Tatu Piispanen

The Skyhawk (1974)

Ohjaaja:

• Jeong Chang-hwa

elokuva arvostelu

Golden Harvest toi Kwan Tak-hingin takaisin valkokankaille kansallissankari Wong Fei-hungin roolissa elokuvassa, joka ei pärjää paremmin tunnetuille jatko-osilleen.

1905 syntynyt (ja 1996 kuollut) kantonilaisen oopperan veteraani Kwan Tak‑hing näytteli kamppailu‑ ja parannustaidoistaan tunnettua Kiinan kansallissankaria Wong Fei‑hungia lähes sadassa mustavalkoisessa elokuvassa vuosina 1949–1970. Legendaarinen roolitus teki Kwanista historian ensimmäisen valkokankaan kungfu-tähden ja suoritusrupeama puolustaa paikkaansa saman henkilön saman roolin toistamisena elokuvissa luultavasti maailman tappiin asti.

1970‑luvulla kungfu-elokuva modernisoitui rankalla kädellä Jimmy Wang Yun The Chinese Boxerin (1970) ja Lo Wein The Big Bossin (1971) myötä. Shaw Brothers yritti paluuta vanhakantaiseen vähäpätöisiksi jääneillä Wong Fei‑hung ‑filmatisoinneillaan The Master of Kung Fu (Ho Meng‑hua, 1973) ja Rivals of Kung Fu (1974), jonka ohjasi useasta mustavalkosarjan osasta vastannut Wong Fung. Maksava yleisö ei uusilla Wongeilla (ensimmäisessä Ku Feng ja jälkimmäisessä Shih Chung-tien) kuorrutetuista lämmittelyistä innostunut.

Golden Harvest tuntui aluksi vetävän 70‑luvun Wong-skabassakin pidemmän korren palkkaamalla Kwanin elvyttämään kansalliseksi perinnöksi nostetun roolinsa löyhässä trilogiassa The Skyhawk, The Magnificent Butcher (1979) ja Dreadnaught (1981).^[1] GH:n kolmikon elokuvien välillä ei oikeastaan ole muuta yhteyttä kuin Kwan Wong Fei‑hungin roolissa; esimerkiksi Sammo Hung esittää eri henkilöitä The Skyhawkissa ja The Magnificent Butcherissa. Teokset myös jättävät itse ikääntyneen suurmestarin enemmän tai vähemmän sivuosaan ja seuraavat tiiviimmin tämän oppilaiden toilailuja.

The Magnificent Butcher on old school ‑klassikon asemassa aikansa vallankumouksellisimpien toimintaohjaajien Yuen Woo‑pingin ja Sammo Hungin yhteistyön hedelmänä, ja Yuenin Dreadnaught sekin poikkeuksellisen kekseliäs martial arts ‑komedia. Varhaisen kungfu-elokuvan ajattomimpiin perusteoksiin lukeutuvalla King Boxerilla (1972) läpi lyöneen Jeong Chang-hwan ohjaama The Skyhawk ei pärjää jatko-osilleen.

The Skyhawkista pitäminen riippuu paljon suhtautumisesta Kwan Tak‑hingiin, sillä vetreä vanhus saa varsin kohtalaisesti tilaa kankaalla osallistuen jopa loppurytinään, toisin kuin The Magnificent Butcherissa ja Dreadnaughtissa. Aikalainen paikallisyleisö oli varmasti innoissaan "sen ainoan oikean" Wong Fei‑hungin paluusta, ja yllättävän kunnioittavasti Kwania tulee katseltua yhtään mustavalkoista wongfeihungia näkemättäkin. Pienikokoinen, vahvasti meikattu, kimeä-ääninen ja jatkuvasti stunt-näyttelijäksi vaihtuva Kwan on potentiaalisesti ärsyttävä kepillä päähän ‑läksyttäjä, mutta ainakin henkilökohtaisesti ainoastaan viehätyn veteraanin isoisämäisestä, elämänkokemuksesta kumpuavan auktoriteetin sävyttämästä karismasta (ehken vähiten siksi, että Kwan muistuttaa huomattavasti omaa edesmennyttä isoisääni...). Loppuyhteenotossa Kwanin jo teatterinaikaisiin bravuureihin kuuluneen pitkän sauvan käsittelyn demonstroidaan olleen edelleen 69‑vuotiaalla mallikkaasti hanskassa.

The Skyhawkin tarina ei kerro mistään Wong "The Skyhawk" Fei‑hungin kuuluisasta urotyöstä, vaan aika merkityksettömältä tuntuvasta fiktiivisestä Thaimaan-episodista, joka kuitenkin johtaa jopa useisiin kuolemiin kun Wongin leväperäiset oppilaat Leo ja Fatty (Carter Wong ja Sammo Hung) eivät pysty olemaan puuttumatta todistamiinsa julmuuksien harjoittamisiin. Sitten tietysti koko Wongin tuttavapiiri ajautuu törmäyskurssille paikallisen gangsterikoplan kanssa ja pidättyväisyyttä saarnaavan mestarin nappeja painellaan kunnes tälle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin vastata väkivaltaan väkivallalla. Mättäminen yltyy nopeasti melkoisen veriseksi ainakin kun ottaa huomioon, että Kwan Tak‑hingin aikaisemmat pistäytymiset roolissa olivat koko perheelle suunnattuja.

Vuoteen 1974 mennessä Sammo Hungin toimintakoreografia on kypsynyt jo varsin tunnistettavaksi. The Skyhawkin kungfu on erittäin hyvää ja huomionarvoisesti periodiympäristöstä välittämättä reilusti modernimpaa kuin aikakauden vaikuttavimpia taisteluita mm. Shaolin Martial Artsiin (1974) ja Five Shaolin Mastersiin (1974) suunnitelleen Shaw Brothersin Liu Chia-liangin. Hung tehostaa matseja luontevasti akrobatialla ja pian tavaramerkiksi muodostuneilla pienimuotoisilla stunt-tempuilla, siinä missä Liu pyrki Hung Gar ‑tyylin mahdollisimman totuudenmukaiseen selluloidille ikuistamiseen. On makuasia kummasta pitää enemmän, mutta epäilemättä Hung toi puhtaan tekniikan sijaan kamppailuihinsa spontaanilta vaikuttavaa innovatiivista tuoreutta ja oli näin ollen avainhenkilöitä Hongkong-actionin kehittymisessä maailman jännittävimmäksi elokuvatoiminnaksi 70‑luvun loppuun mennessä.

Sammo Hungin rooli Wongin sidekickinä on tismalleen se hieman koominen mutta hurjasti taisteleva pulskan oppilaan arkkityyppi, jota Hung mielellään esitti myöhemmin hieman varioituna omissa ohjaustöissään kuten The Iron-Fisted Monk (1977) ja Encounters of the Spooky Kind (1980). Fatty saa ruutuaikaa kiitettävän paljon ja osallistuu lukuisiin kunnollisiin matseihin. Näyttelijätyön puolesta The Skyhawk onkin Hungin The Iron-Fisted Monkia edeltävistä elokuvista oleellisin ja jo täten lukeutuu jokaisen Sammo-fanin yleissivistykseen.

Lopuista hyviksistä ei ole oikein mihinkään: Carter Wong on oma puupölkkymäinen itsensä ja aina mahdottoman söpö Nora Miao litistetään pelkäksi seinäkukkaseksi. Sitä vastoin jälleen kerran nappisuorituksen hoitaa kotiin Golden Harvestin ensin Hapkidoon (1972) Koreasta kaappaama Hwang In‑Shik. Pitkätukkaisessa resuisuudessaan lähes täydellisesti ikimuistoisinta rooliaan Jackie Chanin The Young Masterin (1980) vankikarkuri Kamina muistuttavan Wangin potkutaidot ovat keskeisessä asemassa Hungin koreografian dynaamisuudessa.

Thaimaata esittävät korealaiset maisemat komeine temppeleineen tuovat vaihtelua Hongkongin studiolavasteisiin eikä Jeongin ohjaus ole sieltä aivan tylsimmästä päästä, mutta jotain The Skyhawkista jää tunnelman ja tyylin tasolla uupumaan.^[2] Rutiininomainen tarina ei ole isoin kompastuskivi, sillä se onnistuu tyydyttävästi tärkeimmässä tehtävässään eli taistelujen säännöllisessä valkokankaalle rullaamisessa – puute tuntuisi olevan jokin vaikeammin määriteltävä vaikuttavuusvaje. Toiminnan ulkopuolella ideat jäävät vähiin etenkin Dreadnaughtiin verrattuna eikä filosofisella tasolla päästä lähellekään parhaiden Wong Fei‑hung ‑sovitusten ajatuksia. Hyvä mäiske sekä Kwanin, Hungin ja Wangin karisma kantavat elokuvan joka tapauksessa viihdyttävästi finaaliin saakka koko touhun lievästä latteudesta huolimatta.

Alaviitteet

1. ^ Kungfu-taidoissa suorassa polvessa Wong Fei‑hungin oppilaan oppilaan oppilas Liu Chia-liang toteutti itseoikeutetusti toiminnaltaan autenttisimmat ja filosofisestikin tyydyttävät Wong-elokuvat Challenge of the Masters ja Martial Club Shaw Brothersille 1976 ja 1981.
2. ^ Sama ongelma vaivaa myös Jeongin kenties parasta Golden Harvest ‑ohjaustyötä Broken Oath vuodelta 1977, jonka periaatteessa pitäisi olla loistava mutta ei vaan aivan ole.