Jari Mustonen

Hysteria (1965)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Freddie Francis

Erinomaisen Fanaticin ja mielenkiintoisen The Nannyn väliin mahtui Hammerin psykotrillereiden kirjossa melkoinen rimanalitus. Hammerin pieni tiimi palasi jälleen Borehamwoodiin, MGM:n studioille, nyt käsissään täysin torso käsikirjoitus ja muutama keskiverto näyttelijä sekä kourallinen halpoja lavasteita.

Auto-onnettomuuteen joutunut amerikkalainen mies (Robert Webber) herää sairaalassa. Hän ei muista mitään aiemmasta elämästään. Siksi hän saa kutsumanimen Chris Smith, jonka turvin ryhtyy selvittämään menneisyyttään ainoina johtolankoinaan elegantin neidin kaunis valokuva, sekä avain tyhjilleen jääneeseen asuntoon. Don Banksin puuduttava jazz-soundi velloo taustalla, kun Chris kulkee kohti uutta kotiaan. Perillä hän kuulee viereisestä huoneesta raivokasta riitelyä, mutta kun Chris kiirehtii huoneeseen, ei sieltä löydy ketään. Myöhemmin samat äänet toistuvat. Sitten kuvan salaperäinen nainen ilmestyy hänen elämäänsä. Sitten tapahtuu murha, vai onko se jo tapahtunut? Menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys sekoittuvat vyyhdiksi, joka muuttuu sekamelskaksi. Vasta viimeisen kymmenen minuutin aikana valheet ja petokset viimein paljastuvat.

Jimmy Sangster ei ole syyttä haukkunut omaa käsikirjoitustaan torsoksi, jonka tekemiseen hän kyllästyi täysin. Tämä myös näkyy. Lukuun ottamatta muutamaa näppärää painajaismaista jaksoa – joissa papukaijat ääntelevät samaan tapaan kuin Lucio Fulcin sarjamurhaaja New York Ripperissä – ei Hysteria tarjoa yhtään mitään. Kaikista kärsivällisinkin katsoja palkitaan lopussa ainoastaan täysin tyhjänpäiväisellä loppuratkaisulla, joka kliimaksin sijaan pudottaa pohjan pois kaikelta aiemmin nähdyltä ja jossa tapahtumat motivoidaan niin hätäisillä käänteillä, että viimeinenkin ripe elokuvan uskottavuudesta katoaa Niagaran vaahtopäiden velluviin syvyyksiin. Tylsän tarinan päätteeksi näyttelijät yrittävät pitää juonta pinnalla ampumalla sen lävitse tykinkuulia.

Kahdella aiemmalla psykotrillerillään vaihtelevasti onnistunut Freddie Francis ei ole saanut juurikaan tilaa, mutta käyttää hyväkseen muutamat tarinan henkireiät. Näyttelijät vaikuttaisivat tehneen tilipussinsa eteen tyydyttävän minimin, toivoen joskus pääsevänsä lupaavampaan tuotantoon. Esimerkiksi pääosan tehnyttä Robert Webberiä tuottajankin pestiä hoitanut Sangster kuvasi "mieheksi, joka ei koskaan saanut tyttöä, sankarin parhaaksi ystäväksi, pokeripöydän neljänneksi pelaajaksi", siis mieheksi, joka ottaa vastaan sen mitä tarjotaan ja pätevöityy hiljakseen erinomaiseksi sivuosaroolien tulkitsijaksi. Elokuvan kaunotar Leia Goldoni sai Sangsterilta tätäkin koruttomamman arvioinnin: "keskinkertainen". Goldonin suoritukseen on vaikuttanut kaiketi myös Sangsterin itsensä kirjoittaman roolin ohuus. LIsäksi turhautuneen Webberin kerrotaan tuhonneen Goldonin itsetunnon piikittelemällä häntä koko kuvausten ajan.

Jos Hammer-maailman viehätys pitäisi tiivistää yhteen sanaan, olisi se sana "ystävyys". Ajatellaanpa sitten Peter Cushingin ja Christopher Leen roolisuorituksia, tai Veronica Carlsonin haastatteluja, tai Sangsterin kuvailuja Michael Carrerasista tai Freddie Francisista – paistaa läpi syvä kunnioitus ja kiintymys, joka vaikutti kuvausryhmän ja näyttelijöiden välillä ja jatkui myös kuvauksien ulkopuolelle. Hysteria sen sijaan on projekti, jonka kaikki halusivat unohtaa.