Tatu Piispanen

Halloween (2007)

Ohjaaja:

• Rob Zombie

elokuva arvostelu

Ohjaus: Rob Zombie

Täytynee tunnustaa, etten ole välittänyt katsoa yhtäkään alkuperäisen Halloweenin (1978) seitsemästä jatko-osasta (1981–2002), enkä pidä Carpenterin jalustalle nostettua klassikkoa erinomaisuudestaan huolimatta minään pyhänä lehmänä. Ainakin pääkoppani tapauksessa Zombie pääsi siis aloittamaan varsin puhtaalta pöydältä, joskaan en tiedä olisiko edellisten Halloweenien tason tarkastaminen mahdollisesti heikentänyt tai parantanut katsomiskokemusta.

Kaikki uudesta Halloweenista vähääkään kiinnostuneet tietävät epäilemättä Zombien päivityskoukun: Michael Myersin murhanhimon motiiveihin – tai käytännössä hänen mielenvikaisuutensa selityksiin – paneudutaan näyttämällä Mikey white trash ‑katastrofiperheen ongelmaisena keskimmäisenä kersana. Myerseillä asiat ovat todellakin perseellään: jälkikasvuaan sentään ehdoitta rakastava äiti (Sheri Moon Zombie) työskentelee stripparina, rähjäisessä kotitalossa lusmuilee alkoholisoitunut, Michaelia homoksi haukkuva isäpuoli (William Forsythe), vanhempi sisko (Hanna Hall) on syrjäytynyttä veljeään väheksyvä hutsu ja vauvaikäinen nuorimmainen itkee taukoamatta kaoottisen huutamisen keskellä. Michaelia kiusataan koulussa ja hän päätyy purkamaan pahaa oloaan viiltelemällä pieniä eläimiä... näin aluksi.

Roskaväen epäterveen perhe-elämän kuvauksessa Zombie on tunnetusti omimmassa elementissään ja näyttelijät suoriutuvat fuck-pitoisesta dialogista tarkoituksenmukaista vittumaisuutta puhisten. Michaelin ensimmäinen murha, keskellä päivää metsässä tapahtuva koulukiusaajan murjonta puunkarahkalla, on Halloweenin tehokkainta antia: väkivalta yhdistettynä Zombien rujoksi tyyliteltyyn kerrontaan luo vatsanpohjaan ikävän tunteen ja kohtauksessa on sitä samaa ruosteisen sahan raastamaa, kiehtovan mustaa raadollisuutta kuin Texasin moottorisahamurhissa (1974), The Devil's Rejectsissä tai vaikkapa Nick Caven romaanin Kun aasintamma näki Herran enkelin (1989) ansakuvauksissa. Daeg Faerch on löytö 10‑vuotiaan Myersin osaan ja jättimäiseksi kasvaneen aikuisen Michaelin (vapaapainija Tyler Mane, X‑Menin Sabretooth) jättäminen kasvottomaksi toimii hyytävästi kun maskin alle joutuu kuvittelemaan Faerchin ikääntynyttä pärstää.

Jos Michaelin kotiolojen kuvaus onkin taatunlikaisesta Rob Zombie ‑punaniskaestetiikasta ja oikein valituista näyttelijöistä huolimatta pienoinen pettymys varsin ilmeisiksi jäävien tarinallisten ratkaisujensa osalta, nuoren Myersin instituutiovaihe osoittautuu lupaavan kiinnostavaksi. Malcolm McDowell on tohtori Loomisina mainio (hahmo latistuu pölhöyksiä lausuvaksi pahviksi vasta "15 years later" ‑hyppäyksen jälkeen) ja itse laitos kiitettävän kolkko. Michaelin pako vankimielisairaalasta ja etenkin sitä seuraava lyhyt jakso rekkapesulassa saavat melkein jo innostumaan tulevasta kotiinpaluusta. Tähän asti Halloween on ollut vähän dorka, liiaksi ennalta arvattava, muttei suinkaan huono.

Missä Zombie onnistuu lyömään veitsen elokuvansa rintaan, on loppupuoliskon Carpenterin elokuvaa uusimaan palaava slasher-vaihe: omakotitaloissa käytävä, äänekkään kirkumisen säestämä teinimetsästys tylsistyttää. Sinänsä positiivista on, etteivät puukotukset ole toinen toistaan näyttävämpiin money shotteihin huipentuvia gore-harjoitelmia, vaan ainoastaan sotkuista ja tylyä tappamista, mutta tiessään on niin alkuperäisen Halloweenin pahaenteinen jännitys kuin Zombien lapsi-Michaelin murhien häiriintyneisyyskin. Pikaisesti esitellyn Laurie Stroden (Scout Taylor-Compton) ja hänen perusjenkkipissisbestiksiensä selviämisistä tai kuolemisista on mahdotonta välittää. Hätäilevään tahtiin kasaantuvia tappoja ei myöskään pohjusteta, joten minkäänlaista piinaa tai kauhua ei pääse syntymään. Alkupuolen paskaisuus heittää kuitenkin varjonsa lopun niskaan, mikä tuo yllätyksettömään remeikkaamiseen sentään aavistuksen näkemystä.

Halloween vuosimallia 2007 ei ole täysin kehno. The Devil's Rejectsin perusteella Zombielta oli kuitenkin lupa odottaa jotain parempaa – jotain ikävästi ilkeää, hätkähdyttävästi oivaltavaa tai edes kierosti hauskaa. Uuden Halloweenin remake-juuret ovat sen raskain taakka: aina Zombien ajautuessa Carpenterin katveesta omille teilleen elokuva toimii parhaiten. Halloweenin uusiminen ei ollut kovin hyvä idea, mutta Rob Zombie onnistuu silti väläyttelemään sen verran kyvykkyyttään että pysyy edelleen yhtenä tämän päivän kiinnostavimmista amerikkalaista elokuvantekijöistä. Mikäli miehen seuraavakin teos on huti, pitänee hänet jättää omaan arvoonsa – yhden täysosuman ihmeeksi.

Ilja Rautsi

Starship Invasions (Isku avaruudesta, 1977)

Ohjaaja:

• Ed Hunt

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ed Hunt

Ed Huntin King of the Streets (1985) on jonkinasteinen yhdistyneen hörhöyden klassikko: Huntille ei riitä pelkästään Jeesus tai ufot, vaan kristus saapuu avaruudesta. Hänen nimensä on Buddy ja hän tulee pelastamaan slummien arjalaiset pahoilta mustilta huumekauppiailta. Vaan eipä mitään, osasi Hunt aiemminkin. Samaan aikaan kun Italiassa Al Bradley iskosti halvoilla kierrätysvisioillaan maksavan yleisön mieleen hieman toisenlaista tähtien sotaa, nappasi Hunt ö‑leffoihin jumittuneen tulevan Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II – Attack of the Clones, 2002) ‑tähden Christopher Leen telepaattiseksi pahiksekseen.

Lee on planeetastamme oman kansansa siirtokuntaa koko ihmiskunnan kustannuksella kyhäilevä kapteeni Rameses. Heti aluksi paljastuu, että ufojen kotiplaneetan aurinko on räjähtämässä "hetkenä minä hyvänsä" (Lee havainnollistaa tätä rannekellollaan, jonka punainen piste kuulemma laajenee, kun aurinko posahtaa), joten ihmisistä – jotka ovat avaruuskansan esi‑isiä – on päästävä eroon.

Valtameren alta löytyykin universumin Lajien Liiton pyramidi-tukikohta, jonka hyväuskoista henkilökuntaa Ramses hyödyntää. Merenalaiset kohtaukset on kuvattu maan päällä pimeässä, savu saa ilmentää veden liikettä. Leen joukko on pukeutunut mustiin haalaritrikoisiin, jotka huipentuvat papilliseen hattumuodostelmaan. Kokonaisuus tuo mieleen lähinnä Vatikaanin jumppatiimin. Lajien liittolaiset puolestaan uskovat sinivalkoisiin haalareihin, jotka miehillä menevät suoraan persvakoon ja naisille taas muodostavat haaraväliin ns. camel toen. Pyramidiväellä on myös isot pallopäät, jotka ovat usein toiselta puolen paksumpia. Heitä palvelevat hopeiset androidit, jotka eivät pysty taivuttamaan jäseniään ja näyttävät keskiaikaisen kidutusvälineen ynnä futuristisen dildon pumpattavalta yhdistelmältä.

Mainitsinko jo, että avaruusväki puhuu ainoastaan telepaattisesti?

Äänisuunnittelijan unelma; tuottajan märkä uni säästöistä; jo valmiiksi vatikaanikamelinvarvasverkkareilla nolattujen näyttelijöiden painajainen. Leetä kävisi sääliksi, ellei naurattaisi niin mahdottomasti. Visionääri Huntille etu lienee tietysti ollut siinä, että "dialogin" voi kirjoittaa vaivatta uusiksi huulisynkasta huolehtimatta.

Ei niin, että maestro audiopuolen hienouksista muutenkaan olisi kiinnostunut. Draamakohtaus? Letkeää lounge-musiikkia. Jännitystä? Letkeää lounge-musiikkia? Romantiikkaa? Guess what?

Vastassaan kapteeni Rameseksella ja teletapeilla on Napoleon Solo, eli ufoista kiinnostunutta astronomia tasaisella kasvonilmeellä tyypittävä Robert Vaughn. Hänen teoriansa mukaan 1900‑luvun ensimmäisen kolmanneksen suurin tieteellinen kysymys oli suhteellisuusteoria, toisen kolmanneksen atomivoima ja viimeisen ufojen mysteeri. Se on TIEDETTÄ, ihmiset! Proffa teorioi myös, että jos tieto ufoista paljastuisi maan kansalle, johtaisi se globaaliin itsetunto-ongelmaan, koska tieto kehittyneemmän olennon olemassaolosta olisi sietämätöntä.

Leen sitten lennättäessä hopeista kiekkoalusta maapallon ympärillä ampumassa ihmisten aivoihin itsemurhasäteitä alkaa jatkuvasti harkiten ja tasapainoisesti käyttäytyvän Vaughnin vaimo valittaa tälle parisuhteen laatuajan kärsivän hänen ufopakkomielteestään. Lounge-musan velloessa taustalla Vaughn koppaa rouvan syliinsä pelimiehen ottein…mutta voi, Lajien Liitto tulee noutamaan hänet pois. Tämä kolmiodraama miehen, naisen ja intergalaktisten telepaattisten kaljupäiden välillä on Huntin mieleenpainuvampia saavutuksia niin dialogin kuin toiminnankin tasolla.

Hyvin säilynyttä priimakalkkunaa edustava Starship Invasions sijoittuu hienosti Ed Woodin ja Bradleyn välimaastoon. Kaikille näille oman tiensä kulkijoille on yhteistä paitsi kyvyttömyys näyttää ihmisten välistä vuorovaikutusta ja viehtymys kiehtoviin kiiltäviin kokovartalounivormuihin, myös pohjaton usko siihen, että kohtaukset, joissa noihin asuihin verhotut pallinaamat seisoskelevat minuuttitolkulla vilkkuvien paneelien edessä käsittämätöntä jargonia töksähdellen puhuen (tai ajatellen) olisivat jollain tasolla toimivia tai mielenkiintoisia.

Ilja Rautsi

Snake in the Eagle's Shadow (Kotkan varjo, 1978)

Ohjaaja:

• Yuen Woo-ping

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yuen Woo-ping

Nyttemmin enemmän taistelukoreografin urastaan tunnettu Yuen Woo‑ping on myös ohjannut vaatimattomat muutaman kymmenen elokuvaa. Vuonna 1978 ilmestynyt esikoisohjaus oli paitsi Yuenin, myös niihin aikoihin tuntemattoman Jackie Chanin läpimurto. Kumpikin on 90‑luvun lopun jälkeen tehnyt siirtoa Hollywoodiin pääasiassa vähemmän särmikkäiden projektien muodossa. Särmättömyydestä ei vuonna 1978 ollut havaittavissa merkkiäkään.

Kuten nimestäkin käy ilmi, elokuvassa on kyse kahden kilpailevan kungfu‑kuppikunnan välillä. Kotkan kynnet ovat vainonneet käärmetyylin harjoittajat maanpakoon ja jäljittävät viimeistä mestaria, kerjäläiseksi naamioitunutta Pai Cheng-tieniä (Yuen Siu‑tien). Tämä taas törmää sattumalta Chanin esittämään Chien Fuhun, joka on taistelukoulunsa siivoushommiin alennettu häpeäpilkku. Chien Fu auttaa mestaria, joka ystävystymisen jälkeen opettaa tälle käärmetyylin alkeet. Samaan aikaan kotkatyylin suurmestari, lordi Sheng Kuan (Hwang Jang‑lee), saapuu paikalle tappaakseen viimeisen vastustajansa.

Juoni on siis täyttä höttöä ja tapahtumat etenevät lähinnä tutulla hyväksi havaitulla keinolla: ihmiset törmäävät sattumalta toisiinsa juuri kun pitää. Tällähän ei tietysti ole minkään valtakunnan merkitystä, koska kiitettävän lukuisat ja tyyliltään ihastuttavasti varioidut mättökohtaukset sisältävät enemmän visuaalista runoutta kuin tusina sumuisten vuorten teenjuontidraamaa. Eritoten jakso, jossa Chan yrittää tavoitella riisikuppia mestarinsa otteesta, on puhtaan maagista katseltavaa. Chanin heitellessä pesurättejä lattiaa likaamaan pyrkivän opettajansa jalkojen alle taas liikkuu jo Chaplin-maaperällä. Huumorin taso on toki tuttua honkkarilaatua, eli hienovaraisuudessaan jossain Ernest goes Marx Brothers ‑tasolla.

Paitsi koreografia, myös nuori Chan on akrobatialtaan ja ajoitukseltaan hämmästyttävää katseltavaa. Ei todellakaan ihme, että miehestä kasvoi supertähti. Pelkkien sinänsä helvetin hienojen iskujen ja potkujen sijaan käärmetyyli on enemmän vastustajaa välttelevää tanssia, joka nyt vain sattuu usein päättymään siihen, että jännitetyt sormet musertavat vihollisen kurkkutorven.

Lopputaistelun mielettömät ääniefektit ja Chanin loikat ajavat jo hysterian partaalle ihastuttavassa mielisairaudessaan. Kuten niitä edeltävä kohtauskin, jossa kissa ja kobra taistelevat. Sittemmin itsensä telomisesta jo tavaramerkin tehneeltä Chanilta irtoaa myös hammas Hwangia vastaan kamppaillessa. Menoahan se ei tietysti hidasta, päinvastoin.

Ilja Rautsi

Near Dark (Pimeyden läheisyys, 1987)

Ohjaaja:

• Kathryn Bigelow

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kathryn Bigelow

1987 oli suosiollinen vuosi vampyyrimyytin päivitykselle. Joel Schumacherin pöhkön rokkiteinityylittelyn The Lost Boys ohella myös Liftarin (1986) käsikirjoittaja Eric Red ja ensimmäistä itsenäisesti ohjaamaansa elokuvaa tekevä toimintamaestro James Cameronin ex‑vaimo Kathryn Bigelow tarttuivat aiheeseen. Lopputulos paitsi pesi The Lost Boysin 10–0, myös toi ikuisesti elävät yön saalistajat uskottavasti moderniin maailmaan.

Alun perin westerniä suunnitellut parivaljakko yhdisti kuluneeksi katsottuun genreen kauhun, ja vaikka lopputulos lainaa etenkin muutamilta kuva-asetelmiltaan tyylillisesti lännen kuvastoa, on kyseessä ennen kaikkea tiukan moderni visio. Pääasiassa syrjäteillä keskellä ei‑mitään tapahtuva elokuva tuntuu enemmän urbaanin rosoiselta kuin takahikiän avaruutta romantisoivalta. Vaikutelman luovat yö, neonvalot, rappioromanttinen ote sekä tietysti Tangerine Dreamin eteerisen maalaileva syntikkatunnelmointi.

Perheensä maatilalla keskilännessä työskentelevä cowboy-wannabe Caleb (Adrian Pasdar) törmää yöllä viekoittelevaan Maehin (Jenny Wright), jolle tarjoutuu antamaan kyydin seksin toivossa. Kryptisesti puhuva Mae kuitenkin puree Calebia niskaan ja pakenee ennen auringonnousua. Pelloilla harhaileva Caleb syttyy auringon noustessa tuleen ja selviää hädin tuskin hengissä. Farmin pihalta hänet kaapataan pakettivaunuun, jossa maata kiertää Maen vampyyreiksi paljastuva "perhe".

Vampyyreina nähdään vuotta aiemmin Cameronin Aliensissa loistaneet Lance Henriksen, Jenette Goldstein sekä yhdessä parhaista rooleistaan riehuva Bill Paxton. Lisämausteena porukassa on varhaisteiniksi jumittunut vampyyripoika Homer (Joshua John Miller).

Tutut torahampaat loistavat poissaolollaan, arkkuja ei näy lähimaillakaan ja valkosipulista ei puhuta sen enempää kuin risteistäkään. Nämä ovat rähjäisiä kuolemattomia, joihin tarttuu rappioromantiikkaa ikuisesta elämästä ja moraalin tuolla puolen palavasta tappajanvaistosta, joita rajoittaa ainoastaan kuun korvaava aurinko. Itse asiassa sanaa "vampyyri" ei edes mainita koko elokuvassa.

Caleb liittyy seurueeseen, muttei löydä sisältään kykyä satunnaiseen tappamiseen. Perässä tulevat myös lainvalvojat ja Calebin perhe. Väkivaltaisella roadmoviella ei näytä olevan mahdollisuutta onnelliseen loppuun. Kunnes Bigelow kääntää kelkan ja esittelee mukaan tunnelmoinnin sekä tyylittelyn tuhoavan verensiirtoparannuslatteuden. Tehokasta toimintaa ja sen kautta määriteltyjä vahvoja hahmoja komeasti tykittävä Bigelow sortui samaan hollywoodisaatiohölmöilyyn myös muuten vangitsevassa kunnianhimoisessa tulevaisuudenkuvassaan Strange Days (1995).

Käsikirjoittaja Eric Redin tapauksessa kompromissi tulee ikävämpänä pettymyksenä, sillä Near Darkissa on paljon samaa päällekäyvän säkenöivää vääjäämättömän nihilismin ja lopun aikojen tuntua kuin samoissa maisemissa liikkuvassa Liftarissa. Lohduttomuus sekä valinta raa'an ikuisuuden ja rajatun kuolevaisen vesittyy tarinan keskittyessä Calebin ja Maen rakkauteen. Samalla ensin mainittu pääsee liian vähällä ja superina kolme neljäsosaa kestosta rullaava tehokkuus latistuu ikävästi ennen kliimaksia. Nyt Caleb ei ylitä mitään rajaa, eikä Pasdarin lievä karismavapaus auta – etenkin kun miestä vertaa häntä ympäröiviin näyttelijöihin.

Tästä huolimatta Bigelow onnistuu lataamaan otoksiinsa aidon kipeää ja vetoavaa tunnelmaa. Henriksen on aivan parhaimmillaan ja jo ylistetty Paxton yltää sähköiseen suoritukseen pakan maanisimpana jokerina. Samoin baarikohtaus on puhdas klassikko.

Dino De Laurentiisin konkurssiin menneen studion viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Near Dark ei ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Se sai myös Suomessa videotappotuomiota merkinneen K‑18 ‑ikärajan. Near Darkin vaikutuksen voi kuitenkin selvästi havaita sen jälkeisissä vampyyritapauksissa, kuten myös Clive Barkerin Nightbreedin (1990) kaltaisissa modernisoiduissa kauhuteoksissa.

Tatu Piispanen

Outlaw (2007)

Ohjaaja:

• Nick Love

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nick Love

The Football Factory (2004) ‑ohjaaja Nick Loven vigilante-fantasia Outlaw kuulosti ennakkoon varsin hyvältä paluulta genren kipeimpiin ja arveluttavimpiin klassikoihin jo mainoskampanjaansa lanseerattujen lausahduksien "Football Factory with guns" ja "when order fails, violence prevails" sekä juonisynopsiksensa perusteella.

Taistelutantereelta Irakista kotiin Lontooseen palaava sotilas Bryant (Sean Bean) huomaa vaimonsa löytäneen uuden miehen sekä kotimaansa olevan ojennuksen tarpeessa ja alkaa turhautuneena koota ympärilleen "fighting back" ‑kaartia hotellinsa luihun ja sekopäisen fasistiturvapäällikön (Sean Harris) avulla. Epäoikeudenmukaisesti kohdeltujen taviksien lisäksi toiminnasta kiinnostuu myös kyttä Walter (Bob Hoskins), joka alkaa diilaamaan iskujoukolle vinkkejä virkavallan ulottumattomissa olevan saasta-aineksen niittaamiseen.

Outlaw on täynnä idioottimaisia nostatuspuheenvuoroja ja monologeja, joissa Bryant muun muassa niputtaa samaan lauseeseen itsemurhapommittajat ja AIDS-potilaat hallituksen lellikeiksi samalla kun tavallisten kansalaisten niskaan syljetään. Vitun cunt-Blair! Elokuvan ainoa nainen on yhden henkilökohtaisen kostonhimon oikeuttava, arvattavasti tapettavaksi joutuva viimeisillään raskaana oleva vaimo. Hämmästyttävästi niin ikään "outlaw gangin" vähemmistöedustaja, musta muslimi, onnistuu tuntumaan erittäin rasistiselta vedolta, sillä hahmoa esittää Lennie James täysin ilmeisesti ainoastaan sen takia, ettei peittelemättömän oikeistolaista elokuvaa voitaisi syyttää ainakaan rasistiseksi.

Tämä kaikki oli kuitenkin varsin odotettavissa, eivätkä ne ole pointteja, jotka tekivät Outlaw'sta kehnon vigilante-paukun. Itse asiassa edellisessä kappaleessa kuvatut typeryydet enemmänkin tukisivat kunnon mielisairasta kokemusta mikäli niiden ohessa olisi tarjolla jämäkän väkivaltaista ja banaalia oman käden oikeuden jakoa.

Outlaw'ssa on hyvin vakavia ongelmia tälläkin saralla. Se tuntuu keski-ikäisen huolestuneelta siinä missä The Football Factory oli poikamaisen vastuuton. Kostamisen suuntautuminen Jamesin esittämän Munroen vaimon murhan järjestäneen rikollisorganisaation perään satunnaisemman katujensiivoamisen sijaan on pettymys, kuten myös etenkin Jamesin ja Danny Dyerin hahmojen epäuskottava kehitys sydämellisestä asianajajasta ja kertaalleen turpiinsa saaneesta, arasta pukumiehestä poliiseja rynnäkkökivääreillä räiskiviksi todellisiksi lainsuojattomiksi. Jo tämän porukan kasassa pysyminen näyttää epätodennäköiseltä, eikä jengin yhteisiin kohtauksiin saada minkäänlaista yhteen kasvun tuntua. Asetelmaltaan järjetön loppupaukuttelu tulee puskasta juuri kun hieman jännitystä on päässyt rakentumaan, ja viimeisen laukauksen helppous on naurettavan löysä ratkaisu.

Ihan hyvää Outlaw'ssa on muutama näyttelijä sekä juonen dorkailusta huolimatta paikoin lähes potentiaalinen kulku alkutilanteesta kohti aika latteaksi jäävää suoraa toimintaa. Kohtalaista katsottavuutta rasitetaan kuitenkin vielä äärimmäisen ärsyttävällä tyylillisellä kikkailulla: rumasti digitaalisesti kuvatun elokuvan miltei jokainen otto heiluu tai zoomailee levottomasti ympäriinsä nykien. Komea poikkeus tähän ovat hienot ilmakuvat, joissa kamera liitää Lontoon ylitse.

Totaalitotinen Outlaw ei ole vigilantismia ja väkivaltaa vakavasti otettavasti tai ajatuksia herättävästi käsittelevä draamatrilleri eikä murhapitoinen "guilty pleasure" ‑kostonautinto Väkivallan vihollisen jatko-osien (1982–1994) ja The Exterminatorin (1980) hengessä – vaan molemmilla painotuksilla arvotettuna aika lailla pakan pohjalla. Outlaw on typerä, muttei edes huvittavalla tavalla. Lisäksi sen toiminta‑ ja väkivaltakohtaukset jäävät mitäänsanomattomiksi, eikä se onnistu tyydyttämään mieltä alkukantaisemmallakaan tasolla.

Ilja Rautsi

Viva (2007)

Ohjaaja:

• Anna Biller

elokuva arvostelu

Ohjaus: Anna Biller

Pervertin (2005) ohella ei tule heti mieleen toista onnistunutta seksploitaatiopastissia. Double‑D Avenger (2001) nousee ensimmäisenä mieleen, ja sen pitäminen onnistuneena on yhtä hyvä tae järjestä kuin väittely kapteenien Kirk ja Picard paremmuudesta. Anna Billerin Viva ei kuitenkaan edellä mainittujen tavoin ammenna tissipainotteista sisältöään Russ Meyerilta, vaan tekee liioiteltua 70‑luvun pastelliajankuvaa ja hakee inspiraationsa enemmän Radley Metzgeriltä.

Ensimmäinen kohtaus asettaa tunnelman seuraavan 120 minuutin ajaksi täydellisesti: Blondi bimbo Sheila (Bridget Brno) tuo keskellä päivää käsittämättömissä määrin hekottelevalle miehelleen uima-altaan äärelle pullollisen viinaa ja alkaa itse selata Playboyta, innostaen aviopuolisoa valokuvaamaan kehoaan. Billerin itsensä esittämä ystävätär Barbie saapuu niin ikään minihameessa altaan reunalle, ja naiset keimailevat kameran edessä kikattaen. Vaatteet ovat kirkkaan pastellisia, jutut umpitriviaaleja ja koko tilanne päätön. Seuraavassa kohtauksessa Biller näyttää tissit.

Juonikuvio menee kutakuinkin niin, että naispari saa tarpeekseen aviomiestensä edesottamuksista ja lähtee itsenäistymään seksuaalisesti vapautuen. Toisin sanoen he ryhtyvät korkeamman luokan prostituoiduiksi. Sheila hihittää halunneensa aina ollakin sellainen.

Loppuelokuva koostuu erinäisten jatkuvasti pepsodent-hymyilevien hörhöjen yrityksistä päästä naimaan Vivaksi itsensä ristinyttä Barbieta. Mukana nudisteja, hippejä, valokuvaajia, stylistejä ja lesboja, noin alkupaloiksi. Viinaa, huumeita ja orgioita pirtsakoissa tunnelmissa jatkuvasti luuppaavan hissimusiikin transsiin turruttavaan tahtiin.

Jos hälytyskellot soivat päässä 120 minuutin keston ajatuksesta, voi taputtaa itseään selkään. Jos Vivasta napsaisisi 40 minuuttia pois voisi sen uusintakatselua jo harkita. Ja tietysti on muistettava se tosiasia, että seksploitaatio tuppaa useammin kuin ei olemaan aivan hillittömän tylsää, koska tissipareilla pääsee lopulta vain tiettyyn pisteeseen asti mielenkiinnon ylläpidon kannalta. Todella uskollinen pastissi siis...

Billerin pettämätön tyylitaju auttaa jo pitkälle. Pääosa, kirjoitus ja ohjaus laskettaisiin jo auteur-suoritukseksi, mutta sen ohella Biller on tuottaja, leikkaaja, lavastaja sekä puvustaja. Tässä voi jo puhua kattavasta visiosta, joka ei petä hetkeksikään. Näyttelijöiden vilpittömän oloinen ylitulkinta ja repliikkien maaniset mitat saavuttava, töksäyttävän toteava, tyhjänpäiväisyys on ilo itsessään. Kun lavasteet ja puvut myös muuttuvat luontevasti elokuvan edetessä lähiöelämän räikeistä pääväreistä riettaan dekadenttiin psykedeliaan, ei voi kuin ihmetellä. Tyylitaju kantaa myös siihen ratkaisevaan seikkaan, ettei elokuvaa ole tehty videohassutteluna, vaan kuvattu filmille.

Valitettavasti absurdius saavuttaa kliimaksinsa jo noin puolivälissä Vivan käydessä über-gayn stylistin luona. Kesken kaiken paikalle saapuu kaikkia mittasuhteita uhmaava, Kapteeni Amerikan sävyihin puettu beefcake-uros Reeves. Jos tulen koskaan näkemään näyttelijä Cole Chipmanin missä tahansa audiovisuaalisessa tuotoksessa, tiedän jo valmiiksi päätyväni hysteeriseksi vanukkaaksi lattialle. Toivon mukaan kyseessä ei ole julkinen esitys ja raiskauskohtaus, mikäli näin käy.

Loppupuolen orgioissa välillä musikaalijaksoihin kerronnan reväyttävä Biller intoutuu villeimpiin kuvaratkaisuihin. Seksikohtauksen dynaaminen edestakaisin-tarkennus etualan omenoiden ja taustalla voihkivan Vivan välillä on huikeaa katsottavaa. Sukupuolitematiikasta kiinnostuneille todettakoon, että Vivan ainoat varsinaisesti nähtävät seksuaaliaktit ovat kumpikin raiskauksia.

Sakari Määttä

Hostel: Part II (2007)

Ohjaaja:

• Eli Roth

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eli Roth

Eli Roth ohjasi debyyttielokuvansa Cabin Fever vuonna 2002, ja se osoittautui täydelliseksi hitiksi. Vain puolentoista miljoonan dollarin budjetilla kasatusta metsäslasheristä tuli koko vuoden 2003 menestynein kauhuelokuva Amerikassa ja se toimi samalla melkoisena piristysruiskeena jo hieman eltaantuneelle genrelle. Rothin toinen täyspitkä Hostel (2005) aloitti yhdessä mm. Saw-sarjan (2004–2011) kanssa gorno-kidutuskauhuelokuvien trendin ja vahvisti samalla Rothin mainetta yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista kauhuohjaajista. Samaan sarjaan voidaan laskea mukaan ainakin Alexandre Aja (Haute tension, 2003), Neil Marshall (The Descent, 2005) ja Halloween-uusintaversiollaan Night Visions ‑festivaaliakin edustanut muusikko/ohjaaja Rob Zombie (The Devil's Rejects, 2005).

Typerästä nimestään huolimatta Hostel: Part II ei petä verenhimoisia fanejaan. Se on ensimmäisen osan tavoin tuottajan roolissa hääränneen Quentin Tarantinon avustuksella luotua erittäin genretietoista, 100‑prosenttisella antaumuksella ja innokkuudella ohjattua väkivaltaviihdettä. Kauniita naisia, rumia miehiä, ämpärikaupalla tekoverta, sisälmyksiä ja pyyteetöntä sadismia.

Kuten jatko-osat yleensä, Hostel: Part II alkaa siitä mihin edellisen osan lopussa jäätiin. Muutamaa sormea lukuun ottamatta ehjänä säilynyt Paxton (Jay Hernandez) on kuitenkin mukana vain elokuvan alkupuolella, jos pientä vilahdusta myöhemmässä vaiheessa ei lasketa. Elokuvan päähenkilöt eivät tällä kertaa ole kiimaisia huumeiden ja seksin perässä ympäri Eurooppaa kierteleviä miehiä, vaan naispuolisia taideopiskelijoita. Beth (Milla Jovovichia muistuttava Lauren German) on kaunis rikkaan perheen tyttö, jolla on matkaseuranaan seikkailunhaluinen Whitney (Bijou Phillips) ja pidättäytyneempi Lorna (mm. Welcome to the Dollhousesta tuttu Heather Matarazzo). Kolmikko päättää jättää Rooman taideopiskelut ja matkata Prahaan rentoutumaan viikonlopuksi. Heidän mukaansa lyöttäytyy erityisesti Bethistä kiinnostunut Axelle (roolissa suomalainen malli Vera Jordanova). Katsojalle ei liene kovinkaan suuri yllätys, että seurue päätyykin Prahan sijasta Slovakiaan, tällä kertaa kylpylälomalle (kylpyläkohtaukset on kuvattu Islannissa Rothin useissa haastatteluissa ylistämässä kylpylässä). Yöpymispaikkana toimii luonnollisesti paikallinen hostelli.

Luvassa on siis lisää amerikkalaista lihaa slovakialaisille kaappisadisteille, joiden asiakkaat ovat valmiita tarjoamaan suuria summia rahaa siitä mahdollisuudesta, että pääsevät käsittelemään haluamiaan uhreja. Roth lähestyy aihetta tällä kertaa monelta eri kantilta. Päähenkilöiden kohtaloa seurataan toki aktiivisesti, mutta samalla seurataan myös "firman" asiakkaita (eli potentiaalisia murhaajia) ja pureudutaan heidän ajatusmaailmaansa. Katsojalle esitellään myös koko organisaation johtoporras.

Muutama kohtaus nousee nerokkuudessaan muiden yläpuolelle. Eräässä alastomana makaava nainen suolistaa yläpuolellaan köyden varassa roikkuvan toisen alastoman naisen terävillä, viikatetyylisillä veitsillä. Lopuksi hän leikkaa vielä uhriltaan kurkun auki yhdellä nopealla vedolla ja kylpee onnellisena kirkkaanpunaisen verisuihkun alla. Elisabeth Báthory elää!

Elokuva etenee Rothin ohjauksessa sujuvasti, vaikka jotkut kohtaukset tuntuvatkin hieman irrallisilta. Myös elokuvan lopetus toimii ja onnistuu olemaan jopa jossain määrin yllättävä. Ensimmäisen osan tavoin tiettynä vahvuutena voidaan pitää sitä, että näyttelijät eivät ole entuudestaan kovin tunnettuja. Useimmat heistä selviävät kuitenkin rooleistaan moitteettomasti, ehkä ainoana poikkeuksena Jordanova haasteellisessa roolissaan. Roth onnistui saamaan muutamiin cameo-rooleihin useita mielenkiintoisia naamoja. Sekä 1970‑luvun giallokuningatar Edwige Fenech, että useista saman ajan italialaisista rikoselokuvista tuttu Luc Merenda esiintyvät pienissä rooleissa ja heidän lisäkseen kannibaalikunkku Ruggero Deodato esittelee ruoanlaittotaitojaan. Bon appétit!

Hostel: Part II jää kokonaisuutena hieman ensimmäisestä osasta. Tämä johtuu pääosin siitä, että jatko-osa on ikään kuin kasvanut aikuiseksi. Vaikka meno onkin paikoin erittäin raakaa ja brutaalia, niin se on samanaikaisesti poliittisesti korrektimpaa verrattuna pikkuveljeensä. Riskejä ei oteta, koska niitä ei enää tarvitse ottaa.

Ilja Rautsi

Eaten Alive (1976)

Ohjaaja:

• Tobe Hooper

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tobe Hooper

Jos elokuvan ensimmäinen repliikki on "My name is Buck and I'm ready to fuck!", voiko se olla huono? Tarantino ei ainakaan ollut sitä mieltä napatessaan heiton Kill Bill, Vol. 1:een (2003). En tosin tässä unen ja valveen sekavassa välitilassa tiedä millä adjektiivilla Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhia (1974) seuraavaa Eaten Alivea pitäisi kuvailla. Kaikki nuhjuisen käsittämättömästä ilkeän mielisairaaseen kelpaavat.

Texasin moottorisahamurhien ja tämän perusteella voisi myös muodostaa teorian, että Hooperilla on jotain pientä hampaankolossaan maalaisia vastaan. Teksasin sisäsiittoiset sarjamurhaajat kohtaavat vertaisensa Louisianan syrjäsoiden hotellissa tositapahtumista inspiraationsa hakevassa elokuvassa – joka tosin hylkää kaikki muut viitteet mihinkään todellisuuteen liittyvään.

Pohjana on 1930‑luvulla asiakkaitaan alligaattoreille syöttämisestä epäillyn Joe Ballin tarina. Hän on jälkeenjäänyt Judd (Neville Brand), joka mutisee itsekseen ja syöttää hotellivieraitaan minkä kerkeää viereisessä lammikossa piehtaroivalle muovikrokotiilille, viipaloituaan heitä ensin hieman viikatteella. Eaten Alive on oikeastaan sarja nihkeän nuhjuisia, sadistisen ilkeitä kohtauksia Juddista huohottamassa kirkuvien uhriensa perässä.

Hooper on luonut kuumeisen houreunen, joka vaikuttaa vahvasti improvisaation tulokselta kolmesta kreditoidusta käsikirjoittajasta huolimatta (joista yhden ansioista löytyy Satan's Cheerleaders, 1977). Näyttelijät toistelevat hiki naamalle puhkuen samoja repliikkejä vähän varioituina, kuin jumittuneena lukittuun studioon Jouko Turkan ohjattaviksi. Realismin sijaan takelteleva ja sönköttävä ilmaisu johtaa outoon tulokseen, jossa melkein jokainen hahmo tuntuu elävän omassa elokuvassaan. Brian De Palman tuotannossa usein esiintyvä William Finley esittää perheenisää hikikarpalot otsallaan kiiluen, elehtien huonosti sopivissa vaatteissaan kuin Oliver Stonen houruhetkistä paikalle eksynyt kokkelipäinen lakimies.

Neville Brand on jo omaa luokkaansa krokoaan ruokkivana psykojunttina, ähisten ja puhisten paikoitellen tuskin kuuluvasti vinkuvan ja mouruavan elektroääniraidan alta. Karjaisut huorista ja natsilippu nojatuolilla ovat ainoat vihjaukset persoonallisuuteen tai motiiviin.

Tässä piilee Eaten Aliven voima ja heikkous: se on kehää kiertävä, piinaava ja selittämätön painajainen, vailla mitään ulospääsyä. Samalla vain katoaa kaikki tarttumapinta ihmisten jatkuvasti kohkatessa hullun lailla ja päättömästi etenevien murhien seuratessa toisiaan. Juddin örvellys onnistuu myös elektrosoundien ohella kuultavien punaniskakantribiisien avustamana kallistamaan monet hetket tahattoman koomisiksi jo ilman lähikuvia nolosta muovikrokotiilistä. Eaten Alive onnistuu siis, outoa kyllä, herättämään hysteriaa sekä kauhun että naurun saralla. Yksi valopilkku on anaaliseksiä janoavana Buckina höröttelevä, Freddy Kruegeriksi sittemmin päätynyt Robert Englund.

Ilja Rautsi

Switchblade Sisters (Stiletti giltsit, 1975)

Ohjaaja:

• Jack Hill

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jack Hill

Eksploitaatiosaralla varsin ansiokkaasti kunnostautuneen Jack Hillin viimeiseksi ohjaukseksi jäi kajahtanut tyttöbarbaarifantasia Sorceress (1982). Sitä ennen Hill ehti kuitenkin hyödyntää päräyttäviä tuloksia luonutta blaxploitaatiokokemustaan urbaanissa hypertodellisuudessa feminiinistä nyrkkiä naamaan paukuttavaan tyttöjengitapaukseen Switchblade Sisters.

Dagger Debs ‑tyttöjengi herättää pahennusta ja luo kaaosta. Lace (Robbie Lee) johtaa tyttöjä, jotka kuitenkin ovat vastuussa nahkatakkipojille. Jätkät myös mm. hankkivat rahoitusta pistämällä hupakkonsa huoraamaan. Uusi tulokas Maggie (Joanne Nail) sekoittaa kuitenkin pakkaa, ja ennen pitkää todellinen tyttöenergia pääsee valloilleen miesten kahleiden lentäessä nurkkaan ja stilettien vaihtuessa automaattiaseiksi. Lopun vallankumouksellinen kaupunkisota lienee jossain määrin innostanut ainakin Death Wish 3 ‑elokuvaa (1985).

Alun asetelmassa tytöt ovat vielä toisten armoilla, yhteiskunnan käskyläisiä ja miesten pelinappuloita. Nuorisovankilassakin tanakka lesbohoitaja käy suoraan käsiksi. Juopoista vanhemmista ei koidu apua, ja virkavalta on sikoja. Mielettömimmilleen asenteellinen meno yltyy jätkien pomon käydessä raiskaamassa Maggien, ja tämän alkaessa hetken päästä voihkimaan nautinnosta.

Juttu kääntyy kuitenkin edetessään päälaelleen, ja lopun monologi virkavaltaa ja yhteiskuntaa vastaan on jo militanttia matriarkaalista messagea koko rahan edestä. Molempia ääripäitä ällistelevä katsoja saa nauttia moraalisesti täysin kyseenalaisesta väkivallasta ja muutenkin railakkaan röyhkeistä vedoista. Joka suuntaan äärikierroksilla räikeästi provoileva jengikuvaus on puhdasta fantasiaa – ja pirun nautittavaa sellaista. Ylivedetyt hahmot, vetävän vapauttava sikailu ja veriroiskeet johdattavat endorfiinit suoraan aivojen mielihyväkeskukseen. Waca waca ‑soundit, pöyristyttävä huumori ja fetissiasuissa keimailevat nuorisonilkkipimut tekevät lähtemättömän vaikutuksen.

Kun mukana on vielä niinkin umpikajahtanutta tavaraa kuin mustien militanttinaisten kommunistinen yhteisö tykittämässä panssariautoilla hyväntekeväisyyden varjolla huumeita kauppaavia miesretkuja lakoon, on vaikea olla tempautumatta mukaan hulluuteen. Olen todennut sen ennenkin, mutta kaikki oli paremmin 70‑luvulla.