Ilja Rautsi

Hellboy II: The Golden Army (Hellboy 2: Kultainen armeija, 2008)

Ohjaaja:

• Guillermo del Toro

elokuva arvostelu

Ohjaus: Guillermo del Toro

Supersankarielokuvia tulvii Hollywoodin porteista sitä mukaa kun efektivelhot ehtivät hioa valkokankaita varten kumipukuihin ja haarniskoihin trikoonsa vaihtaneiden heeroksien spektaakkelit tarpeeksi lähelle todellisuutta. Uskollisuus lähdemateriaalille modernein päivityksin ja psykologisen uskottavuuden tavoittelu ovat sisältöpuolen uusin villitys, kun taas muotoa hiotaan katu-uskottavammaksi värväämällä valtavirran ulkopuolella nimeä luoneita tekijöitä potentiaalisten franchise-hittien nokkaan.

Kieroja trillereitä tehnyt Bryan Singer ja Evil Dead ‑maestro Sam Raimi aloittivat putken X‑Menillä (2000) ja Spider‑Manilla (2002). Kukaan tuskin olisi osannut odottaa Ang Leen Hulkia (2003) ennen kuin outo toimintataide-elokuva pöllähti kankaille. Tänä kesänä kaksi kiitettyä nimiohjaajaa luotsaavat kahden jättituotteen jatko-osia itse ohjaamilleen aloituksille; takaperin kerrotulla Mementolla (2000) säväyttänyt Christopher Nolan jatkaa Batmanin tarinaa Yön ritarilla ja fantasiaa sekä kauhua käsittelevillä teoksillaan kiitoksia kerännyt Guillermo del Toro vie Hellboyn uusiin suuntiin Hellboy II: The Golden Armylla.

Kumpikaan elokuvasarja ei aluksi kuulostanut hyvältä ajatukselta. Hellboy perustuu Mike Mignolan pelkistetyn lakonisesti kerrottuun sarjakuvaan ihmisiä mytologioiden örkeiltä duunarimentaliteetilla suojelevasta demonista. Mignola panostaa nukkavierun kummallisiin kertomuksiin ja tokaisevaan sävyyn kerrottuun huumoriin, ei niinkään juoniin tai henkilöhahmoihin. Mustanpuhuva kulmikas taide on parasta juuri sellaisenaan, sarjakuvan sivuilla.

Del Toron ensimmäinen Hellboy (2004) olikin hieman muotopuoli kompromissi perushumoristisesta ison budjetin fantasia-agenttiseikkailusta a lá Men In Black (1997), Mignolan lakonisen makaaberista menosta sekä del Toron omasta synkeästä kauhuromantiikasta. Sekoitus on kuitenkin ekonomisesti kerrottu, tiukan viihdyttävä paketti, joka erottuu ansiokseen supersankarimassasta myös Ron Perlmanin nimiroolin ansiosta. Jonglööri pitää pallot ilmassa.

Batman taas oli otettu tuoreempaan elokuvakäsittelyyn jo 1989, parikymmentä vuotta Adam Westin camp-iloittelu-tv-sarjan jälkeen. Tim Burton teki kaksi elokuvaa, joista jälkimmäinen saavutti kaikessa kummallisuudessaan tekijänsä tavaramerkkigoottifantasian. Sitten Joel Schumacher teki toiset kaksi, jotka saavat vuoroin nauramaan typeryyden riemuvoitolleen, vuoroin kääntämään katseen toisaalle puhtaasta myötähäpeästä. Lepakkomies ei tuntunut enää jännittävältä näyltä valkokankailla.

Nolan kuitenkin päätti palauttaa hahmon niin sanotusti juurilleen, pakkomielteiseksi yön kostajaksi. Juuret ovat tässä tapauksessa tosin enemmän haettu 80‑luvulta, Frank Millerin fasismitutkielmia lähestyvistä teoksista. Batman Begins (2005) kertoi (ensi kertaa elokuvissa) Batmanin alkuperän ja Nolan piti vinkkelin niin tosimaailmapohjaisena kuin lepakoksi pukeutuvasta oman käden oikeuden perikuvasta vain on mahdollista. Batman Begins kärsii kuitenkin hieman liian monista loogisista hölmöyksistä ja melko unohdettavista roistoista.

Nyt kumpikin entinen pienen luokan visionääri jatkaa valitsemansa sankarin matkaa huomattavasti isommissa puitteissa, menestyksen ja maineen tuomin (lähes ennen näkemättömin) luovin vapauksin. Tulokset eivät paljon erilaisempia voisi olla.

Siinä missä Nolan näyttää katsoneen edellisen megatuotoksensa huonoja puolia ja oppineen niistä, del Toro on vain kasannut itselleen lisää palloja, eikä välitä moniko niistä putoaa omille varpaille. Yön ritari ottaa hahmot sarjakuvista, mutta kannuksensa enemmän Michael Mannin Heatin (1995) kaltaisista, monitasoisten hahmojen välisillä jännitteillä turboahdetuista rikoselokuvista. Tulos on monimutkainen, hallitusti rönsyilevä ja äärimmäisen synkkä tutkielma vallan, oikeuden ja valintojen seurauksista, jonka harvoja huonoja puolia on jopa liika juoniaines kahden ja puolen tunnin elokuvaan. Batman jää myös jälleen paitsioon kasvavassa hahmokatraassa, mutta Christian Bale saa pelkällä läsnäolollaan kaksijakoisen sankarin läsnäolon tuntumaan. Yön ritari on genren parhaita tuotoksia tähän asti, ehkä jopa paras.

Hellboy II: The Golden Army on epätasainen ja miten sattuu rönsyilevä humoristinen fantasiaseikkailu, joka on enemmän kiinnostunut ahtamaan kestonsa täyteen sinänsä hienoja, toinen toistaan kummallisempia ölliäisiä, mutta ilman oikeastaan mitään tarinaa. Del Toro ei saa pidettyä otettaan sävystä, eikä lopputulos juuri muistutakaan ensimmäistä elokuvaa – vielä kauempana hölmöilevän hempeä meno on Mignolan sarjakuvista. On paikoin hauskaa huumoria, pakotettua tragediaa, näyttävää toimintaa ja ties mitä, mutta kohtausten järjestys on enemmän arvotun kuin rakennetun oloinen. Tyhjäkäyntiä yritetään korvata tuomalla päälle liimatun oloista lisäpainoarvoa pääparin romanttiselle suhteelle, ilman että sillä on mitään seurauksia tai edes vaikutusta tapahtumiin. Haltioiden sotaan ihmisiä vastaan liittyvän sekasotkun pahiksena riehuu Luke Goss, hyvin samanlaisessa roolissa – meikkejä myöten – kuin del Toron tyylipuhtaammassa toimintatykityksessä Blade II (2002).

Josta päästäänkin Yön ritarin todelliseen ässään hihassa: pahikset ovat aivan parhaasta päästä, päteviä melkein mihin tahansa verrattuna. Alkuvuonna lääkkeiden yliannostukseen kuollut Heath Ledger ylittää kaikki odotukset Jokerina, tehden tähän mennessä huvittavana toimineesta klovninmaskista aidosti pelottavan. Nolanin ja hänen veljensä Jonathanin laatima käsikirjoitus päästää anarkiaan uskovan psykopaatin valloilleen mittasuhteissa, joihin harva on uskaltanut (tai kyennyt) valtavirtaelokuvapahiksia päästämään.

Yön ritarin Jokeri on häiriintyneesti kikattava mysteeri, jolla ei ole mitään rajoja, sääntöjä tai uskoa. On vain hullu maailma ympärillä, joten itse on oltava vielä hullumpi. Ledger tarttuu tähän konseptiin ja mulkoilee huohotellen maiskuteltujen repliikkien seasta niin outoja tunteita yhdistelevin katsein, että katoaa täysin roolin taakse. Jos Jack Nicholson ei jo tuntunut huonolta vitsiltä, Ledgerin käsittelyn jälkeen voi edellisen Jokerin suosiolla pyyhkiä mielestään.

Taustoja lukuun ottamatta Yön ritarilla ja Hellboy II:lla ei toki ole mitään yhteistä, eikä niiden keskinäinen vertailu ole kovin hedelmällistä. Kumpikin tosin tuntuu enemmän kuin lupailevan lisäosia, tai ainakin nykyään kovin suosittuja trilogian huipennuksia. Nolan ei ole vielä seuraavaa projektiaan ilmoittanut, mutta del Toro näyttää katoavan persoonattomaan massaan lähtemällä useammaksi vuodeksi työstämään esiosia Peter Jacksonin Sormusten herroille. Jos siinä välissä löytyy jälleen punainen lanka ja Hellboy III sisältää kehittyviä hahmoja sekä juonen kaikkien otusten ohella, tervetuloa takaisin.