Ilja Rautsi

Switchblade Sisters (Stiletti giltsit, 1975)

Ohjaaja:

• Jack Hill

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jack Hill

Eksploitaatiosaralla varsin ansiokkaasti kunnostautuneen Jack Hillin viimeiseksi ohjaukseksi jäi kajahtanut tyttöbarbaarifantasia Sorceress (1982). Sitä ennen Hill ehti kuitenkin hyödyntää päräyttäviä tuloksia luonutta blaxploitaatiokokemustaan urbaanissa hypertodellisuudessa feminiinistä nyrkkiä naamaan paukuttavaan tyttöjengitapaukseen Switchblade Sisters.

Dagger Debs ‑tyttöjengi herättää pahennusta ja luo kaaosta. Lace (Robbie Lee) johtaa tyttöjä, jotka kuitenkin ovat vastuussa nahkatakkipojille. Jätkät myös mm. hankkivat rahoitusta pistämällä hupakkonsa huoraamaan. Uusi tulokas Maggie (Joanne Nail) sekoittaa kuitenkin pakkaa, ja ennen pitkää todellinen tyttöenergia pääsee valloilleen miesten kahleiden lentäessä nurkkaan ja stilettien vaihtuessa automaattiaseiksi. Lopun vallankumouksellinen kaupunkisota lienee jossain määrin innostanut ainakin Death Wish 3 ‑elokuvaa (1985).

Alun asetelmassa tytöt ovat vielä toisten armoilla, yhteiskunnan käskyläisiä ja miesten pelinappuloita. Nuorisovankilassakin tanakka lesbohoitaja käy suoraan käsiksi. Juopoista vanhemmista ei koidu apua, ja virkavalta on sikoja. Mielettömimmilleen asenteellinen meno yltyy jätkien pomon käydessä raiskaamassa Maggien, ja tämän alkaessa hetken päästä voihkimaan nautinnosta.

Juttu kääntyy kuitenkin edetessään päälaelleen, ja lopun monologi virkavaltaa ja yhteiskuntaa vastaan on jo militanttia matriarkaalista messagea koko rahan edestä. Molempia ääripäitä ällistelevä katsoja saa nauttia moraalisesti täysin kyseenalaisesta väkivallasta ja muutenkin railakkaan röyhkeistä vedoista. Joka suuntaan äärikierroksilla räikeästi provoileva jengikuvaus on puhdasta fantasiaa – ja pirun nautittavaa sellaista. Ylivedetyt hahmot, vetävän vapauttava sikailu ja veriroiskeet johdattavat endorfiinit suoraan aivojen mielihyväkeskukseen. Waca waca ‑soundit, pöyristyttävä huumori ja fetissiasuissa keimailevat nuorisonilkkipimut tekevät lähtemättömän vaikutuksen.

Kun mukana on vielä niinkin umpikajahtanutta tavaraa kuin mustien militanttinaisten kommunistinen yhteisö tykittämässä panssariautoilla hyväntekeväisyyden varjolla huumeita kauppaavia miesretkuja lakoon, on vaikea olla tempautumatta mukaan hulluuteen. Olen todennut sen ennenkin, mutta kaikki oli paremmin 70‑luvulla.