Jari Mustonen

Fanatic (Kuole, kuole, kultaseni, 1965)

Ohjaaja:

• Silvio Narizzano

elokuva arvostelu

Ohjaus: Silvio Narizzano

Fanaticista tuli ensimmäinen Hammerin värillinen psykotrilleri, sekä ainoa, jonka tekemisessä Jimmy Sangsterilla ei ollut osaa eikä arpaa. Tuottajan pestin sai Anthony Hinds – Hammerin perustajan Will Hammerin poika – ja käsikirjoituksen kirjoitti mittavan uran tehnyt Richard Matheson (Duel, 1971).

Pseudonyyminimellä Lesley Egan vuonna 1961 julkaistu alkuperäisromaani Nightmare on tosi asiassa dekkarinovellisti Anne Blaisdellin käsialaa. Tarinan psykologiset elementit siirtyivät kutkuttavan hyvin kissa ja hiiri ‑leikiksi elokuvamuotoon. Ajan hengen mukaisesti näyttelijöiden joukkoon roolitettiin vanhempi naispuolinen legenda, tällä kertaa Broadway-kuuluisuus Tallulah Bankhead, parinaan tyttömäistä kaupunkilaisenergiaa hehkuva Stefanie Powers. Heidän rinnallaan miesrooleissa taiteilevat Peter Vaughan (Straw Dogs, 1971) ja imbesilliä Josephia näyttelevä nuori Donald Sutherland.

Pilke silmäkulmassa tehty Fanatic alkaa, kun Pat Carroll (Powers) lupaa ennen häitään käydä tapaamassa kuolleen ex‑poikaystävänsä äitiä, Rouva Trefoilea (Bankhead). Trefoile asuu syrjäisessä kartanossa palvelijoidensa kanssa. Tapaaminen alkaa viileästi ja kylmenee entisestään. Päivän mittaiseksi suunniteltu vierailu venyy, kun Pat suljetaan kartanon ullakolle poikansa kuolemaa surevan Trefoilen toiveesta. Trefoile vaatii aluksi Patia muuttamaan syntiset elämäntapansa ja katumaan kaikkia paheitaan. Hän huolestuu lisäksi Patin neitseellisyydestä, josta kiinnostuu myös Harry (Vaughan), joskin syntisemmissä merkeissä. Rouva Trefoilen riuduttaessa Patia päivisin raamatunjakeilla ja nälällä, käy aggressiivinen Harry öisin vonkaamassa kaunottarelta seksiä. Oljenkorsi oljenkorren jälkeen Patin mahdollisuudet paeta vähenevät ja pian käy selväksi, ettei tätä nälässä pidettyä ja ruumiillisesti kuritettua tyttöä voi päästää enää koskaan lähtemään.

Fanaticissa päähenkilön mahdollisuudet selviytyä kulutetaan hetki hetkeltä olemattomammiksi, kunnes mitään toivoa ei enää ole. Samalla käsikirjoitus leikittelee kulttuurin eri arvoilla: uskovainen Trefoile yrittää tukahduttaa liberaalin Patin oikeuksia, kun taas Pat yrittää murtaa Trefoilen selkärangan osoittamalla itsenäisyytensä.

Asetelman taustalta löytyy Robert Aldrichin ohjaama klassikko What Ever Happened to Baby Jane? (1962), jossa Blanche Hudson (Joan Crawford) joutuu häntä vihaavan Baby Jane Hudsonin (Bette Davis) harjoittaman psykologisen ilkivallan kohteeksi. Aiheen lisäksi elokuvaan lainattiin oivallus palkata mukaan entinen Hollywood-diiva – mistä tuli lyhytaikainen buumi 60‑luvun elokuvateollisuudessa. Hammerilla tämä ilmiö näkyy kolmessa elokuvassa: The Nanny (Bette Davis, 1965), The Witches (Joan Fontaine, 1966) ja The Anniversary (Bette Davis, 1968).

Kaikesta näkee, että 60‑luvulla elettiin vielä Hammerin kultaista aikaa, sillä kuvaus on komean goottilaista eikä lavasteiden yksityiskohdista ole säästelty. Pestiä hoitanut Peter Proud on arvatenkin jatkanut mm. Draculan (1958) lavastaneen Bernard Robinsonin linjaa, mikä tarkoittaa keinoja saada elokuva näyttämään "kymmenen kertaa" kalliimmalta, kuin mitä budjetti on todellisuudessa ollut.

Fanatic on pätevä trilleri, joka sisältää kunnon kauhuelokuvien tapaan muutaman erityisen mieleenpainuvan kohtauksen. Otos, jossa Bankhead uhkaa viiltää Powersin kasvoja samalla kun kartanon taloudenhoitajan roolissa nähtävät Yootha Joyce pitää Powersia paikoillaan on yksi näistä. Toisesta käy kohtaus, jossa Patin ajatukset ja liberaalin yhteiskunnan arvot revitään kirjaimellisesti sadoiksi riekaleiksi. Jo pelkkä nimi, Fanatic, kuvaa elokuvan asetelmaa hyvin. Jutun satiirimaisuudesta saa vieläkin paremman mielikuvan, jos maistelee elokuvan jenkkimarkkinoita varten keksityn nimen suomennosta: Kuole, kuole, kultaseni!