Jari Mustonen

La coda dello scorpione (The Case of the Scorpion's Tail, 1971)

Ohjaaja:

• Sergio Martino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sergio Martino

Valtavirran katveessa

Filmille kuvattiin 1970‑luvulla valtava määrä elokuvia. Suuren osan hurmiosta tuotti italialainen elokuvateollisuus, jonka lukuisista nimekkeistä tuli hittejä pienten kylien ja sivukatujen moninaisille saleille. Penkit täyttyivät nuorista. Syntyi ajatuksia ja kulttuuria. Tarjontaa oli yllin kyllin ja markkinat kävivät kuumina. Suurtuotantojen rinnalla sykki kokonainen teollisuus, joka tuotti pienellä rahalla nopeasti ihmisten tunteisiin vetoavia tämän päivän klassikoita. Genrejen kulta-ajat laskettiin muutamissa vuosissa. Esimerkiksi giallot lypsivät itsensä kuiviin vajaassa viidessä vuodessa. Rikoselokuva kuoli niin ikään 80‑luvun alkuun tultaessa. Gore-elokuvien aalto eli ja voi hyvin seuraavat kuusi vuotta. Samoihin aikoihin koki post-apocalypse oman lyhyen ukkosmyrskynsä ja barbaaribuumi nousi kukoistukseensa. Aiheet, ideat ja genret raiskattiin nopeasti, mutta millä tavalla? Riisto ei jäänyt pelkkään erotiikkaan tai väkivaltaan.

Genre-elokuvien moninaisesta kirjosta The Case of the Scorpion's Tail nousee aivan kirkkaimpaan kärkeen. Lajityyppigiallo sisältää kaikki ne taiteelliset elementit joiden vuoksi yhä uusia faneja hakeutuu italialaisten murhamysteerien äärelle. Se hyväksikäyttää tuttuja fetissejä, kuten kauniita naisia, yksiulotteisen maskuliinisia miehiä, verta ja väkivaltaa. Käsikirjoituksen takaa löytyy monta gialloa maailmaan ideoinut Ernesto Gastaldi, joka tällä kertaa välttyy vajaaksi jäävien motiiveiden sudenkuopasta.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun gialloissa perintö johtaa veriseen murhasarjaan mustiin pukeutuneen murhaajan kaihertaessa tutkijoiden mieliä. Rikkaan liikemiehen kuollessa lento-onnettomuudessa jää miljoonan dollarin pääoma uskottoman vaimon käsiin. Vakuutusyhtiö palkkaa tutkijan selvittämään onnettomuuden olosuhteita, mikä johtaa lämpimään suhteeseen perijättären kanssa. Toisin kuin Martinon edellisessä ohjaustyössä The Strange Vice of Mrs Wardh (Lo strano vizio della signora Wardh, 1971), kehittyy tarina hyvin rakennettujen juonenkäänteiden kautta. Freudilainen motiivi murhaajan tekojen takana on jälleen läsnä, mutta huomattavasti hillitympänä. Myös miehen ja naisen välinen seksuaalinen jännite jää taka-alalle. Tässä mielessä The Case of the Scorpion's Tail on Gastaldille askel hänen aiemmasta tuotannostaan kohti suoraviivaisempaa rikosmysteeriä.

Tarinat eivät kuitenkaan koskaan olleet giallojen tärkein myyntivaltti. Elokuvien elinvoima sykkii musiikin ja kuvan sommitelmissa, sekä toisinaan myös runsaassa alastomuudessa. Viimeksi mainitun jäädessä tällä kertaa vähemmälle, ruokkii Sergio Martino katsojien nälkää suureen intensiteettiin päättyvillä murhaa edeltävillä konstruktioilla. Mieleenpainuvimmasta päästä on elokuvan keskivaiheilla tapahtuva murhaajan ja hänen uhrinsa välinen lyhyt kamppailu, joka päättyy taiteen eri elementtejä sekoittavaan finaaliin. Ohjaus, musiikki ja veri tarjoavat tällöin groteskin siveltimen vedon katsojien mielikuvitukselle lasin toimiessa kankaana, ja vaikka Martinoa on syytetty Dario Argenton ideoiden kopioimisesta, vaikuttaa The Case of the Scorpion's Tail enemmänkin edelläkävijältä, sisältäen yhden genren näyttävimmistä murhajaksoista.

Gialloissa näyttelijät palkattiin poikkeuksetta "type casting" ‑periaatteella, jossa rooleihin haluttiin selkeitä fyysisiä ominaisuuksia. Tähtiä monista castingin läpässeistä tuli viimeistään elokuvateattereiden aulajulisteissa. Oma osansa genre-elokuvien mielenkiinnosta selittyykin niiden ympärille syntyneestä tähtikultista. Jokaisella suurista ohjaajista oli oma värisuoransa. Lucio Fulcin luottohenkilöinä nähtiin 60‑luvulla itsensä läpi lyönyt mannereurooppalainen kaarti kun taas Argenton töitä leimasi anglosaksisuus. Vastaavasti Martinon murhamysteerit rakentuvat kolmikon Fenech-Hilton-Rassimov ympärille. The Case of the Scorpion's Tail muodostaa poikkeuksen, sillä siinä nähdään ruotsalainen seksisymboli Anita Strinberg. Hän tuo vahvalla skandinaavisella persoonallaan mielenkiintoisen jännitteen elokuvassa nähtävään romanssiin.

The Case of the Scorpion's Tail on lähes peilikuva Martinon edellisestä ohjauksesta The Strange Vice of Mrs Wardh. Siinä missä Wardhin kohtalo nivoitui runsaaseen alastomuuteen ja selkeästi eksploitatiivisempaan lähestymiseen, korvaa ohjaaja nyt Fenechin eroottisuuden ja puhtaan valokuvauksellisuuden Strindbergin astetta sofistikoituneemmalla hahmolla. Pienimuotoista historianlehtien havinaa koettiin seuraavana vuonna valmistuneessa giallossa Il tuo vizio è una stanza chiusa e solo io ne ho la chiave (Your Vice Is a Locked Room and Only I Have the Key, 1972), kun Strindberg ja Fenech palkattiin heidän ainoaan yhteiseen elokuvaansa. Huomion arvoista on, että hitaasti kypsynyt – ja hitaasti kuoleva – genre eli pian tämän jälkeen nopean tähdenlentonsa viimeisiä huippukohtia, vain muutama vuosi Argenton kohuttua esikoista myöhemmin.

Kyse ei gialloissa koskaan ollut suurista taiteellisista ambitioista, vaan bisneksestä. NoShamen laadukkaalla julkaisulla elokuvan tekijät puhuvat avoimesti siitä kuinka The Case of the Scorpion's Tailin kaltaiset elokuvat syntyivät ainoastaan koska niille oli tilausta. Verta ja alastomuutta lisättiin, jotta tilaukselle löytyisi katetta. Martinon visuaalinen kyvykkyys ja hyvin koordinoitu tuotanto toivat elokuvan levitykseen myös suureen Metropolitanin elokuvateatteriin Roomassa. Genre-elokuva, populaarikulttuuri ja toisaalta valtavirta limittyivät näin hetkeksi. Saavutus on hieman sama kuin elokuvan valtava juliste olisi komistanut elokuvateatteri Bristolin seinustaa 90‑luvun alkupuolella teatterin suurimman suosion lakipisteessä. Suomessa elokuvakerhot ja ‑arkisto lienevät viimeinen toivomme nähdä elokuva ja sen lajitoverit koko loistossaan filmiltä.

Yksi iso lapsuskin elokuvasta löytyy. Jopa Ed Wood olisi miettinyt kahdesti ennen kuin olisi päättänyt kuvata alun lentokoneen. Mitä lie Martinon päässä liikkunut, kun moiseen ryhtyi.