Sakari Määttä

Necronomicon – Geträumte Sünden (Succubus, 1968)

Ohjaaja:

• Jesús Franco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco

Jesus Franco ohjasi vuonna 1969 unenomaisen Venus in Fursin (Paroxismus), jonka tänä päivänä katsotaan kuuluvan espanjalaissyntyisen eksploitaatiolegendan filmografiassa laadukkaampien nimikkeiden joukkoon. Vuotta aiemmin syntyi toinen unen ja todellisuuden häilyvällä rajapinnalla tasapainoileva elokuva. Käsikirjoittaja Pier A. Caminneccin ja Adrian Hovenin tuottama Succubus toimii kuin suonellinen propofolia. Se ei kuitenkaan aiheuta puolitoistatuntisia päiväunia, vaan sen horrosmainen euforia kuljettaa sinne mihin et tiennyt edes haluavasi mennä ennen kuin olet jo perillä.

Lorna Green (Janine Reynaud) on dekadentin lissabonilaisen teatterin sadomasokistinen tähti. Elokuvan alun Grand Guignol ‑tyylistä esitystä kuvaavassa kohtauksessa hän kiduttaa vankityrmän asukkaita heijastellen teatterin omistajan, William Mulliganin (Jack Taylor), paholaismaisia taipumuksia. Myöhemmin illalla Lorna strippaa Williamin asunnossa viettelevästi Friedrich Guldan säveltämän hillityn jazzmusiikin tahdissa. Sitä seuraava akti päättyy uneen ja samalla elokuvan maailma muuttuu realistisesta unitodellisuudeksi.

Pian käy ilmeiseksi, ettei Lorna ole henkisesti täysin terve. Suuressa osassa elokuvan kohtauksista on miltei mahdotonta tietää tapahtuvatko ne oikeasti vai ovatko ne vain osa Lornan kuvitelmaa. Francon ja Caminneccin luomat visiot ovat kuin pääkivuton kloroformipöhnä, josta takuulla löytyy niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Lorna matkaa päänsä sisällä hyvin fiktiiviseltä tuntuvaan maailmaan suunnaten aluksi prinsessan linnaan illallisjuhlille. Alitajunnan houreisessa ympäristössä leikitään leikkejä, joiden lopputuloksena voi olla joko rakkaus tai kuolema – mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Kuvitteellinen ja todellinen kietoutuvat toisiinsa kipeillä tavoilla jälkimmäisen vaihtoehdon koituessa monien uhrien kohtaloksi.

Toisinaan kohtauksissa on selkeämpi tuntuma siitä, että Lornan kuvitelmien sijaan tapahtumat sijoittuvat oikeaan maailmaan. Tuntuu kuin jokainen sanottu sana ja jokainen paikalla oleva henkilö tai eläin olisi luotu vaikuttamaan Lornan alitajuntaan. Yksittäiset kohtaukset ovat kuin vertauskuvia jostakin syvemmästä: kääpiö piirittää lattialla makaavaa Lornaa, musta lisko ryömii naisen paljaalla iholla ja juhlissa vieraat haukkuvat kuin äkäinen koiralauma drag-queenin katsoessa vieressä ja tanssien myöhemmin papukaijan kanssa. Lorna tapaa useita hänelle itselleen tuntemattomia ihmisiä, jotka kuitenkin tuntevat hänet. Ovatko he unohdettuja kasvoja Lornan menneisyydestä vai häilyviä muistikuvia joskus aiemmin nähdyistä unista? Kumpuavatko Lornan alitajunnan impulssit skitsofreniasta tai jostain muusta taudista vai onko hän Succubus, miehiä unimaailmassa metsästävä demoni?

Elokuvassa nähdään runsaasti Francon luottokasvoja, kuten Adrian Hoven, Jack Taylor, ohjaajana ja Reynaudin aviomiehenäkin tunnettu Michel Lemoine (Seven Women for Satan, 1973) sekä Howard Vernon. Vernon löytyy amiraalin roolissa baaritiskiltä kohtauksessa, jossa normaalin keskustelun ja flirttailun tilalla on syvimpiä salaisuuksia hänestä ja Lornasta paljastava assosiaatiopeli. Franco piti pääroolin kunnialla selvittävän Reynaudin suorituksesta niin paljon, että palkkasi hänet pääosaan myös vuoden 1969 kepeisiin agenttiseikkailuihin Two Undercover Angels (Rote Lippen, Sadisterotica) ja Kiss Me Monster (Küss mich, Monster).

Succubusin satumaailman koukuttavan epätodellinen hämyisyys vetää parhaimmillaan vertoja muun muassa Jaromil Jiresin upealle Valerie and Her Week of Wondersille (Valerie a týden divu, 1970) tai Richard Blackburnin Lemora: A Child's Tale of the Supernaturalille (1973). Onneksi Franco ei päätä asioita katsojan puolesta vaan tarjoaa useita vaihtoehtoja – Succubusin tulkinta on paljolti kiinni siitä minkä katsoja kokee olevan totta ja minkä harhaa.

Tutustumista Francon elokuviin ei kannata aloittaa Succubusista. Se on monella tavalla ohjaajalleen ominainen teos, mutta siitä huolimatta vaikeasti lähestyttävä. Ruoskintapainotteinen sadomasokismi, unimainen surrealismi, hämyinen erotiikka, pari Francolle tunnusomaista zoomailua, lesboilua ja myös Blue Ritassa (Das Frauenhaus, 1977) myöhemmin käytetty akvaarion läpi kuvattu rakastelukohtaus tekevät Succubusista elokuvan, joka varmasti tyydyttää francofiilien tarpeet ja hämmentää asialle vihkiytymättömiä katsojia.

Succubus jakaa ja tulee varmasti aina jakamaan katsojiensa mielipiteitä laidasta laitaan, mutta sitä ei missään tapauksessa kannata jättää täysin huomiotta. Succubus on elokuva, jossa ei varsinaisesti tunnu olevan paljonkaan järkeä eikä tapahtumia ole aina mahdollista selittää. Se ei onneksi ole tarpeenkaan, sillä elokuvan arvot eivät kulje perinteisen tarinankerronnan kanssa samaa matkaa vaan noudattavat täysin omia, vaikeakulkuisia reittejään.