Tomi Hautakangas

Les week-ends maléfiques du Comte Zaroff (Seven Women for Satan, 1976)

Ohjaaja:

• Michel Lemoine

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michel Lemoine

Vuosi on 1976, maa Ranska ja usvaiset kartanomaisemat virittelevät paikoitellen kauhuromanttista tunnelmaa. Silti alusta asti on varsin selvää, että tarjolla ei ole mitään Rollinin hengessä tehtyä pseudofeminististä naisen sielunmaailman peilailua vaan jotain epäkorrektimpaa ja kummallisempaa.

Zaroffin suvun kunniakkaat ihmismetsästysperinteet elävät enää vaimonsa kuolemaa surevan Boris Zaroffin (Michael Lemoine) päiväunissa, mutta hänen palvelijansa Karl (Howard Vernon) on saanut Boriksen isää palvelleelta omalta isältään tehtävän: Zaroffin suku on suistettava taas entisten intohimojensa pariin, muuten Karlin suku on tuomittu ikuiseen kuolemanjälkeiseen limboon. Niinpä degeneroituneen ja ilmeisen mielisairaan duunarisuvun viimeinen vesa pyrkii korruptoimaan degeneroituneen ja ilmeisen mielisairaan aatelissuvun viimeistä vesaa kohti suurempaa hulluutta. Tehtävä ei ole järin vaikea.

Eräänä päivänä Boris ottaa kyytiinsä kauniin liftarin, joka ilomielin lähtee kreivin kanssa metsään kävelylle. Seuraa intohimoista imartelua, nainen saa mm. kuulla olevansa juuri sitä tyyppiä, joka kaipaa elämältään hellyyttä ja nöyryytystä ja on toki samaa mieltä. Boris kuristaa tytön henkihieveriin saadakseen tuntea sormenpäissään elämän kaikkoavan tämän ruumiista ja sen jälkeen persuksille potkimalla ajaa raasun pakosalle lähtien itse autolla perään anteeksipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia huudellen. Takaa‑ajo päättyy "tahattomaan" yliajoon.

Dekadentti aateliselämä jatkuu Zaroffin mestoilla, jossa linnan eroottisen ilmapiirin huumaama muodokas sihteerikkö joutuu lopulta pinkomaan kunniansa ja henkensä kaupalla pakoon kreivin pikimustaa dobermannia pelkkä turkoosinsininen höyhenpuuhka verhonaan. Hupsun pariskunnan eksyessä linnaan hairahdetaan hetkeksi farssin puolelle ja katsojaa muistutetaan siitä, ettei ranskalaisten käsitys huumorista ole ihan muun kulttuurin tasolla, mutta lopussa taas skarpataan ja leffan muikea perusvire palaa.

Les week-ends maléfiques du Comte Zaroff on ailahtelevainen ja skitsofreeni elokuva, vuorotellen ranskalaisittain charmikas tai törkeän sikaileva, "henkevä" tai banaali. Musiikki vaihtelee valssista funkahtavaan psyykerokkiin ja kuvaus naturalistisesta hedonistisen pikkupsykedeeliseen iloitteluun. Teema on perinteinen mies-palvoo-kummittelevaa-muka- täydellistä-vaimoaan‑ja‑kaikki-muut-naiset-ovat-lutkia, mutta farssiosuutta lukuun ottamatta kokonaisuus kuitenkin toimii pilke silmäkulmassa toteutetun absurdiikan siivellä.

Pienehkö mutta mahtipontinen linna, johon suuri osa tapahtumista sijoittuu on komea, ulkoapäin se näyttää aina kuin kalansilmälinssin läpi kuvatulta ja sen massiivista takkahuonetta koristaa kaksi melkein nelimetristä murjaanipatsasta, jotka Zaroffin sihteeri onnistuu kiihkeällä tanssillaan hallusinaatioissaan animoimaan. Myös ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaava Michael Lemoine on mitä mainioin sisäsiittoisen oloisena, sumeita monologeja suoltavana ja tihrusilmäisenä, mutta palavakatseisena Boris Zaroffina ja Vernon heittää roolinsa taattuun tyyliinsä. Tarjolla on sekä huorahtavaa että vähän viattomampaa naiskauneutta, suorastaan hupaisan nukkemaisesti kuvattua yhtä kaikki.

Michael Lemoine aloitti uransa näyttämöllä, eteni italialaisiin B‑leffoihin joissa intensiiviselle kiiluvasilmäiselle tuijottelijalle lohkesi pahisrooleja ja esiintyi myöhemmin mm. Francon mainioissa Red Lips ‑leffoissa yhdessä vaimonsa Janine Reynaudin kanssa. Innokkaana filmihulluna Lemoine ihaili juuri Francon sekä mm. Bavan ja José Bénazérafin elokuvia ja muistelee edelleen lämmöllä pientuotantojen luovan hulluuden henkeä. Ohjaajana läpimurto syntyi 70‑luvun alussa ranskassa totuttua rohkeammilla seksileffoilla ja lopulta rahat riittivät oman tässä arvosteltavan unelmaprojektin toteuttamiseen. Takkiin kuitenkin tuli kun leffalle lätkäistiin harvinainen X‑rating ja täten levitys kiellettiin muissa kuin pornoteattereissa, joita taas ei kiinnostanut oudon kauhusaastan esittäminen. Henkilökohtaisesta vararikosta Lemoine selvisi tehtailemalla lisää seksikomedioita ja myöhemmin hardcorea, usein Marilyn-look-alike Olinkan kanssa (mm. Tuhansien nautintojen talo ja Kuuma Rosalie). Lemoinen fanipohja näkyy Les week-ends maléfiques du Comte Zaroffissa, siinä on ripaus Hatchet for the Honeymoonia (1970) ja reippaasti Francolta lainattua villiä pulp-henkisyyttä ja klassisten hahmojen kierrätystä.

Ranskalaisten sensuuriviranomaisten nuiva suhtautuminen elokuvaan hiukan hämmentää. Vaikka kyseessä onkin varsin epäkorrekti ja hetkittäin jopa törkeä paketti, on se kuitenkin pohjimmiltaan niin ressukka ja hörhö, että on vaikea kuvitella kenenkään oikeasti pahoittavan siitä mieltään. Aidosti misogyyniä viihdettä hakevien kannattaakin mielummin kääntyä vaikka japanilaisen sleaze-tuotannon puoleen.