Jari Mustonen

Let's Scare Jessica to Death (1971)

Ohjaaja:

• John D. Hancock

elokuva arvostelu

Ohjaus: John D. Hancock

Skitsofrenian ja mielen sisäistä kauhua kuvaavien elokuvien kivijalkoina ovat 60‑luvulta alkaen seisseet Robert Wisen järkähtämättömän intensiivinen The Haunting (1963) sekä Jack Claytonin metaelokuvallinen The Innocents (1961). Molemmissa elokuvissa tuonpuoleisen haamut, pelko tuntematonta sekä omaa hulluksi tulemista kohtaan totaalisesti tuhoavat päähenkilön psyykeen. Yleisö jää hänen kanssaan mielen salojen äärelle.

Wisen teoksen vanavedessä valmistui yksi erityisimmistä psykologisen kauhun nimikkeistä, kun Broadwayn kupeessa mainetta niittänyt John D. Hancock 70‑luvun ohjasi alussa pienimuotoisen, mutta tunnelmaltaan voimakkaan esikoiselokuvansa. Teoksen onnistumisessa häntä auttoi teatterien lavoilla pätevöitynyt kyvykäs näyttelijäjoukko. Let's Scare Jessica to Death sisältää paljon sitä, mistä todellinen pelko syntyy, ja vain muutamia kauhun perinteisistä kompastuskivistä.

Tarinan ytimen muodostaa sympaattinen ja mieleltään epävakaa Jessica (erinomaisen roolin tekevä Zohra Lampert), joka hoitokodista päästyään matkustaa yhdessä miehensä ja ystäväpariskunnan kanssa syrjäiseen taloon maaseudun rauhaan. Talon ja sen läheisen vesistön yllä leijuva myytti herättää Jessican mielenkiinnon ja saa hänestä päivien kuluessa yhä vankemman otteen. Jessican kuullessa kyläläisiltä lisää taloon liittyvästä mysteeristä, huomaa hän ajatustensa muuttuneen petollisiksi. Todellisuus katoaa, eikä jäljelle jää kuin harhainen pakokauhu.

Hancock onnistuu kätkemään pienen budjettinsa hyvin elokuvan lämminhenkiseen, hieman maalailevaan kerrontaan ja samalla luomaan tämän tyylisen kauhun tärkeimmän ominaisuuden, sympaattisen päähenkilön. Hän myös toistaa Wisen The Hauntingin päähenkilön, Elanorin, sisäisen taistelun, sillä myös Jessica kuulee ääniä päänsä sisällä. Jessicalle maailma näyttää yhtä aikaa hellältä ja vieraalta: välillä elämä kutsuu häntä luokseen, mutta vain työntääkseen hänet taas etäälle. Oman erityisen lisänsä tarinaan antaa ohut viittaus Sheridan Le Fanun novelliin Carmilla (1872).

Pääosin Old Saybrookissa Connecticutissa kuvattu Let's Scare Jessica to Death sai jo ennen kuvauksia paljon sisältöä onnistuneesta castingista. Näyttelijöiden tunnelmointikohtaukset kitaraa soittaen tai vedessä leikkien muodostavat elokuvan sielun. Taitavana henkilöohjaajana Hancock rakentaa päähenkilönsä ympärille vilpittömän ilmapiirin, joten Jessican mielen sisäinen irtautuminen tuntuu traagiselta. Samalla ohjaaja avaa ovea analyysille rakkauden voimattomuudesta. Joiltain osin pelko syntyykin tällä kertaa draaman keinoin.

Yleensä pienen budjetin elokuvan erottaa onnistuneeksi, kun kuvauspaikkojen, näyttelijöiden ja tehosteiden vähyys ei nouse dominoivaksi. Let's Scare Jessica to Death ei ole poikkeus. Se on oikeastaan teemaltaan käänteinen teos verrattuna Tobe Hooperin modernin kauhun klassikkoon ja yksi viimeisistä onnistuneista psykologisen kauhun kuvauksista Hohtoa (The Shining, 1980) unohtamatta. Itse asiassa se jopa osoittaa, kuinka Stanley Kubrick joutui hänkin – oman kuvaelmansa erinomaisuudesta huolimatta – kulkemaan jo kertaalleen koluttua polkua luodessaan psykologista kauhua.

Let's Scare Jessica to Deathin mukaan kuolleet ovat luonamme: ne makaavat haudoissa kotiemme ulkopuolella ja luovat ajatuksia mieliemme sisällä. Alkaen Claytonin The Innocentsista ja päätyen Kubrickin Hohtoon kaava on ollut jotakuinkin sama, mikä osaltaan on todiste kirjallisen tradition voimasta psykologisten aiheiden käsittelyssä. Draaman ja kauhun sekoituksena Let's Scare Jessica to Death jää poikkeuksellisesta tunnelmastaan huolimatta hieman vajaaksi. Muutama häiritsevä yksityiskohta lisää ja kyseessä olisi ollut mestariteos.

Elokuvan kuvauksesta vastaa Robert M. Baldwin, joka myöhemmällä urallaan työskenteli mm. Frank Henenlotterin (Frankenhooker, 1990) sekä James Glickenhausin (The Exterminator, 1980) tuotannoissa .

Sittemmin ilmestymisensä jälkeen teos on kerännyt kulttimainetta ja lukeutuu tänä päivänä kauhuelokuvaharrastajien keskeisiin kuriositeetteihin.