Ilja Rautsi

The Magic Sword (Taikamiekka, 1962)

Ohjaaja:

• Bert I. Gordon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bert I. Gordon

Vastineena viime festareiden pöllämystyneeseen tilaan saattaneelle barbaariseikkailulle Julma miekka (1982) oli tarjolla kirkasotsaista fantasiasillisalaattia 60‑luvulta, joka kuitenkin kastaa välillä miekkansa eksploitaatioalueille. Samalla Bert I. Gordonin hämmentävä spektaakkeli toimi temaattisesti kokoavana linkkinä yön elokuvien välillä; mukaan mahtuu Dante 01:stä (2008) tuttua Pyhä Yrjö ja lohikäärme ‑menoa, The Terror of Tiny Townin (1938) lailla kääpiöitä sekä pikkuroolin muotoa muuttavana peikkoakkana tekevä Maila "Vampira" Nurmi.

Taikamiekan alussa on jo hyvä hetki kaivella vaihtorahoja aivoistaan kun poikansa rakastumisesta koomiseksi tarkoitettua katkeraa monologia pitävä hyvä noita saa neuvoja albiinoilta siamilaisilta skinikaksosilta sekä keskiajan uusimpaan muotiin puetulta simpanssilta. Sitten mukaan tulee itse poika George, eli 2001: avaruusseikkailusta (1968) tuttu Gary Lockwood, jonka puiseva tyhjä hymy näyttää mistä latteat pallinaamat on tehty. George tirkistelee taikalammen avulla Anne Helmin esittämää prinsessaa.

Prinsessa on puettu täsmäsuunniteltuun leninkiin, joka seuraa kehon muotoja rintavarustuksen kohdalta niin tarkkaan ja tiukkaan, että muuhun kuva-alaan keskittyminen muodostuu äärimmäisen haastavaksi. Kartiotissit kaappaa kuitenkin entinen Sherlock Holmes Basil Rathbone, eli ilkeä velho Lodac. Lodacin päämäärä on ruokkia kaksipäistä lohikäärmettään, joka tarvitsee neitsyeen viikossa pitämään lääkärin loitolla. George herättää äitinsä mustavalkokuvaksi muuttamat kuusi naurettavilla aksenteilla varustettua ritaria ja lähtee pelastamaan tirkistelyhimojensa kohteen. Mukanaan tietysti taikamiekka. Samalla tehtävällä sattuu myös olemaan kartiotissejä himoava kiero ritari Sir Branton, joten George on uhan alla joka puolelta.

Tiellä Lodacin linnalle joutuu joukko kohtaamaan karvaisen jättipeikon, ruman Maila Nurmen sekä perillä vaanivat albiinot kanamunapäiset friikit ynnä häkkiin suljetut lilliputit. Kartiotissejä puolestaan piinaa kaksi irstasta kääpiötä, jotka virnuilevat ja heiluttavat sormiaan rivoja ääniä päästellen.

Pyhän Yrjön pallinaamavirnettä ei kuitenkaan lannista mikään ja lopussa häämöttää symppiksen oloinen kaksipäinen lohikäärmenukke. Väleissä nähdään lisää tuplapäistä albiinoa ja hirnuvaa simpanssia. Arjalaisten kartiotissien isä on musta mies. Mitä tästä nyt sanoisi? Elokuvatarkastamo pohti aikoinaan samaa ja kielsi koko paikoin varsin hillittömän kalkkunan.