Species – gigersploitaatiota ja intergalaktista parittelua

Species (suom. Peto, 1995) oli ilmestyessään jonkinasteinen yllätyshitti. Basic Instinctin (1992) myötä muotiin tulleen eroottisen trillerin ja tieteiselokuvan risteytys haki inspiraationsa samoista aineksista kuin Alien (1979). Ratkaisevassa roolissa oli H.R. Gigerin estetiikka, jolla elokuvaa myös markkinoitiin epäsuorasti. Menestyksen sivutuotteena syntyi sarja jatko-osia.

Ensimmäinen jatko‑osa ilmestyi vuonna 1998 ja saaga huipentui kahteen tuhnuiseen DTV‑elokuvaan vuosina 2003 ja 2007. Näistä lähtökohdista Species peilautuu esikuvaansa Alieniin nähden outona äpärälapsena ja rip‑off‑luonteisena kopiona. Sarjoja tarkasteltaessa Species oli täysi komplementti. Vastapainona Alien-elokuvien kunnianhimoisten ja onnistuneiden uudistuspyrkimysten sijaan Species alkoi rappeutua heti ensimmäisestä osasta alkaen.

Avaruuden biologinen uhka on ollut perusaihe tieteiselokuvissa, mutta ihmisen ja ulkoavaruuden rodun risteytysteemoja on käsitelty vähemmän. Lähimmäksi Species-teemoja pääsee Vincenzo Natalin Splice (2009). Yleensä ihminen on ollut jonkinlaisen tartunnan kohteena, kuten vaikkapa Body Snatchersissa kaikkine eri versioineen (1968–2007), Pahan naamioissa 1–2 (The Hidden 1–2, 1987 ja 1993) tai Isku ulkoavaruudesta (Something Is Out There, 1988) ‑minisarjassa. Teemat tartunnoista ovat vaihdelleet kylmän sodan aikaisista kommunismimetaforista zombie-invaasioiden kaltaisiin epidemioihin. Oli tartunta mikä tahansa, sen toteutuminen olisi aina ihmiskunnan loppu.

Seksuaalivalistusta intergalaktisen parittelun riskeistä

Species-elokuvan lähtökohta on SETI-projektin radioteleskooppien kautta saadut kokoamisohjeet ihmisen ja vieraan eliömuodon risteyttämiselle. Syntyneellä hybridillä on nopean kasvun lisäksi vahva lisääntymisvietti. Tietenkin hybridi karkaa, jonka jälkeen risteytyminen ihmisen kanssa pyritään estämään hinnalla millä hyvänsä. Hänen, tai oikeastaan sen, perään lähtee sekalainen joukko asiantuntijoita.

Toisessa osassa astronautit palaavat ensimmäiseltä Mars-lennolta. Miespuolinen miehistön jäsen saa tartunnan planeetan maaperästä. Tarinassa epäsuorasti viitataan koko Marsin elämän loppuneen saman tartunnan vuoksi. Kiimaisena alienina toimii tällä kertaa mies, joka jättää jälkeensä räjähtäneitä vatsalaukkuja samalla kun etsii vertaistaan pariutumiskumppania. Sellainen löytyykin taas laboratoriosta, kun ensimmäisen osan hybridi (nyt nimellä Eve) on kasvatettu uusiksi tutkimustarkoituksiin, mutta geenimanipuloitu alkuperäistä säyseämmäksi.

Kolmannessa osassa ilmenee, että ihmisen ja alienin risteymät olivatkin nopeasti kuolevia, lisääntymiskelvottomia ja rappeutuvia yksilöitä. Ensimmäisen osan päähuoli oli siis turhaa. Aidon jälkeläisen tuottamiseen tarvitaan rotupuhdas pariutumiskumppani, joten uhka ei ole vielä ohi. Kolmas osa vie tarinan yliopistomaailmaan. Vieraan eliön DNA löytyy jo internetistä, jonka jälkeen tarvitaan enää kotilaboratorio oman tappavan ja estottoman alienhybridin kasvattamiseen.

Neljäs osa on jatkumosta erillinen elokuva. Se on pienimuotoisin ja kertoo uuden koehybridin tarinan. Yliopisto-opettaja on kasvattanut yhden kokeensa tuloksen omana tyttärenään. Aikuisuuden kynnyksellä ulkoavaruuden geenit aktivoituvat ja kasvatti‑isä lähtee hakemaan parannuskeinoa vanhalta tutkimuskumppaniltaan, joka majailee meksikolaisessa pikkukaupungissa. Mukana (lähes) lentäviä alienhybridinunnia ja The Strain ‑sarjan (2014–2017) kaltaisia vampyyrimutantteja. Hybridit eivät ole enää juurikaan kiinnostuneita pariutumisesta, joka selittänee miksi jatko-osia ei enää ilmestynyt.

Species-franchisen nousu ja rappio

Sarjan alkuosissa oli vahva ajan tieteellisten trendien hyödyntäminen. Species nivoi juonensa SETI-projektiin ja DNA läpimurron popularisoinnin jälkeiseen aikaan. Species II hyödynsi 90‑luvun lopun yleistä Mars-innostusta ja ehti mukaan paria vuotta ennen varsinaisten Mars-elokuvien buumia (Mission to Mars, 2000 ja Red Planet, 2000). Elokuva yhdisti juonen vuonna 1996 etelämantereelta löytyneeseen meteoriittiin, jonka alkuperä on oletetusti Marsista. Se saattaa sisältää viitteitä muinaisesta solutason elämästä ja 2000‑luvun tarkimmat Marsin elämää luotaavat tehdyt tutkimukset perustuvat tähän meteoriittiin. 20 vuotta myöhemmin Life (2017) on lainannut juoneensa Species II:n peruslähtökohdan.

Suuri osa ensimmäisen elokuvan menestystä oli laadukas ja hämäävä näyttelijäkaarti. Oscar-voittaja Ben Kingsleyn kaltaisia näyttelijöitä ei vain oltu totuttu näkemään tämän tyyppisissä elokuvissa. Kokeneen joukon mukana suitsutusta sai myös Natasha Henstridge elokuvadebyytissään. Suoraan mallimaailmasta elokuvatähdeksi noussut Henstridge tuhosi sittemmin hyvän alun saaneen elokuvauransa epämääräisillä elokuvavalinnoillaan. Parhaassa nosteessaan hän esimerkiksi kieltäytyi rooleista elokuvissa Independence Day (1996) ja Men in Black (1997). Henstridge vakiintui ensin b‑luokan tieteis‑ ja toimintatähdeksi ja siirtyi myöhemmin televisioon.

Elokuvasarjan rappio alkoi heti toisesta osasta, jonka sisältö muuttui huomattavasti eksploitatiivisemmaksi. Enää ei tyydytty vihjailemaan edes pienimuotoisimmilla tyylittelykeinoilla vaan sisältö oli puhdasta splatteria: räjähteleviä vatsalaukkuja, limaa ja verta sarkastisen itsetietoisuuden sävyttämänä. Ruumiiden avonaiset mahat olivat tietysti taas halpa tapa apinoida Alienia. Ensimmäisestä elokuvasta Michael Madsen, Natasha Henstridge ja Marg Helgenberger toistavat roolinsa. Madsen on maininnut elokuvan olleen pahimpia rimanalituksia urallaan, mikä on liioitellusti sanottu. Elokuva on sisällöllisesti sleazymäistä ja itsetietoista roskaa, eikä tyylimuutos välttämättä miellytä kaikkia. Frank Mancuso Jr., elokuvan tuottaja ja Paramountin toimitusjohtajan poika, maalaili jatko-osaa sanoilla "Species on steroids".

DTV‑produktiot viimeistelivät rappion lopullisesti. Vielä absurdimmaksi tilanne menee kun huomioi kolmannen osan ohjaajan (Brad Turner) ja tuottajan (Frank Mancuso Jr.) kommentteja tuotoksestaan. Brad Turner aprikoi; "uskon, että naiset pitävät tästä elokuvasta, tässä on vahvoja naishahmoja" (toim. huom. tappajanymfomaaneja). Frank Mancuso Jr. taasen toteaa kolmososasta, että "tässä on paremmat näyttelijät" sekä "parantelimme Gigerin oliota". Rehvakkaista sanoista huolimatta, tuottajat halusivat kolmososan palautteen jälkeen palata Gigermäisempiin olioihin, mutta taloudellisten resurssien niukkuudesta johtuen halu ei realisoidu ruudulle.

B‑elokuvan juurilla

Alienin sisältö oli puhdasta b‑elokuvaa, vaikka itse tuotanto saikin poikkeuksellisen suuren budjetin. Elokuvassa oli nähtävissä vuosikymmenten genretraditio jo nimeämisestä lähtien. 50‑luvun hirviöelokuvilla oli yksinkertainen nimi, joka viittasi tuntemattomaan ja epäinhimilliseen kuten Them, It tai The Thing. Ridley Scottin käsissä Alien pystyi kasvamaan lähtökohtiaan paljon suuremmaksi ja tieteiskauhu kypsyi sen myötä omaksi uskottavaksi genrekseen. Species lähtee toistamaan samaa ja tekee sen selkeillä visuaalisilla ja teemallisilla viittauksilla henkiseen esikuvaansa. Selkein yhdistävä tekijä oli tietysti Gigerin estetiikka, jossa toistuvat samankaltaiset biologiset ja groteskit teemat sekä seksuaalisuuteen liittyvä symbolismi. Alienissa esimerkiksi alus itsessään oli kuin kohtu ja kaikki assosioitui syntymän ja kuoleman teemoihin sekä (riittävän) etäisesti estetisoituihin sukupuolielimiin. Alien elämänmuotona oli ensisijaisesti biologisen selviytymisen ja sitä johtuvan lisääntymisvietin riivaama.

Species-elokuvat liikkuvat samankaltaisissa elämän kierron ja darwinistisen eloonjäämisen teemoissa. Species- ja Alien-elokuvissa esiintyvien vieraiden elämänmuotojen päätehtävä on lisääntyminen, nouseminen hallitsevaksi lajiksi ja kilpailevien lajien tappaminen tai hyödyntäminen ilman moraalisia pidikkeitä. Jos Alienin kuvastossa vain tyydyttiin vihjailemaan lisääntymisteemoista, niin Species taas sai keskittyä vapaasti niihin. Tämä tarjosi mahdollisuuden sisällyttää kuvastoon sekä avaruushirviöitä, että paljasta pintaa. Näistä tulikin koko sarjan kantava (ja ainoa) idea. Kun Alienin taustana on Ridley Scottin ilmiömäinen kyky luoda uskottavia maailmoja, niin Speciesin ydin löytyi Anttilan alusvaatekuvastosta.

Parhaimmillaan Species näyttäytyy modernisaationa metamorfooseista, jokaisen kansantaruston ja mytologian vakiokuvastosta. Metamorfoosit ovat useimmiten animalistisiin uskontoihin sisältyviä myyttejä, joiden kautta symboloitiin ihmisen, luonnon ja eläinten symbioosia. Mukaan liittyi usein seksuaalista latausta. Antiikin mytologiassa Zeus muuttui eläimeksi tarkoituksenaan vietellä niin jumalattaria kuin kuolevaisia. Keskiajalla taasen syntyivät myös modernimmat variaatiot aiheesta, kuten ihmissudet ja vampyyrit. Populaarikulttuurissa metamorfooseilla on usein uskonnonvastainen perusvire, jota korostetaan alkukantaisella ja moraalista vapaalla seksuaalisuudella. Species väistää viettikeskeisyyteen suunnatun karikatyrisoinnin korostamalla alkukantaisuutta nimenomaan biologisesta näkökulmasta. Tästä kevyestä naamioinnista huolimatta osa elokuvan kauhuelementtiä on liitettävissä myös patriarkaaliseen pelkoon naisen hallitsemattomasta seksuaalisuudesta. Mikä sekin on perusklisee monen kauhuelokuvan taustalla. Species tarjoaa kuitenkin loppujen lopuksi vain hieman paljasta pintaa ja pseudotieteellistä lisääntymispsykologiaa pystyen aluksi piilottamaan nämä A‑luokan elokuvan tuotannollisiin puitteisiin.

Aika pian hienostuneisuus katoaa ja roskaelementit tulevat tilalle kun kauhun peruselementti on alastonta ihoa nuoleva kuvaus, joka päättyy groteskiin ja veriseen biomekaaniseen penetraatioon. Maailmanloppu on biologinen ja sen käynnistävä elementti tappava pariutumisriitti. Apokalypsissä on ripaus 80‑luvun AIDS-paniikkia ja vastalääkkeenä reaganilaista "Just Say No" ‑mentaliteettia. Maailmankuvallinen ympäristö on puhtaasti konservatiivista slasher-elokuvien tematiikkaa, jossa himojen hallitsemattomuudesta seuraa kuolema. Tämän kokevat poikkeuksetta maskuliiniset urokset. Olion (nimeltä Sil) työkalupakkikin on tähän monipuolinen. Hekumassa tapahtuvan muodonmuutoksen jälkeen hän saa metallisen ihon ja yli‑inhimillisen voimien lisäksi erilaisia piikkejä ja lonkeroita eri puolille kehoa. Näillä voi antaa miesten maistaa vastavuoroisesti penetraatiota. Tämäkin teema assosioituu vahvasti Creature Feature ‑tyyppiseen b‑elokuvaan.

Kannattaa huomata, että lähes identtistä (miesten penetrointi) väkivaltaa nähdään myös Alienissa. Vaikka verisyys on samaa luokkaa, niin elokuvan allegorioiden kautta se kytkeytyy enemmän vierauden atmosfääriin ja sitä kautta primitiivisiin kauhuelementteihin eivätkä niinkään aktiin. Elokuvat ovat tästäkin näkökulmasta vastakkaiset esimerkit siitä miten samankaltaisen väkivaltaisen kohtauksen voi tehdä jopa taiteellisen tyylikkäästi tai vain puhtaan eksploitatiivisesti.

Gigersploitaation ytimessä

Alienin jälkeen Gigerillä oli Hollywoodissa kysyntää, mutta projektit eivät onnistuneet. Suurin osa tuotannoista loppui jo alkuvaiheessa ja elokuvaksi asti pääsi vain Poltergeist II: the Other Side (1986). Osa epäonnistumisista oli pelkkää huonoa onnea, mutta välillä osasyynä oli myös taiteilijan erakkomainen ja perfektionistinen luonne sekä ymmärtämättömyys elokuvateollisuuden realiteeteista. Jo Alienin alkutuotannossa studio oli potkinut Gigerin ulos projektista ja vain Ridley Scottin päättäväisyyden ansiosta hänet palkattiin takaisin. Myöhemmin lisäongelmia syntyi, kun Giger oli innoton matkustamaan Los Angelesiin, mutta halusi silti pitää projektit omissa käsissään. Kun Species-tuotanto käynnistyi, niin Gigerille oli kasvanut jo syvä epäluulo Hollywoodin tuotantokoneistoa kohtaan. Negatiivisin kokemus syntyi Alien 3:n (1992) myötä. Giger oli toimittanut luonnoksensa produktioon, jossa niihin tehtiin vain hienoisia muokkauksia ja käytettiin elokuvassa ilman Gigerin kreditointia (myöhemmissä elokuva-julkaisuissa kreditointi on lisätty mukaan). Elokuvan efektitiimi piti alieneita omina ansioinaan.

Kun siis Species-tuotannosta otettiin yhteyttä, Giger ilmoitti heti, ettei halua tehdä Alien-toisintoa, joihin alustavat suunnitelmat viittasivat vahvasti. Hän kuitenkin vakuuttui tuottajien lupauksesta hyödyntää kaikkea viimeisintä tekniikkaa aina cgi:stä lähtien. Lisäksi mukana oli efektipuolella Steve Johnsson, joka oli ansainnut hänen luottamuksensa Poltergeist II ‑tuotannon aikana.

Työskentely faksien ja puheluiden kautta Sveitsistä Los Angelesiin oli tavattoman vaivalloista. Tuotannon edetessä Gigerille kävi selväksi kuinka hänen työtään muutettiin koko ajan Alienin kaltaisemmaksi. Toisaalta Giger ei itsekään koskaan saanut omaa visiotaan täysin valmiiksi. Erityisen pettynyt hän oli elokuvan lopun lyhyeen tietokone-efektiin, SILin tuhoamiseen polttamalla (äärikliseisen tavan lisäksi Silin fysiikka oli suunniteltu kestämään kuumuutta) ja studion elokuvajulisteisiin, joissa Alien-apinointi oli tökerön ilmiselvää. Giger oli kylläkin tyytyväinen itse efektitiimien lopputulokseen, mutta alkuperäinen pelko, että hänen nimensä oli tuotannossa vain markkinointitarkoituksissa tuntui realisoituvan jokaisessa suhteessa.

Species-elokuvasta löytyy eräs anekdootti, joka liittyy kahteen toteutumattomaan Giger-tuotantoon. Sil‑hahmon nukahtaessa junassa nähdään lyhyitä välähdyksiä junateemaisesta painajaisesta. Studio päätti alun perin poistaa koko kohtauksen liian kalliiden efektien vuoksi. Giger, jolla oli jonkinlainen fiksaatio juniin, sopi studion kanssa ja teki omilla rahoillaan ja ajallaan Ghost Trainin. Giger oli konseptoinut junamalleja jo 70‑luvun Jodorowskyn Dune-projektissa sekä Ridley Scottin 80‑luvun toteutumattomassa Train-elokuvassa. Vihdoin hän pääsi toteuttamaan ne, mutta puolen minuutin kohtaus typistyi muutamiin sekunteihin eikä studio koskaan maksanut sovittua osaa tästä työstä.

Giger oli vähäisessä roolissa myös Species II ‑elokuvassa. Hän tuli mukaan tuotantoon vasta myöhäisemmässä vaiheessa, mutta osallistui hirviöiden kehittelemiseen. Nähtyään elokuvan hän halusi poistaa nimensä elokuvan lopputeksteistä. Krediitit muutettiin muotoon: "Original Species Design by H.R.Giger". Myöhemmissä DTV‑produktioissa taitelija ei ollut missään tekemisissä. Perinteiset säästeliäästi käytetyt efektit olivat korvanneet kumipuvuissa loikkivat näyttelijät. Kolmannen osan kantta myydään vielä biomekaanisella iholla, mutta neljännen osan kannen valtaa vain nuoren naisen keho. Ehkä tuottajat toiveajattelivat, että Species-nimestä olisi tullut itsenäinen omilla jaloillaan seisova brändi, joka olisi karistanut hyväksikäyttämänsä taiteilijan tunnusomaisuuden.

Kaikista hankaluuksista huolimatta, myöhempinä vuosina Giger tuntui silti saavuttaneen jonkinlaisen pragmaattisen tilan; elokuvateollisuus ei kuuntele häntä, mutta toteuttaa tavalla tai toisella hänen visioitaan. Jopa Alien: Resurrectionissa (1997) oli viittauksia Gigerin vanhoihin maalauksiin, vaikka hän ei ollut millään tasolla mukana. Species oli käytännössä puhdasta gigersploitaatiota, mutta samalla näistä syntyi taiteilijan toiseksi tunnetuimmat elokuvat Alien-sarjan jälkeen. Vaikka Species ei koskaan saavuttanut läheskään samoja tasoja, ei edes ensimmäisessä osassaan, niin molemmat sarjat ovat silti samalla tapaa Gigerin visioiden näköisiä aina leimallisuuteen asti.