Tatu Piispanen

The Tea House (1974)

Ohjaaja:

• Kuei Chih-hung

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kuei Chih-hung

The Tea House on yksi niistä harvoista 70‑luvun honkkareista, jotka on uudelleenjulkaisunsa myötä luokiteltu pelkästään aikuisten elokuvaksi CAT III ‑kategoriaan. Tässä tapauksessa syy ikärajaan ei kuitenkaan ole seksi‑ tai väkivaltasisällössä, joista ensimmäistä ei ole lainkaan ja toistakin vain kohtuudella, vaan elokuvan tavassa kuvata triad-toimintaa ja etenkin oma‑aloitteisesti sitä vastaan asettumista. IVL:n dvd:n takakansiteksti mainostaa elokuvaa "kungfu-genren merkkipaaluna", mutta todellisuudessa kyseessä on Hongkong-elokuvan järjestäytyneen rikollisuuden kuvauksen pioneerista.

Yhtä lailla leima on voinut tulla poliisivoimien kritisoinnista, sillä The Tea House keskittyy kertomaan triadien terrorista ja siitä, kuinka "isoveli" Chengin (Chen Kuan‑tai, aina mies paikallaan) johtama kunniallinen ravintola/"teetalo" kieltäytyy alistuvasta yhteistyöstä ja kiristyksestä nousten järjestöä vastaan kun virkavalta ei uskalla asiaan puuttua. Tyylilajina on karu ja realismiin pyrkivä draama, jota sotkevat kuitenkin muutamat vallitsevasta alakuloisuudesta poikkeavat, hämmentäviltä syrjähypyiltä tuntuvat jaksot.

Mielenkiintoisesti The Tea Housen toimintakoreografina on työskennellyt nuori Ching Siu‑tung, joka vuosia myöhemmin tuli tunnetuksi näyttävän korkealentoisesta martial arts ‑suunnittelustaan mm. elokuvissa Duel to the Death (1983), Heroic Trio – idän soturit (1993) ja Lentävien tikarien talo (2004). The Tea Housen action nimittäin on mahdollisimman tyylittelemätöntä. Parissa kähinässä aseina käytetään lähinnä keittiön irtaimistoa ja elokuvan konkreettisin taistelulajillinen ilo on nähdä Lui Siu Lung lyhyesti pyörittelemässä nunchakua ennen Bruce Le ‑uraansa.

Väkivallan uhka leijuu varsinaisten tekojen suhteellisesta vähyydestä huolimatta jatkuvasti teetalon höyryisessä ilmassa. Siksi on kummallista, että tunnelma rikotaan tietoisesti kriittisellä hetkellä ja The Tea Housen brutaaleimmasta kohtauksesta tehdään lähes absurdi. Jaksossa ravintolan työntekijät kiduttavat kiinni saamiaan ryöväreitä sillä välin kun isoveli Cheng harhauttaa asiaan puuttunutta poliisia – roistoja piestään, heidän päitään tungetaan vessanpönttöihin ja päälleen kaadetaan kiehuvaa vettä. Kalavelkojen takaisinmaksusta on ilmeisesti yritetty saada humoristista yleensä slapstick-komediassa nähdyllä filmin nopeutuksella ja leppoisalla wah wah ‑kitaramusiikilla. Saattaa myös olla, että elokuvantekijät ovat kuvitelleet kohtauksen olevan liian rankkaa kamaa aikalaisyleisön pureskeltavaksi ja siksi liioitellusti keventäneet otettaan.

Aiempi yhtälailla musiikilla ja editoinnilla leikkivä väkivaltatilanne on outoudessaan elokuvan muistettavin. Siinä siskonsa taposta kilahtanut teinipoika puukottaa keskellä katua teon pääepäillyt. Kohtaus alkaa pitkällä hidastuksella ja sitä säestää paremminkin pehmopornoelokuvaan sopiva unenomainen musiikki. Varsinaiseen murhaamiseen päästessä itse veitseniskuja ei näytetä, vaan ne rinnastetaan kuvastoon sotkuisesta meloninpilkkomisesta.

Ohjaaja Kuei Chih-hungin omaperäinen ja visuaalinen ote on The Tea Housessa erehtymättömästi edustettuna – tavaramerkiksi muodostunut klaustrofobinen tyylittely saavuttikin huippunsa saman vuoden The Killer Snakesissa. Kuein ainutlaatuisella uralla The Tea House sijoittuu pätevään keskikastiin. Jo 60‑luvun puolivälissä Shaw'lla aloittanut ohjaaja piti kiinnostavan ja ennakkoluulottoman linjansa loppuun asti, mikä sai aikaan varsin vaihtelevan ja miltei käsittämättömän filmografian – miten sama kaveri voikaan olla vastuussa sekä The Delinquentista (1973), Bamboo House of Dollsista (1974), Supermen Against the Orientista (1973), Mister Funnybonesta (1976), Killer Constablesta (1980), Hex After Hexistä (1982) että The Boxer's Omenista (1983)? Häh.

The Tea Housessa on paljon hyvää – ohjaus, näyttelijäsuoritukset, kelvollinen käsikirjoitus – ja etenkin elokuvan valmistumisvuoden huomioon ottaen kiehtova teema, mutta sekä yleinen ankeus että varsinkin siitä lipsumiset tekevät katselusta hieman pitkäveteisen ja vähän enemmän epätasaisen. Lopetuskaan ei ole täysin tyydyttävä. Toisaalta vuoden 1974 Hongkongin alamaailman kuvausta on jo puitteidensa ansiosta mukava nähdä, vaikka tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti sisätiloihin pieneen teetupaan. Ensi-iltansa aikaan elokuvan tuore ja uskalias aihe kilisyttikin kassakoneita erinomaisesti, mikä luonnollisesti johti jatko-osaan – heti seuraavana vuonna Chen Kuan‑tai palasi läksyttämään triadeita Big Brother Chengissä.