Tatu Piispanen

Detroit 9000 (1973)

Ohjaaja:

• Arthur Marks

elokuva arvostelu

Quentin Tarantinon suosikkeihin lukeutuva bläkkäri on karheantymäkkä urbaani kyttätrilleri, jonka energinen autenttisuus onnistuu kääntämään sen budjettirajoitteet ja kömpelyydet voitoksi.

Hiihtomaskein naamioidut ryöstävät tunkeutuvat mustaihoisen kongressiedustajan varojenkeruutilaisuuteen ja saavat saaliikseen 400 000 dollarin edestä koruja ja muuta arvotavaraa. Rikoksesta kehkeytyy todellinen kuuma peruna rotuaspektinsa ansiosta: tilaisuuden järjestänyt Aubrey Clayton (Rudy Challenger) on vakuuttunut siitä, että roistot olivat honkyja (eli valkoihoisia) sabotoimassa tumman pormestariehdokkaan kampanjaa, toiset tahot taas pitävät tapausta "black on black" ‑rikoksena, jota poliisilla ei ole kiinnostusta edes ratkaista. Juttua tutkimaan määrätään kokenut italialaisjuurinen kylmäpää Danny Bassett (Alex Rocco) sekä musta ex‑tähtiurheilija Jesse Williams (Hari Rhodes). Ennen kuin syyllisten identiteetti selviää, luutnantti Bassettin ja kersantti Williamsin on kaivauduttava syvälle poliittisen valtapelin, prostituution ja salakuljetuksen verkostoon.

Arthur Marksin ohjaaman Detroit 9000:n käynnistävä ryöstöjakso antaa heti alkuun edustavan näytteen elokuvan ristiriitaisesta tehokkuudesta. Tarjolla on uhkaavaa jännittyneisyyttä, äkkipikaista väkivaltaa ja omaperäistä tunnelmanluontia (orkesterin solisti jatkaa surumielistä lauluaan Luger kurkulla ryöstön ajan) mutta myös pöhköyksiä kuten roistojen ääninauha"temppu" ja pakomatkalla hipaisusta itsestään räjähtävä auto. Kaikesta huomaa, että budjetti on ollut huomattavasti käppäisempi kuin esimerkiksi American International Picturesin suosituissa bläkkäreissä, joita Markskin ohjasi myöhemmin kolme kappaletta (Bucktown, 1975; Friday Foster, 1975; J.D.:n kosto, 1976). Toisaalta toteutuksen karuus korostaa tarkoituksenmukaisesti elokuvan maailmankuvan rosoisuutta.

Detroit 9000:ssa tiukka 70‑lukulainen toiminta ja henkilöhahmoja syventävät keskusteluosuudet vuorottelevat välillä tasapainottomasti, mutta jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitäen. Ryöstömysteeri aukeaa sitä tutkivalle poliisikaksikolle kelvollisen loogisesti. Marks rytmittää verisiin ampumisiin huipentuvat, Kovaotteisten miesten (The French Connection, 1971) inspiroimat takaa-ajokohtaukset tarinan käännekohtiin hieman mekaanisesti. Sisältöpuoli on kuitenkin kohdallaan draama-aineksessa ja muotopuoli actionissä. Teemat esitetään uskottavassa (rotu)poliittisessa ja sosiologisessa kontekstissa. Lähemmin poliisiparin italianamerikkalaisen osapuolen sielunelämään keskittyvä kerronta ei olekaan varsinaista blaxploitaatiota mustien ylemmyyden korostamisineen, vaan elokuva ottaa mustat ja valkoiset ‑painotuksistaan huolimatta rotukysymyksiin neutraalin havainnoivan näkökulman.

Tapahtumien sijoittuminen Detroitiin luo niille omaleimaisen ilmapiirin. Aitoja ympäristöjä hyödyntävä käsivarakuvaus ja syksyisen ankeat kaupunkimaisemat muistuttavat katu-uskottavimmista New York ‑bläkkäreistä kuten Verinen katu (Across the 110th Street, 1972) ja Superfly – alamaailman kuningas (1972), mutta mm. Detroitin arkkitehtuuri, ratsupoliisit ja Kanadan läheisyys alleviivaavat elokuvan maantieteellistä erityislaatuisuutta. Kuvaukset suoritettiin Detroitin poliisivoimien suojeluksessa ja pormestariudesta haaveillut kaupungin senaikainen poliisipäällikkö John Nichols esittää muutamassa kohtauksessa itseään. Julkisuustemppu ei kuitenkaan toiminut ihan odotetulla tavalla kun poliisit näyttäytyivät valkokankaalla hyvin kyseenalaisessa valossa, ja Nichols vaihtoikin maisemaa pian ensi-illan jälkeen.

Aikoinaan vähän nähty (harvinaisen kotimaisen vhs:n julkaisi Nordic Video), mutta Quentin Tarantinon Rolling Thunder Picturesin 90‑luvun lopulla ensin takaisin teattereihin ja sitten kotikatseluformaateille saattama Detroit 9000 on ennen kaikkea karheantymäkkä urbaani kyttätrilleri, jonka energinen autenttisuus onnistuu kääntämään sen budjettirajoitteet ja kömpelyydet voitoksi. Käsikirjoituksessa on muutamien puutteiden vastapainoksi rutosti reilummin ajatusta ja yritystä kuin bläkkäreissä tyypillisesti. Maanläheisen b‑tuotannon viimeistelee genrensä pienoisklassikoksi Alex Roccon mainion kyynisen roolisuorituksen ohella Luchi De Jesusin tarttuva soundtrack sekä erinomainen loppuratkaisu.