Tatu Piispanen

Mannaja (A Man Called Blade, 1977)

Ohjaaja:

• Sergio Martino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sergio Martino

A Man Called Blade, italiaksi ytimekkäästi Mannaja, kertoo miehestä nimeltä Blade. Blade on kova ja kylmähermoinen palkkionmetsästäjä. Rähjäisyydestä ja röyhkeydestään huolimatta Blade on oikeudentajuinen ja hurmaa naiset kiiltävän valkoisella pepsodent-virnistyksellään. Bladella on kuitenkin traumaattinen lapsuus, häntä suorastaan vaivaa joku vakava asia, takautumat pyörivät hänen päässään! Eikä Blade ole palannut kotiseudulleen loman viettoon: koston hetki on koittanut...

Aivan aukottomalla logiikalla ei Mannajan viimeiseen välienselvittelyyn päästä, mutta jo matkalla ruumiita syntyy siihen tahtiin, ettei asialla ehdi juuri päätään vaivata. Maurizio Merli tekee tyydyttävää työtä viileänä Bladena, mutta hulmuavaan pituuteen kasvatetusta keltatukasta, täysparrasta ja turkkivaatetuksesta huolimatta Merlin italokrimien leimaavia kyttärooleja on mahdotonta unohtaa. Mitä poliisi puuhaa naamiaisasussa villissä lännessä? Kaikki hahmot sivuosien tanssityttötirehtööristä keljuun invalidimaanomistajakaivosmoguliin (Philippe Leroy) ovat vivahteikkuutta vailla. Käytännössä täysin heikkouksitta ratsastavalle yksinäiselle asesankarille on sentään kirjoitettu erikoisominaisuudeksi mieltymys heittokirveen käyttöön, samoin natsiupseerin elkein virnuilevalle viekkaalle vastapeluri Vollerille (John Steiner) käskytettäväksi kaksi tarkkavainuista verikoiraa.

Juonityperyyksistä ja kaavamaisuuksista huolimatta ohjaaja Sergio Martino luotsaa Mannajan sulavasti maaliin. Aloiteltuaan uraansa ensin mondodokumenteilla, Martinon ensimmäinen "oikea elokuva" oli niin ikään western, Michele Lupon Arizona Coltin (1966) epävirallinen jatko‑osa Arizona si scatenò... e li fece fuori tutti (Arizona Colt Returns, 1970), jonka jälkeen hän palasi genreen vasta yleisesti yhtenä viimeisistä spaguista (Martinon itsensä mukaan viimeinen tai toiseksi viimeinen) pidetyllä Mannajalla. Näiden välissä kokemusta tuli kartutettua merkittävimmin kunnioitettavalla sarjalla laatu-gialloja (mm. La coda dello scorpione, 1971, Lo Strano vizio della Signora Wardh, 1971, Tutti i colori del buio, 1972 ja I corpi presentano tracce di violenza carnale, 1973).

Mannajan rytmitys on toimiva ja tempo sopivan sutjakas, jottei kirvesmiehen seurassa ehdi kyllästymään. Muta ja sumu tuovat hallitsevina elementteinä visuaalisuuteen kiehtovaa, mutta tarinallisesti käyttämättä jäävää uhkaavuutta. Blue Undergroundin julkaiseman priimalaatuisen dvd:n erinomaisessa haastattelussa (12min) terävä ja hyvämuistinen Martino kertoo, kuinka sumua ja sadetta käytettiin olosuhteiden pakosta – Italian viimeisistä villin lännen lavasteista oli enää palasia jäljellä. Mannajan loppupuoli ei muutamasta marginaalisen yllätysarvon käänteestään huolimatta pysy aivan yhtä hyvin kasassa kuin mainio aloitus, vaan tuntuu menevän sieltä mistä aita on matalin. Tekniset puitteet ovat kuitenkin kunnossa kautta keston. Erityismaininnan ansaitsee vielä matalalla äänellä painokkaasti laulettu tunnusbiisi ("You are! Alone! A so‑lita‑ry man!"), jonka onnistuu tuomaan hymyn huulille aina sen kajahtaessa ilmoille Bladen ratsastusmontaasien taustalle – tosin tuskin aivan sävellystyöstä vastaavien Guido & Maurizio De Angelisin tarkoittamista syistä.

Sisällöllisessä tyhjyydessäänkin Mannaja teurastaa moitteettomasti puolitoista tuntia elämääsi. Ei näillä ansioilla olla vielä lähelläkään klassikkostatuksen lunastusta, mutta hankala tästä on olla pitämättäkään.