Esa Meisalmi

The Magnificent Butcher (1979)

Ohjaaja:

• Yuen Woo-ping

elokuva arvostelu

Kungfu-kuninkaallisten Sammo Hungin ja Yuen Woo-pingin komediallinen yhteistyö ei ole enempää eikä vähempää kuin perusteos lajissaan.

"Raihnas" mestari ja torvelo oppilas, kurinalaisuus kilpailutilanteessa, mielenhallinnan hyödyntäminen fyysisissä suoritteissa ja niin edelleen. Klassis-komediallisen kungfun perusasetelmaan kuuluvat piirteet ovat kiveen hakattuja myös The Magnificent Butcherissa. Pidäkkeettömään pelleilyyn taipuvainen lihapulla Sammo Hung näytteli pääosan ja legendaarinen Yuen Woo‑ping (Drunken Master, 1978; Shaolin Drunkard, 1983) istui pääohjaajan pallilla.

Kiinalainen kansallissankari-lääkäri-opettaja-taistelulajispesialisti Wong Fei‑hung (kymmeniä kertoja aiemminkin häntä näytellyt Kwan Tak‑hing) pyrkii opettamaan oppilailleen kurinalaisuutta mielivaltaisen meuhkaamisen sijaan. Oppilaat käyttävät taitojaan kuitenkin omapäisiin tarkoituksiinsa, eikä välikohtauksilta tai kahnauksilta voida välttyä. Aluksi kurittomuus johtaa rangaistustoimenpiteisiin, mutta kuten opittua, seuraukset ovat kauaskantoisia ja ennen pitkää ajaudutaan sekoilemaan kidnappausdraaman keskelle. Lisäksi kuvaan astuu mukaan reflekseiltään hämmentävän nopea kerjäläinen (Fan Mei‑sheng), joka auttaa Lam Sai‑wingin a.k.a. "Butcher Wingin" (Hung) välienselvittelysuunnitelmien toteuttamisessa. Aina yhtä "sympaattinen" ja harvojen hampaidensa takaa ilveilevä puliukko lyö notkeudellaan kaikki tietysti ällikällä. Kumimies Yuen Biao menee Sammon sidekickinä lähes hukkaan, mutta myöhemmissä elokuvissa Knockabout (1979) ja The Prodigal Son (1981) vähäistä ruutuaikaa kompensoitiin hieman.

Kaavamaisempia kungfu-elokuvia katsoneille tulee tuskin yllätyksenä, että juoni vertyy jäseniä kunnolla oikovaan vauhtiin vasta loppupuolen ilmapiiriltään totisempaa treenijaksoa lähestyttäessä. Pekingin oopperakoulusta opitun ylikorostetun teatraalisella idioottihuumoripolulla tallataan sen sijaan pitkälle toista tuntia lievään kyllästymiseen asti, vaikka Hungin hassunhauska naamanvääntely pysyy hänen 80‑ ja 90‑luvun töihinsä verrattuna vielä varsin kesynä oheisohjelmanumerona. Tiesiväthän sen jo suomalaiset maalaispojatkin aikanaan, että julmimpana kuviteltavissa olevana vapaa-ajan källinä voidaan pitää kukon juottamista känniin. Ja jos perinteikkään itämaisen opetuksen mukaisesti sivellin on elegantimmissa piireissä miekkaa mahtavampi, niin tässä tapauksessa alkoholi on ääniraidalla lurautetun Kippari-Kalle ‑samplen todentamana rehevää pinaattia.

Yuen Woo‑pingin elintärkeä läsnäolo näkyy lopputuloksessa parhaiten, kun touhu keskittyy pelkän koheltamisen sijaan itse asiaan. Keskinkertaista hieman innostavammat koreografiat, kissa‑ ja humalatekniikat, sekä poskipäihin napsahtelevat liikesarjat vievät janon mennessään, mutta todellinen taiteen määritelmän täyttävä käden ja silmän koordinaatiokykyä hyväkseen käyttävä teurastus kaikuu puolityhjässä viinaruukussa. Jollei halu korkin aukaisemiseen ole elokuvaa katsoessa jo aiemmin herännyt, niin oikeaoppisen kuvausperiaatteen mukaisesti taltioidut, esiintyjille kaiken tilan jättävät pitkät kuvat saavat eläytyvän katsojan pään viimeistään huojumaan. Ei enempää eikä vähempää kuin perusteos lajissaan.