Ilja Rautsi

The Brood (Vihan jälkeläiset, 1979)

Ohjaaja:

• David Cronenberg

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Cronenberg

Omanlaisiaan elokuvia vuosi vuoden jälkeen luovaa David Cronenbergia on aina kiinnostanut ihmisen keho, tai tarkemmin sanottuna liha. Cronenberg ei näe ihmisen kehoa ja psyykettä erillisinä elementteinä vaan yhtenä psykofyysisenä kokonaisuutena, joka muovautuu olosuhteiden muuttuessa, saaden uusia, erilaisia ja hänen elokuviensa tapauksessa usein visuaalisesti kiehtovia ja erittäin vastenmielisiä muotoja. Ihmisen keho on yhden käsityksen mukaan sielun temppeli, mutta ainakin se on jokaiselle yksilölle erittäin henkilökohtainen ja arka asia. Käsitys itsestä ja käyttäytyminen maailmassa riippuvat pitkälti siitä, millaisena itsensä näkee. Ilmeisen näkyvät muutokset toistenkin kehoissa saavat helposti aikaan pelkoreaktioita ja inhoa. Aihe on siis otollinen käsiteltäväksi kauhuelokuvalle ja sillä saralla Cronenberg onkin kunnostautunut omien pakkomielteidensä purkamisessa. The Brood on erittäin hyvä esimerkki tästä.

Frank Carveth (Art Hindle) elää yksin tyttärensä Candyn (Cindy Hinds) kanssa. Hänen vaimonsa Nola (Samantha Eggar) on uudenlaista, psykoplasmiikaksi nimeämäänsä terapiamuotoa harjoittavan tohtori Hal Raglanin (Oliver Reed) psykiatrisessa hoidossa. Psykoplasmiikka tarkoittaa käytännössä psyykkisten patoutumien purkautumista fyysisinä ilmiöinä, kuten patteina iholla tai kasvaimina. Yhtäkkiä Nolan äiti murhataan raa'asti. Murhaaja on Candyn kokoinen mutantin näköinen lapsirumilus ja pian käy ilmi ettei hän ole ainoa laatuaan. Murhat vain lisääntyvät ja Nolan tila pahenee. Mitä on kaiken takana?

Seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia The Broodista.

The Brood on hyytävä elokuva, jopa Cronenbergin standardeilla mitattuna. Sen sävy pysyy jatkuvasti synkkänä ja uhkaavana, eikä onnen hetkiä tai oikeastaan ylipäänsä mitään positiivista pahemmin nähdä. Painajaismainen tunnelma vain kiristyy loppua kohden ja purkautuu sekä elokuvallisesti että fyysisesti näkyyn Nolan mahasta kasvavasta demonisesta lapsesta. Harva elokuva päättyy siihen että mies kuristaa oman vaimonsa tämän pidellessä sylissään lastaan. Helpotuksen sijaan elokuvan viimeinen kuvakin Candyn silmistä huokuu uhkaa tulevaisuudelle. Kiehtova skenaario patoutuneiden tunteiden ilmaantumisesta fyysisinä muutoksina viedään loogiseen päätökseensä Nolasta syntyneiden (tai pikemminkin ulos kasvaneiden, vaikka toki sitähän synnytyskin juuri on) tappajamutanttilasten muodossa. Nola ei kykene käsittelemään vaikeita asioita eikä muistojaan. Sen sijaan että hän käsittelisi ongelmiaan mielessään, tarjoaa Raglanin terapia fyysisen pakotien purkautumille. Nola pääsee ulkoisesti eroon ongelmistaan yksi kerrallaan, lasten brutaalisti murhatessa kaikki ihmiset jotka "vainoavat" häntä. Päänsä sisällä hän vain ajautuu kuitenkin syvemmälle ongelmiinsa, hirviömäisten "lasten" vaikuttaessa hänen mieleensä joka taas saa aikaan vain lisää mutantteja. Aikamoista terapiaa.

Cronenbergin käsikirjoitus/ohjaus oli jo tässä vaiheessa harvinaisen tiukkaa ja hallittua. Vaikka The Brood kestää vain 87 minuuttia, on se täynnä tavaraa ja elokuvan kiero sekä tavallaan hyvin uskomaton sisältö avautuu katsojalle luonnollisen oloisesti. Kuten yleensä (vrt. The Flyn ja ExistenZin totaalinen tiedehöpinän puute), Cronenberg ei vaivaudu sen kummemmin selittelemään käsitettään vaan sen sijaan seuraa sitä loppuun asti olettaen katsojan hyväksyvän ajatuksen kehoa muovaavasta psykoplasmiikasta. Aihetta käsitellään vailla huumorin häivääkään ja annetaan hahmojen, kuvauksen sekä lavastuksen luoda todellisen tuntuinen maailma jossa uskomaton voi tapahtua. Kyse on idean esittämisestä, ei niinkään todenmukaisuudesta. Elokuva onnistuu myös pelottamaan, koko ajan uhkaavalla yleissävyllään sekä myös nopeilla shokeilla. Inhottavan näköisiä lapsia käytetään myös hyvin, hiljaisina pysyvät rumat ja vikkelät tappajat saavat aikaan monta säikähdystä. The Brood on myös ensimmäinen kerta kun Cronenberg käytti Howard Shorea musiikin säveltäjänä. Yhteistyö on ollut hedelmällistä ja poikinut monta elokuvallista helmeä, jatkuen yhä nykyäänkin. Shore on monipuolinen ja kekseliäs säveltäjä, mutta The Brood on hänen ensimmäisiä töitään eikä vielä erityisen omaperäinen, vaikkakin todella tehokas. Bernard Herrmannin ja hänen tuotannostaan erityisesti Psykon (1960) mieleen tuova äänimaailma ei ole missään mielessä huono, mutta Shoren parhaat hetket olivat tuolloin vielä edessä.

Valitettavasti elokuvaa vaivaa sama ongelma kuin Rabidia (1977) ja Scannersia (1981), kahta toista Cronenbergin varhaisempaa elokuvaa: valju miespääosanesittäjä. Art Hindle liihottelee vain kohtauksesta toiseen huomaamatta lainkaan ettei hänellä ole persoonallisuutta tai sen kummempaa näyttelemiskykyä. Tämä käy erityisen ja ikävän selväksi kun hänen vierellään on joku, joka kykenee ilmaisemaan asioita muutenkin kuin sanallisesti. Asiaa ei auta se, että Frankin hahmo on erittäin tavallinen ihminen, varsinainen jokamies, ja ohjaaja on ilmeisen kiinnostunut kaikesta muusta paitsi tavanomaisuudesta. Cronenberg pääsi eroon ongelmastaan Videodromen (1983) ja James Woodsin kanssa, ja siitä eteenpäin hänellä onkin ollut erittäin mielenkiintoisia ja toimivia roolivalintoja. Muut näyttelijät ovat kuitenkin onneksi "hieman" eri tasolla, Oliver Reediä on ainakin äärimmäisen hankalaa kutsua valjuksi elokuvassa kuin elokuvassa purskahtamatta nauruun. Hänen tohtori Raglaninsa ei ole poikkeus, Reed tuo etenkin potilassessioihinsa palavaa intensiteettiä jota ilman hetkiä olisi vaikea pitää uskottavina. David Bowien luurangolta näyttävä Samantha Eggar on loistovalinta Nolan rooliin, hänen isot, ohueen naamaan uppoamaisillaan olevat silmänsä kertovat heti kaiken oleellisen hahmosta.

Ajatusten, sekä tajuisten että alitajuisten, ilmentyminen fyysisinä asioina on hyvä aihe elokuvalle jo itsessään, koska mitä muutakaan elokuva on? Cronenberg itse pääsee selvästi käsittelemään omia tunteitaan ja pakkomielteitään filmillä, eikä hän näytä kavahtavan mitään mitä sisältään löytää. Päinvastoin, mitä merkillisempi aihe ja johtopäätökset, sitä innokkaammin hän niihin tarttuu. The Brood on hälyttävä, kekseliäs ja värisyttävä kuvaus kehon ja häiriintyneen mielen suhteesta, vaikka siinä voi nähdä myös miehistä pelkoa synnytyksestä ja lapsista yleensäkin. Elokuvan jälkeen huomaakin tarkkailevansa omaa kehoaan ja miettivänsä onko itsellään sittenkin terve sielu terveessä ruumiissa.