Jari Mustonen

Paranoiac (Lukitun kammion salaisuus, 1963)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Freddie Francis

Taste of Fearin jälkeen ohjaajan taitojaan pääsi kokeilemaan kuvaajana pätevöitynyt Freddie Francis. Hän sai luotsattavakseen The Phantom of the Operan teemoihin tukeutuvan trillerin.

Jimmy Sangster kirjoitti Francisille monimutkainen tarinan. Siinä Janette Scott on Eleanor Ashby, nuori nainen, jonka henkinen tasapaino on pahasti järkkynyt. Äitinsä, sekä rahavaikeuksiin ajautuneen isoveljensä Simonin (Oliver Reed) vakuutteluista huolimatta, ei Eleanor saata hyväksyä kahdeksan vuotta sitten kuolleen veljensä Tonyn kohtaloa. Perinnönjako on ratkaisu kaikkien muiden paitsi Eleanorin murheisiin. Kuolleeksi luultu Tony (Alexander Davion) palaa kuin palaakin eräänä kesäisenä päivänä kartanon suurille kallioille. Hän pelastaa Eleanorin tekemästä itsemurhaa, mistä alkaa aueta petosten vyyhti.

Kuvaajana suurta mainetta niittänyt Freddie Francis ei kaivannut Holtille (Taste of Fear, 1961) ominaista metakuvallisen kokonaisuuden mekaniikkaa, vaan sen sijaan hän tyytyy kertomaan yksinkertaisen tarinan, luottaen suoraviivaisempaan kerrontaan. Nyt ei kaiveta luurankoja ulos mielen haudasta, vaan luodaan suurviivaisia kohtauksia, jotka ovat läsnä tässä ja nyt. Paranoiacista uhkaakin muodostua turhan pienimuotoinen paketti, kunnes kuviin tulee nuori Oliver Reed. Reed varastaa koko elokuvan raivokkaalla tulkinnallaan alkoholiin ja vihaan taipuvasta Simonista. Hän tekee saman kuin minkä Susan Strasberg teki Taste of Fearissa; hahmo kasvaa repliikkejä ja lyhyitä kohtauksia suuremmaksi.

Kuvausten alkaessa Reed oli näytellyt puolessa tusinassa Hammerin elokuvassa, joiden joukosta sopii poimia mainittaviksi vähemmälle huomiolle jääneet kulttielokuvat Captain Clegg (1962) ja The Damned (1962). Reedin uran jatkui monipuolisena aina kunnes hänen sydämensä petti kesken Gladiatorin (2000) kuvauksia. Reedin värikäs persoona ei hänen faniensa iloksi rajoittunut pelkästään valkokankaalle. Paranoiacin Simonissa onkin huomattavan paljon Oliveria mukana: elokuvassa nähtävä kapakkatappelu esimerkiksi on oiva johdatus Reedin viinan ja veljellisten mätkimisten sävyttämään elämään, joka vei hänet – useammin kuin kerran – sairaalahoitoon, milloin siviilielämän nujakointien, milloin elokuvastunttien takia.

Kolmessa muskettisoturissa Reed sai piston kaulaansa (1973) ja oli kuolla. The Pirates of Blood Riverissä (1962) hän oli menettää silmänsä tulehduksen takia, ja kun sydänkohtaus vihdoin seurasi lukuisten nujakoiden ja viinalitrojen jälkeen, edesauttoivat kuolemaa ne kolme pullollista rommia, jotka hän oli tyhjentänyt alas kurkustaan muutaman tunnin sisään. Paranoiacin käsikirjoittanut Sangster muistelee Reediä elämänkerrassaan seuraavin sanoin:

"more a drinking companion than a friend, but as in most things, he overdid that too and rather scared me off."

Tuittupäinen Reed tuskin oli helppo tuttavuus Francisillekaan, joka oli vastikään siirtynyt kuvaajasta ohjaajaksi. Reedin ohella Paranoiacissa näyttelevät Day of the Triffidsissä (1963) säväyttänyt ja sittemmin muun muassa Crack in the Worldissa (1965) nähty scifin ystävien märkä uni Janette Scott, sekä sangen kokematon, mutta persoonallinen Alexander Davion (Valley of the Dolls, 1967).

Paranoiac ammentaa Psykosta, sekä The Phantom of the Operasta (josta Hammer loi oman versionsa valkokankaille vuoden 1962 kesäkuussa). Lisäksi elokuvassa nähdään Hammerille tyypillinen verinen surmatyö. Ennen kyseistä minikliimaksia luodaan jotain uuttakin, kun naamioitu pientä poikaa muistuttava hahmo lähestyy valtavan veitsen kanssa – kohtaus, jonka voi nähdä esikuvana tai sattumana 70‑luvun vastaaville. Nämä yksityiskohdat olivat niitä elementtejä, joiden ansiosta Francisista vakiintui Fisherin työn jatkaja. Hän sai ohjattavakseen vielä kaksi muutakin psykotrilleriä, Nightmaren (1964) ja Hysterian (1965). Sen sijaan hänen neljäs psykotrillerinsä The Psychopath (1966) valmistui Amicusin leivissä.

Paranoiac sai tylyjä arvioita ensi-iltansa jälkeen ja siitä poimittiin positiivisena lähes ainoastaan Reedin roolisuoritus. Tämä tuntuu pieneltä vääryydeltä, sillä Sangster ja Francis kyhäävat Josephine Teyn alkuperäisestä käsikirjoituksesta varsin näppärän aikalaistrillerin.