Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Final Incal (2014)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, José Ladrönn

Incal-tarinoiden peruskaavaan kuuluu tietty syklisyys, ja päähenkilö John DiFoolin putoaminen läpi megakaupungin kerrosten onkin nähty tähän mennessä jokaisessa osassa; alussa, lopussa, tai molemmissa. Jodorowskyn kirjoittama tarinan finaali alkaa toki myös samasta asetelmasta.

Jos aikoo kirjoittaa finaalia, on alusta saakka kulkenut sykli osattava myös rikkoa. Alkuperäinen piirtäjä Moebius aikoi alun perin myös päättää aloittamansa sarjan, mutta ajautui kiistoihin Jodorowskyn kanssa tarinan suunnasta. After the Incal ‑työnimellä aloitettu projekti jäi kesken ja uudelleen aloitetun loppujakson (nimeltä Final Incal) piirtäjäksi otettiin lähes yhtä maineikas José Ladrönn.

Sarjaa lukiessa ei ole vaikea huomata, mistä Moebius on kiukustunut. Jodorowsky on suosinut jatkumossaan ennemmin Zoran Janjetovin kanssa kirjoitettua esiosaa kuin alkuperäistä Incalia, jonka tapahtumia ei nyt ole välttämättä edes koskaan tapahtunut. Kuten aina ennenkin, pelkurimainen ja hedonistinen yksityisetsivä John DiFool repäistään jälleen kerran universumin kohtalonkysymyksiä ratkomaan vastoin tahtoaan.

DiFool saa menettämänsä muistin takaisin ja muistaa taas palavan rakkautensa avaruuteen kadonnutta ylimysneito Luzia kohtaan. Pariskunta saattaa olla viimeinen toisiaan rakastava pari universumissa, joten lempi on tärkeässä asemassa maailmankaikkeuden tasapainoon saamiseksi.

Samaan aikaan pimeyden voimat ovat kehittäneet uuden tavan tuhota maailman. Herkästi leviävä biorutto tuhoaa kaikki orgaaniset olennot. Ainoa tapa välttyä tältä on käydä muuntautumassa tunteettomaksi robotiksi. Symbolismi on äärimmäisen selkeää, ehkä vähän liiankin paljon. Tällä kertaa pahuuden ruokkijoina eivät ole teknotekno-kulttilaiset vaan universumin presidenttiin pesiytyvä pahuuden keskittymä.

Jo alkujaksossa näkee, että sarjakuvia käsikirjoittaessaan Jodorowskyllä on ollut hauskinta Incal-kuvioita kehitellessään. Jatkumokysymyksiä selkeyttäessään Jodorowsky antaa DiFoolin kohdata neljä erilaista versiota itsestään ensirakastajasta enkeliin ja shamaaniin. Tämä vertautuu kohtaukseen, jossa hänen persoonallisuutensa huonot puolet jakautuvat pikkuhirviöiksi ensimmäisessä Incalissa. Tällä kertaa ei välttämättä olekaan tärkeintä se, että DiFool olisi oltava nuhteeton, viisas tai epäitsekäs. Hän kelpaa parhaiten omana viallisena itsenään niin lukijoille kuin maailmankaikkeudellekin.

Valitettavasti kolmeen osaan jaetussa tarinassa omaperäisten scifi-kuvioiden kehittäminen laantuu toisessa albumissa ja päättyy kokonaan kolmannessa, joka sisältää lähinnä tympeää scifi-sotimista. Jodorowsky kulkee tuttuja raiteita pitkin, joten hän tuo mukaan vanhoja tuttavia aikaisemmista osista. On toki hauska lukea esimerkiksi Iljetys-Gorgosta, mutta kun juonikuviot tuntuvat lähinnä vanhojen tähteiden lämmittämiseltä, jotain on pielessä.

Ladrönnin hieno kuvitus paikkaa jonkin verran tarinan onttoutta. Digitaalisesti vesiväritetyt kuvat ottavat jokaisesta sijainnista valoefektikseen jonkin perusvärin, joten lopputulos näyttää elokuvalliselta. Ladrönnillä on myös taito tehdä maantieteeltään uskottavia toimintakohtauksia, kuten myös ilmeikkäitä kasvoja. Viimeisessä albumissa tosin hänellä on vaikeuksia pitää palloa käsissään, kun mukana on liikaa yleis‑ ja liian vähän lähikuvaruutuja. Lieneekö tällekin mestarille tullut kiire saada työ valmiiksi?

Vaikka nimensä mukaisesti kyseessä pitäisi olla finaali, ei Jodorowsky malta lyödä koko universumilleen täyttä pistettä. Loppu tuntuu jopa hieman hätäiseltä. Samaan aikaan kyynisellä ja toiveikkaalla viimeisellä sivulla nähdään, ettei universumi kykene pelastumaan, jolleivat ihmiskunnan asenteet tule muuttumaan. Uudelle seikkailullekin on siis yhä sijaa.

Paavo Ihalainen

Alexandro Jodorowsky - The Metabarons (2012)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alexandro Jodorowsky, Juan Gimenez

Yksi Incalin alikäytetympiä hahmoja oli peräänantamaton palkkionmetsästäjä, koko galaksin ylivertaisin soturi Metaparoni. Jodorowsky itsekin hoksasi, että kyseessä on hänen teoksensa Boba Fett, vähäpuheinen ja kuvan laidassa viihtyvä hahmo, joka jylhällä olemuksellaan kuitenkin kiihottaa lukijoiden mielikuvitusta. Edeltävien aikojen kirjoissa paroni tekee pari piipahdusta, joiden annetaan ymmärtää olevan merkittävämpiä kuin mitä sarjassa kerrotaan. Jodorowsky olikin aloittanut kirjoittamaan tarinaa Metaparonista jo vuonna 1992, mutta piirtäjä Travis Charestin hitaan työskentelytahdin vuoksi opuksesta ei tahtonut tulla valmista. Tästä työstä valmistui lopulta deadlinen suhteen luotettavamman piirtäjä Zoran Janjetovin viimeistelemänä vuonna 2008 spin‑off ‑sarjakuva Weapons of the Metabaron.

Nimettömän paronin hahmo sekä tämän tavat ja pakkomielteet kiehtoivat Jodorowskyä syvempääkin. Siksi hän päätti kirjoittaa tämän suvun kronikan, isoisoisästä alaspäin. Jokainen sukupolvi sai oman kaksiosaisen kertomuksensa. Kahdeksanosaisessa sarjassa eeppisyys nousee jo aivan uusiin sfääreihin.

Kuvittajana toimiva Juan Gimenez ei ole Moebiuksen tai Janjetovin kaltainen sarjakuvapiirtäjä, vaan ennemminkin tunnelmallinen maalari. Tietokoneen avulla maalattu jälki on realistista, eikä niin värikästä kuin Incaleissa yleisesti on nähty. Mutta tämä karu ja harmaasävyinen avaruusmaailma onkin luotu luettavaksi sellaisenaan ja silmä kiertää aina kernaammin taiteilijan itse maalaamassa jäljessä kuin photoshopin täyttötoiminnalla väritetyissä kehyksissä.

Jodorowsky purkaa metaparoneiden suvun historian osiin. Nykyisen paronin palveluksessa oleva massiivinen Lothar-robotti tahtoo kuulla tarinoitaan isännästään. Pieni Tonto-droidi on ollut metaparoneiden palvelija jo sukupolvien ajan, joten kärsimättömästi ja tiuskien hän alkaa kertoa suvun tarinaa. Neljän sukupolven mittaan korostuvat suvun historiassa tietyt alati toistuvat asiat, jotka ajan kuluessa muodostuvat rikkomattomiksi perinteiksi.

Metaparonien historia on hyvin murheellinen. Hyvät ihmiset korruptoituvat, rakastavaiset eivät saa toisiaan, ja väkivalta, kuolema sekä yksinäisyys seuraavat paronien elämää jäsenestä toiseen. Yleisesti paroneilla on ongelmallinen suhde naisiin. Äidit, vaimot, velhottaret ja valloittamattomat neidot onnistuvat usein ajamaan paronit epätoivon partaalle. Paroneilla on myös tapana joko syntyä vajavaisina tai menettää merkittäviä osia ruumiistaan tai sielustaan elämänsä varrella. Kaiken tappamisen ja tuhoamisen lomassa kuitenkin aluksi konservatiiviset paronit oppivat lopulta uudistautumaan ja täydentämään itsensä. Siispä jopa suvun verenhimoisin jäsen voi oppia runoutta – omalla tavallaan.

Jodorowsky rakentaa juonta ja siihen jännitettä pienten arvoitusten avulla. Miksi metaparonien tapana on aina surmata oma isänsä ennen kuin ansaitsee tittelinsä? Mikä tai kuka on ainoa, joka on onnistunut antamaan nykyiselle metaparonille pienen arven kulmakarvaansa? Kuka on nykyisen metaparonin äiti? Lothar-robotti toimii tavallaan lukijoiden edustajana jatkuvilla uteluillaan. Taika-Jimin ja Yksinäisen ratsastajan etnisten apurihahmojen mukaan nimetyt droidit tietävät esikuviensa tavoin enemmän asioita, kuin ulospäin aluksi vaikuttaa.

Robo-komiikkaa olisi kuitenkin voinut jättää hieman vähemmälle, sillä se toistaa itseään ja pahasti. Parempaa hupia tarjoavat Jodoversumiin kuuluvat poskettomat elementit, jotka tarinan hahmojen näkökulmasta ovat täysin normaaleja. Siispä telkkarissa masentuneita lohduttaa laulaja Ohto, hyperromanttinen bioninen mustekala, ja lapsen imettäjänä voi toimia valtava susitarantella.

Kuten mainittu, universumin reunalta toiselle matkaava tarina on todella massiivinen. Metaparonit ovat tehneet todella suuria tekoja, voittaneet suursotia ja tuhonneet kokonaisia galakseja ja sivilisaatioita. Jimenezin jättimäiset kuvat tuovat koon selkeästi mukaan. Metaparonit ovat historiansa aikana olleet noitien vihollisia, sillä taikuutta ja hypnotismia vastaan teknologiankin itseensä sulauttava soturi on voimaton. Kaikkein pahimmat viholliset metaparonit ovat kuitenkin saaneet kohdata omasta suvustaan. Tarina historian surullisena toistona ja lohduttomuuden syklinä antaa kuitenkin lopussa toivoa ketjun katkeamisesta ennemmin tai myöhemmin.

Paavo Ihalainen

Alexandro Jodorowsky - Weapons of the Metabaron (2012)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alexandro Jodorowsky, Travis Charest, Zoran Janjetov

Metaparonin oma sooloseikkailu jatkuu siitä, mihin sukukronikka päättyi ja kattaa jopa jonkin verran samoja tapahtumia. Realistisen jäljen taitaja Travis Charest kulutti kahdeksan vuotta kirjan kuvittamiseen, vaikkei saanut aikaan kuin 30 sivua – noin puolet tarinan pituudesta. Jossakin vaiheessa Jodorowsky kyllästyi viivytyksiin ja otti lopun kuvittajaksi Edeltävien aikojen kirjojen piirtäjän Zoran Janjetovin. Seurauksena myös tarinan rakennetta muutettiin hieman. Vaikka Janjetov on yrittänyt tehdä piirrosjäljestään jylhempää ja jäykempää, ero kahden piirtäjän välillä on turhankin selkeä.

Alussa muistinsa menettäneelle Metaparonille pitää kerrata kupletin juoni takaumilla. Universumin mahtavin soturi ansaitsee oman tittelinsä päihittämällä oman isä/äitinsä Aghoran kaksintaistelussa, kuten hänen klaaninsa tapana on. Tämän jälkeen hän päättää aloittaa suurtöiden tekemisen. Hän alkaa etsiä neljää myyttistä artefaktia, jotka on piilotettu ympäri universumia. Se, joka imee kaikkien aarteiden voimat itseensä, saa mittaamattomat voimat – kykyjä tuhota tai luoda kokonaisia galakseja. Muinainen munkkikultti avustaa Metaparonia tehtävässään ja lähettää hänet mentaalisesti eri ulottuvuuksiin aarteita noutamaan. Universumin eri laidoilla poikkeamisella saattaa toisinaan olla vaikutuksia mieleen, kuten alussa koettu muistin menetys osoittaa.

Tarina koostuu lähinnä jaksotetusta esineiden keruusta ja mittelöistä voimakkaita hirviöitä vastaan. Kun vielä jokainen arvoesine on piilotettu omaan maailmaansa, koko juoni muistuttaa hyvin paljon videopeliä. Mutta vaikka kyseessä olisikin parodia taas yhdestä scifin arkkityypistä, ei tätä voi pitää kehuna. Niin ohuilla aineksilla kuin videopelien juonet tavallisesti toimivat on hankala saada yleisön kiinnostusta pysymään yllä muissa medioissa, joissa interaktiivisuutta ei ole.

Vaikka alkuperäinen tarkoitus lienee ollut jokin muu, Weapons of the Metabaronissa on selvää välityön makua. Tämä johtuu siitä, että se ei varsinaisesti ala tai pääty mihinkään. Teos ei juuri onnistu seisomaan itsenäisesti. Koska Metaparonin suunnitelmat lopussa saamiensa uusien voimien kanssa jäävät hämäriksi, ei aikaan saada juuri minkäänlaista jännitettä. Huumoriakin on vähän.

Sarjakuvakirja on rakennettu selkeästi piirtäjän ehdoilla. Huolellinen Charest onkin saanut aikaan hienoja avaruusnäkymiä ja dynaamista kerrontaa. Sääli kyllä tarinan onttous estää todellisen vaikuttavuuden. Janjetovkin on taitava piirtäjä, mutta tämän tarinan kanssa hän ei selkeästi ole elementissään. Jälki on jäykkää ja kirjan muu visuaalinen ilme, eli tietokoneväritys, ei tällä kertaa tee hänen kynänjäljelleen palveluksia.

Koska loppuosa ilmestyi vasta The Metabaronsin jälkeen, on Jodorowsky ujuttanut mukaan pienen ympyrää sulkevan jakson. Loppu kuitenkin antaa ymmärtää, etteivät Metaparonin koettelemukset vielä ole ohi. Toivon mukaan hänen kertomuksensa loppuosassa on kunnon paukkuja.

Paavo Ihalainen

Alejandro Jodorowsky - Metabarons Genesis: Castaka (2014)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alejandro Jodorowsky, Das Pastorals

Eräs Metabaronsin pääteemoja oli kunnian, väkivallan ja tradition keskinäinen suhde. Jodorowskya selvästi kiehtoo sotureiden kunnia tietyissä kulttuureissa, kuten samuraiden bushido-koodi, jonka ulkoavaruudellisia versioita metaparonien kaltaiset soturit Jodoversumissa noudattavat. Tuorein saagan kirja kertoo ajasta ennen metaparoneiden klaania ja tavasta, jolla suvun kunniakoodi alun perin kehittyi.

Jodorowskylle tyypilliseen tapaan menneisyyden tarina kerrotaan kehyskertomuksen avulla. Vanha mies häviää kaksintaistelussa nuorelle pojalle ja paljastaa kunniakoodinsa salaisuuden kertomalla kukistajalleen tarinan. Vanhaan aikaan vastakkain olivat kaksi perhettä; amakurat ja castakat, jotka noudattavat kahta koodia: bushikaraa ja bushitakaa. Edelliset haluavat unohtaa voiton tai tappion käsitteen ja taistella kunnialliseen kuolemaan asti. Jälkimmäiset taas haluavat hyödyntää järkeään ja käyttää hyväkseen jokaista vihollisen tekemää virhettä voittaakseen. Klaanien käymä sota huipentuu lopulta siihen, että tappionsa hetkellä amakurien päämies Divadal laskee castakoiden niskaan steriiliksi tekevää kaasua.

Viimeinen valtakunnassa syntyvä lapsi on Divadalin viime hetkinään siittämä Dayal. Eunukki-castakat kasvattavat hänestä soturin ja valtakunnan kantaisän, koska hänen kiveksensä tuottavat vielä tervettä spermaa. Mutta Dayalin loputon naiskentelu kasvattaa hänestä julman rakastajan ja lapsen amakura-tausta herättää yhä katkeruutta castakojen joukossa. Lopulta Dayal päättää herättää klaaninsa takaisin henkiin. Tapahtumiin sotkeutuu myös teknotekno-kultti, jotka ovat rakentamassa teknopaaville keinotekoista planeettaa tukikohdaksi.

Sarjakuvan voi lukea kuin lisälukuna Metabaronsiin – vain höpöttävät robotit puuttuvat. Jälleen itsekeskeinen ja vihaa täynnä oleva taistelija ajautuu lähinnä olosuhteiden pakosta sankariksi. Universumi pelastuu, mutta tragedia seuraa päähenkilöitä. Oman itsensä jatkaminen seuraavalle sukupuolelle on avainasemassa. Kiinnostavasti tarina tutkiskelee hieman myös sukupuolirooleja, mikä jäi Metabaronsissa melko konservatiiviseksi taka-alan asiaksi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on perustason Jodo-sarjakuva, joka tekee kaiken vähintään kelvollisesti, muttei myöskään juuri erotu edukseen. Paitsi yhdellä osa‑alueella: kuvituksellaan.

Kun etenkin jodoversumin sisäisissä tarinoissa samat teemat tuppaavat toistumaan usein, on kuvituksella suuri osuus erottaessa tarinoita toisistaan. Das Pastoralesin nostalginen vesiväriväritys erottuu tietokoneväritetyistä albumeista edukseen. Hänen viivansa on hieman jäykkää ja etenkin alkupuolella on haasteellista erottaa henkilöhahmoja toisistaan. Mutta Pastorasilla on yksityiskohdat hallussaan ja hän saa suuret joukkokohtaukset tai avaruussodat näyttämään sopivan suureellisilta. Albumi huokuu vanhan ajan eurooppalaisen scifi-sarjakuvan henkeä. Koska albumi asettaa perinteikkään soturikunnian vastaan teknologiauskoista totalitarismia, on huojentavaa havaita, että kuvallisesti sarjakuva on myös sankareiden puolella.

Paavo Ihalainen

Alexandro Jodorowsky - Megalex (2012)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alexandro Jodorowsky, Fred Beltran

Megalex kuuluu piirtäjä Fred Beltranin mukaan myös Incal-universumiin, vaikka yhtäläisyydet muihin Jodoversumin teoksiin jäävätkin vähäisiksi. Tuttuja hahmoja ei nähdä, ja melkein ainoa tuttu konsepti on suosittu SPV‑huume, joka on erityisesti keskiluokkaisten puurtajien suosiossa. Megalex on kokonaan oma planeettansa, lähes koko taivaankappaleen kattava teollisuuskaupunki.

Koko planeetanko? Ei, pieni metsä kapinoi yhä Megalexin sotilasjoukkoja vastaan. Tarina alkaa, kun 400 päivän mittaiseksi määritellyn elinikänsä loppuun tulleet sotilaat joukkomurhataan ja uudet joukot kloonataan. Kloonikoneeseen tulee kuitenkin häiriö, ja syntyy normaalikokoa paljon suurempi virhekappale. Nimetön mutantti pakenee hänet hävittämään pyrkivää hallintokoneistoa ja liittyy luonnon helmassa asuvien kapinallisten leiriin.

Megalex on varsin tutun oloinen Jodorowskyn käsikirjoitus, ja se sisältää tuttuja teemoja esimerkiksi Incalista, Edeltävien aikojen kirjoista sekä Alef-Thaun seikkailuista. Jälleen kerran ulkoisesti epämuodostunut, henkisesti vahva mutta naiivi sankari liittyy suurempaan taisteluun, jossa vastakkain ovat teknologian tyrannia sekä luonnollinen, tietäjien johtama hengellisyys. Pääkohtien sijaan tarinan kiinnostavuus on näiden asioiden nyansseissa.

Incal-universumissa rakkaus on planeetalta toiseen yleensä tarinan alussa koettu primitiiviseksi ja haitalliseksi tunteeksi, jota koetetaan karsia. Se ei sovi äärimmäiseen rationalismiin sen paremmin kuin äärimmäiseen hengellisyyteenkään. Edes Megalex-planeetan luontosissit eivät erityisesti ilahdu, kun nimetön virhekappale rakastuu kipakkaan naissoturi Anomaliaan. Jodorowskyn näkemystä rakkaudesta kuvaa myös se, että rakastavaiset yleensä päätyvät toistensa syliin ensin halveksittuaan toisiaan äärimmäisen väkevästi. Viha ja rakkaus ovat saman tunteen eri äärimuotoja, joista konfliktin molemmat puolet eivät suostu ymmärrtämään toista, ja siten myöskään hyväksymään. Puhtaimmalla henkisyyden asteella on osattava päästää irti myös rakkaudesta.

Beltranin tietokoneavusteinen kuvitusjälki on mielipiteitä jakavaa. Pääasiassa teos on toteutettu niin, että kädellä piirretyt viivat on täytetty tietokoneella luodulla pinnoitteella. Alkupuolella teosta jälki on jo hyvinkin vanhentuneen näköistä, PlayStation 1:n aikaista kankeaa ja yksitoikkoista tietokonegrafiikkaa. Beltran kuitenkin etevöityy tyylinsä kanssa tarinan edetessä ja loppupuolella on jo näyttävämpää jälkeä. Myös alkuperäiset ääriviivat alkavat näkyä vahvemmin kuvituksessa.

Toisaalta mekaaninen ja sydämettömän oloinen harmaa tietokoneistettu jälki tuo alkupuolen Megalexin maailmaan tarvittavaa painostavuutta ja luonnottomuutta. Kun hengellinen puoli pääsee jonkin verran niskan päälle loppupuolella, alkaa jälkikin muuttua miellyttävämmän näköiseksi. Yllättäen yksityisenä jaksona näyttäytyvä tarina päättyy melkein kuin seinään, kun paljastuu täysin uusi vihollinen. Viimeinen sivu lupaa jatkoa, jota saattaa odottaa varsin ristiriitaisin tuntein.

Paavo Ihalainen

Alexandro Jodorowsky - The Technopriests (2013)

kirja arvostelu

Kirjailija: Alexandro Jodorowsky, Zoran Janjetov, Fred Beltran

Incalissa tavattu teknotekno-kultti on melko suorasukainen järjestäytyneen uskonnon irvikuva. Katoliselta kirkolta hierarkiansa ja nimityksensä lainaava lahko on materialistinen, ahne sekä pieniä ihmisiä sortava ja alistava. Alun perin uskonnon johtajat jopa kaavailivat vapauttavansa ikiaikaisen pahan mustuuden syömään galaksista auringot ja täten langettavansa maailmaan pimeyden.

Technopriests-eepos menee syvemmälle uskonnon toimintatapoihin ja esittelee sen eräänlaisen uskonpuhdistuksen. Käsikirjoituksen rakenne seuraa tunnettuja uskonnollisia tekstejä antiikin myyteistä Raamattuun. Täten se esittelee myös melko selkeästi Jodorowskyn omia ajatuksia uskonnollisesta harmoniasta ja oikeista dogmeista. Toki maallisen ruumiillisuuden ylittävä universaali yhteys on ollut esillä jo monissa hänen elo‑ ja sarjakuvatöissään muutenkin.

Sarjan keskushenkilö on iäkäs teknopaavi Albiino, joka sanelee muistelmiaan tietokoneelle hänen uskollisen lemmikkinsä, puhuvan hiiren Tinigrifin puuttuessa aina väliin. Varsinaisessa juonessa on kaksi haaraa, jotka alkavat siitä kun kolme eri väristä avaruuspiraattia raiskaavat oraakkeliksi tarkoitetun temppelineitsyen Panephan.

Syntyy kolme lasta, punainen ja monikätinen Onyx, musta Almagro sekä Albiino. Jokainen edustaa värinsä mukaan omia luonteenpiirteitään: Onyx on herkästi tulistuva, emoileva Almagro kaunaa sisällään kantava ja valkea Albiino on kolmosista säysein ja hengellisin. Albiino haaveilee urasta pelisuunnittelijana, mikä vaatii teknotekno-kultin ankaraa koulutusta. Kuopuksen lähtiessä opin tielle, Panepha muine lapsineen matkaa kostamaan raiskaustaan kolmelle avaruuspiraatille, jotka ovat kukin nousseet merkittäviin asemiin ympäri galaksia. Tämä sivujuoni on perinteisempää Jodorowskyn seikkailusarjakuvaa, jossa riittää eriskummallisia muukalaisia ja hämmentävän erikoisia konsepteja.

Technopriests on kooltaan ehkä jo turhankin massiivinen. Alkupäässä Albiinon voittaessa toinen toistaan mittavampia psyykkisiä vastustajia Herakleen urotekojen tavoin, tuntuu teos hieman junnaavalta. Metaparonin tavoin myös Albiino on sen verran kyvykäs sankari, ettei tämän kivisestä ja vaarallisesta tiestä osaa erityisemmin innostua. Erikoisesti sarjakuvaan sovitettu pyöreäsilmäinen puhuva eläin Tinigrifi korjaa tilannetta hieman, etenkin koska toisin kuin Disney-sarjakuvissa, elikko omaa myös luonnolliset ruumiintoiminnot.

Lopulta Albiinokin saa hahmoonsa kiehtovaa särmää. Omien sanojensa mukaan noustessaan teknoteknojen arvoasteikossa hän soluttautuu syvälle, odottaen sopivaa aikaa iskeä kuolonisku pahuudelle. Tosiasiassa hän käy vuosia uskonsotaa, tappaen lukemattomia viattomia vain sillä verukkeella, etteivät he noudata teknoteknojen sanelemaa oppia. Koska kaikki on kerrottu Albiinon omasta näkökulmasta, luo se omaa jännitettään lukijan ja päähenkilön välille.

Sääli kyllä loppu vetää kiinnostavien kehitysten mutkat hieman turhan suoriksi. Jossain vaiheessa juonenlangat kohtaavat ja Albiinon pyhiinvaellus saavuttaa lakipisteen. Hänen perheenjäsenensä ovat kasvaneet ihmisinä omilla matkoillaan ja joutuvat tulemaan sinuiksi entisten vihamielisten tunteidensa kanssa. Tärkeässä asemassa tasapainottajina ovat tällöin viattomat lapset ja eläimet, jotka eivät osaa kantaa kaunaa. Alleviivatusti korostetaan lopullisen paratiisin olevan siellä, missä painotetaan terveitä ihmissuhteita eikä teknologisen kehityksen palvontaa.

Visuaalisesti kirja on kuitenkin komea. Piirtäjä Zoran Janjetov on päässyt kuvallisessa ilmaisussaan irti oppi-isänsä Moebiuksen liiasta vaikutuksesta. Fred Beltranin digitaalinen väritys on viivaa palvelevaa ja kuvaa syventävää sen sijaan että se häiritsisi. Toisin kuin kyberpunk-vaikutteinen tarina, kuvitus ei ainakaan toistaiseksi ole vielä erityisen vanhentuneen näköistä. Toisin on esimerkiksi Megalexin tapauksessa.