Juho Malanin

The Final Judgement (1993)

Ohjaaja:

• Otto Chan

elokuva arvostelu

Ohjaus: Otto Chan

Hongkongin elokuvamaailmassa vallitsi 90‑luvun alkupuolella ns. CAT III ‑buumi (Category III: seksiä, alastomuutta, väkivaltaa), joka tarkoitti räjähdysmäistä kaupallista elokuvatuotantoa, jossa korkein ikäraja oli tähtäimessä ja päätetty jo ennen kuvausten alkua. Vuonna 1991 sarjakuvasta live-elokuvaksi syntyneen Nam Nai Choin hypermielisairaan ja ‑väkivaltaisen The Story of Rickyn saavuttama menestys vaikutti merkittävästi siihen, että korkean ikärajan elokuvia alettiin tuottaa yhä enemmän 90‑luvun alusta aina vuosikymmenen puoleenväliin saakka. Jokainen elokuva pyrki omassa genressään (true crime, action, fantasy horror/sex jne.) olemaan rankempi ja kovempi kuin edeltäjänsä. Buumin aikana syntyi myös elokuvallisesti varteenotettavia teoksia kuten esimerkiksi Herman Yaun raastava The Untold Story (1993), Billy Tangin ja Danny Leen Dr. Lamb (1992) ja Billy Tangin Run & Kill (1993), joista kaikki perustuivat myös tositapahtumiin Hongkongin lähihistoriasta. Vaikka elokuvat tulvivat enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellista ja eksplisiittistä väkivaltaa ja äärimmäisyyksiä, on niistä parhaimmissa silti mukana painavaa asiaakin ja synkkääkin synkempää tunnelmaa ja visuaalisuutta, joista tekijöiden taito paljastuu. Parhaimmissa CAT III ‑ryhmän elokuvissa teemana on hyvin usein ns. hyvän ja puhtaan ihmisen/ihmisryhmän, kuten poliisin, muuttuminen yhtä pahaksi tai vielä pahemmaksi kuin alkuperäinen paha. Tällaisesta muuttumisesta äärimmäisenä esimerkkinä mainittakoon The Untold Story, jonka kuvasto etenkin loppupuolella liittyen murhaajan kuulusteluihin ja kidutuksiin poliisin taholta – vastapainona itse murhaajan tekoihin – kuuluu kamalimpiin ja säälimättömimpiin koko valkokankaan historiassa.

Myös melko tuntematon ohjaaja Otto Chan teki muutaman elokuvan tämän mainitun buumin aikana. The Final Judgement on vuodelta 1993 ja perustuu tositapahtumiin, joista valitettavasti ei saa China Starin vcd:ltä enempää selkoa, koska selostusjaksot ovat vain kiinaksi. Simon Yam (Dr. Lamb) esittää säädyllistä ja kilttiä perheen isää Au Ping Keungia, jolla on hyvä ja kaunis vaimo Cheung Tsui Fung (Cecilia Yip) ja pieni tytär. Kaikki kuitenkin järkkyy kun kaupungin kaduilta löytyy naisen ruumis. Poliisin ensi kertaa Hongkongin historiassa käyttämä (fakta) tieteellinen tutkimus, kuten dna‑testit, johdattavat jäljet Keungin luo ja hänet pidätetään. Alkaa taistelu oikeuden ja totuuden puolesta nokkelia tiedemiehiä ja väkivaltaisia poliisikuulustelijoita vastaan – kaikkien Keungin läheisten ollessa varmoja miehen syyttömyydestä. Käytännössä elokuva on oikeussalidraama, jossa on juuri sen verran alastomuutta ja väkivaltaisia kohtauksia, että suunniteltu ikäraja saavutettiin. Luultavasti tämä onkin syynä siihen että elokuva on tuolloin Hongkongissa vallinneiden eksploitaatiomarkkinoiden siedettävämmästä päästä. The Final Judgementista jää mieleen muutakin kuin törkyisiä on‑screen-raiskauksia, mielisairaita psykopaatteja ja pedofiilejä, joita muut elokuvat ainoina anteinaan viljelivät.

Elokuvassa on The Untold Storyn ja Dr. Lambin tapaan paljon kommentaaria virkavallan voimankäyttöä vastaan ja yksi suorastaan nerokas "kunniamitalijakso", joka sisältää terävää kerrontaa ja esittää virkavallan mahdollisen tekopyhyyden ja raadollisuuden jo hieman koomisessakin sävyssä – mutta silti erittäin tehokkaasti leikkausta hyödyntäen. Jakso on hyvin epätavallinen asian painavuudessa verrattuna muihin Hongkongin true crime ‑elokuviin, etenkin CAT III ‑sellaisiin. Elokuvan poliisikuulustelujaksot ovat jälleen suorastaan pöyristyttävän voimakkaita. Yhtenä poliiseiden käyttämistä kuulustelumetodeista mainittakoon pitkä putki, jonka kautta hakatun Keungin suuhun pakotetaan elävä rotta, ellei tämä tunnusta tekoaan. Metodi toivottavasti ei ole suoraan tosielämästä, mutta ajatus sen takaa on. Samaa aihetta käsittelee vielä muun muassa Kirk Wongin räjähtävän tehokas cops'n'triads ‑klassikko Organized Crime & Triad Bureau (1994), joka pakottaa katsojan ajattelemaan tekoja joihin kiltti ja oikeamielinen poliisihahmo Danny Leekin kykenee tarvittaessa. Chanin elokuvassa on myös onneksi minimaalisen vähän HK‑elokuvalle tyypillistä levotonta sähläämistä, ylinäyttelyä ja "huumoria", minkä takia luonnollisestikin vakavampi teema on vakuuttavammin esillä ja pysyy uskottavana.

Teknisesti The Final Judgement ei tarjoa mitään erityisen muistettavaa toisin kuin muut mainitut CAT III ‑luokan merkkiteokset äärimmäisessä synkkyydessään ja äänimaailman armottomuudessaan. Dr. Lambin, The Untold Storyn ja ällistyttävän eksploitaatioroska Love to Killin (1993) tehokkaimpina elementteinä ovat uhkaava ja ilkeä äänimaailma, musiikki, sekä varjot, pimeys ja sinisen eri sävyt, jotka suorastaan alkavat elää Dr. Lambin loppupuolen kuvissa, jolloin on jo käynyt selväksi millaiset ovatkaan pohjimmiltaan erot "hyvien" ja pahan murhaajan välillä. HK‑elokuvan tapa esittää tunkeutuva usva, savu ja valo esimerkiksi ikkunakaihdinten lävitse pimeään huoneeseen on ainutlaatuinen, ja vaikka sitä käytetäänkin myös monissa fantasia/miekkailuelokuvissa täysin itsetarkoituksellisesti, on se järkevästi ja hillitysti käytettynä unohtumaton ja ainutlaatuinen elementti. Kuitenkaan The Final Judgement ei ole erityisen visuaalinen kokemus; ainoastaan alkutekstijakso on mainittavan uhkaava ja intensiivinen pimeässä porraskäytävässä, jossa ensimmäinen murha tapahtuu ja tarina käynnistyy.

Elokuva ei onneksi mässäile kuvastollaan (liikaa) toisin kuin monet muut tämän alalajin elokuvat kuten sleaze-mielipuoliset Daughter of Darkness osat 1 ja 2 (Ivan Lai, 1993 ja 1994) tai myöhäisempi The Peeping Tom (Ivan Lai, 1997), jotka kuuluvatkin siihen kaikkein tympeimpään ja köyhimpään luokkaan CAT III ‑elokuvista, ja juuri sieltä itsetarkoituksellisimmasta päästä (The Peeping Tomin "visuaalisuus"). The Final Judgementissa on muutama yksityiskohtainen ja itse teeman kannalta tarpeettoman pitkitetty raiskauskohtaus, mutta niillä ei kuitenkaan törkyisesti mässäillä ja ne ovat vakavia ja esittävät teon pahana ja väkivaltaisena – mitä se oikeastikin onkin. Muut kuvaston kamaluudet jäävät oikeastaan mainittuihin kuulustelujaksoihin, sekä lyhyeen vankilahelvettijaksoon, joka lähentelee jo vankilan sisäisten tapahtumien voimakkaimpia kuvauksia, joista The Untold Story Ringo Lamin Prison on Firen (1987) lisäksi on jälleen säälimättömin. The Final Judgement ei siis ole kovin eksploitatiivinen elokuva, mikä on vain hyvä asia ja mikä nostaa sen korkeammalle kuin muut aikansa ja genrensä elokuvat.

Elokuvan suurimpana virheenä on mainittava lievä hajoaminen loppupuolella, jossa ei käy selväksi (ainakaan ilman selostusten ymmärtämistä) mikä lopullisen murhaajan motiivi/henkilöllisyys onkaan, ja kuinka se on perusteltu itse lopun oikeussalijakson ja viljeltävän "scientific evidencen" tahoilta. Tuntuu että tuomari sanoo yhtä, puolustaja jotain toista, ja itse murhaaja taas jotain täysin päinvastaista ja odottamatonta, mikä luonnollisestikin latistaa elokuvan jättämiä ja herättämiä ajatuksia ikävästi. Loppu tarjoaa myös erilaisen näkökulman liittyen mainittuun väkivallan teemaan – kuinka yksilö saattaa jäädä yksin väkivaltaisessa ja epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa itsekkyys ja myötätunnon puute vallitsevat kuin eläimen vietit. Vaikka loppupuoli onkin pääosin sekava ja epäuskottava, tekevät kaikki näyttelijät kuitenkin roolinsa hyvin läpi elokuvan, ja dramaattisimmatkin kohtaukset näyttävät siltä kuin pitääkin; kasvonliikkeitä ei liioitella ja silmät kertovat suorastaan kuin japanilaisessa elokuvassa. Simon Yam ja Cecilia Yip ovat kumpikin taitavia näyttelijöitä, jotka pakostakin tekevät vaatimattomammistakin elokuvista (esimerkiksi Simon Yamin pääosittama vuoden 1993 Insanity) ainakin siedettävämpiä ja helpompia katsoa, vaikka käsikirjoitus olisi puutteellinen ja muu anti enemmän tai vähemmän olematonta.

Otto Chanin myöhäisempi Diary of a Serial Killer (1995) on puolestaan sitä kaikkein tympeintä ja eksplisiittisintä CAT III ‑sarjan kituuttamista. Elokuva pohjautuu myös tositapaukseen, mutta se tulvii yksityiskohtaista ruumiiden viiltelyä (kiinalaiset raadot roiskuttavat verta nähtävästi kuolleinakin), törkeitä perversioita, naurettavia motiiveja ("they are dirty women and deserve to die!") ja väliin vielä vakavampaakin kuvausta vääjäämättömästä kohtalosta, joka kiinnijäänyttä murhaajaa odottaa. Tähän verrattuna The Final Judgement on suorastaan erittäin varteenotettava elokuva eikä sitä oikein viitsisi enää CAT III ‑genreen laskea. Siinä missä Diary of a Serial Killer riistää kaikkea mahdollista tosielämän tapauksesta ja mässäilee valkokankaalla kaikella alhaisella, keskittyy The Final Judgement muuhunkin – ja siihen mitä varten elokuva on olemassa.