Jari Mustonen

Nightmare (Painajaisuni, 1964)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Freddie Francis

Vuosi Maniacin jälkeen valmistui Nightmare, Jimmy Sangsterin neljäs ja Freddie Francisin toinen psykotrilleri, joka palaa Clouzotin Les diaboliquesin (1955) juonenkäänteillä leikittelyyn.

Tarina on korkkiruuvin kiero – poikkeuksellisesti kaksiosainen (!) kertomus kahdesta hulluuteen ajettavasta naisesta. Ensimmäinen osio alkaa varsin tyylikkäällä unijaksolla, jossa Jennie Lindenin esittämä Janet herää painajaiseen mielisairaalaan suljetusta äidistään. Painajaisten jatkuessa päätetään sisäoppilaitoksessa opiskeleva Janet passittaa kotiinsa. Pahat unet vain lisääntyvät, ja nyt niihin ilmestyy mukaan salaperäinen arpikasvoinen nainen, sekä kuva surmatusta isästä. Toinen tarina alkaa jotakuinkin siitä mihin ensimmäinen päättyy, ollen kuitenkin täysin oma kokonaisuutensa. Ongelmallisesti jälkimmäinen osa toistaa ensimmäisen osan kaavaa, joten kohtalokkaaksi osoittautuva leikki ihmisten mielillä muuntuu vähintäänkin arvattavaksi.

Ammottavista aukoistaan huolimatta Sangsterin käsikirjoitus kantaa nyt huomattavasti paremmin kuin vuotta myöhemmin valmistuneessa täysflopissa Hysteria. Yksittäisenä Hammer-elokuvana Nightmare saattaisikin olla varsin pätevä trilleri, mutta verrattuna muihin psykotrillereihin, vaikuttaa se Sangsterin maneerien vaivaamalta pikkusievältä kauhistelulta.

Tiimi on tällä kertaa Hammerin kakkosmiehistöä – poislukien elokuvan yleisilmeestä ja lavastuksesta vastanneet Bernard Robinson ja Don Mingaye. Elokuvan kuvannut John Wilcox ei päässyt missään vaiheessa osoittamaan Hammerilla parasta osaamistaan, sillä suurissa produktioissa pestin saivat itseoikeutetusti joko Jack Asher tai Arthur Grant. Musiikistakin huolehti tällä kertaa varamies, eli Don Banks.

Puolitehoisuus jatkuu vielä, sillä Freddie Francis ei ole kaikesta kyvykkyydestään huolimatta ohjaajana Hammerin suurimmat klassikot luonut Terence Fisher, eikä tuottajan roolin itselleen haalinut Jimmy Sangster ollut yhtä pätevä kuin Michael Carreras tai Anthony Hinds. Samaan aikaan Hammer Filmin ykköstiimi uurasti Fisherin The Gorgonin (1964) parissa. Hammerin psykotrillerit jäivätkin nopeasti b‑elokuviksi, eikä niille riittänyt tekijöiden taholta tarpeeksi puhtia ja mielikuvitusta. Vahvistakoon poikkeus kuitenkin säännön, sillä yllä mainittu ei päde Silvio Narizzanon ohjaamaan, kaikin puolin raikkaaseen Fanaticiin, Hammerin ensimmäiseen värilliseen psykotrilleriin.