Night Visions -festivaali yllätti ystävänsä järjestämällä keväisen ekstrafestivaalin, joka oli rakennettu Quentin Tarantinon Django Unchainedin ensi-illan mukaisesti lännenelokuvien ympärille. Festivaalin ohjelmisto koostui pääasiassa 60- ja 70-lukujen italialaisista westerneistä, mutta mukana oli myös taidonnäytteet espanjalaisesta (Cut-Throats Nine, 1972) ja blaxploitaatiowesternistä (Black Rider a.k.a. Joshua, 1976). Tarantinon uutuutta lukuun ottamatta kaikki elokuvat esitettiin kulttuurillisesti arvokkailta filmikopioilta.
Tapahtuma salli mainion tilaisuuden tutkiskella spagettiwesterniä lajityyppinä, sillä suurin osa kyseisen lajin omista alalajeista oli edustettuna perseilykomediasta politiikkaan ja jopa eksoottisempaan kungfu-westerniin. Yksittäisen genren tarkastelussa peruselementit tulevat muutenkin selkeämmin esille katsottaessa tunnetuimpien perusklassikoiden ulkopuolelle. Ne erottuvat selkeämmin tusinatavarasta ja unholaan jääneistä teoksista.
Lännenelokuva genrenä on erityisen hahmovetoinen ja siihen liittyy kiinteästi myytti yksittäisestä sankarista. Uudisraivauksen hengessä sankarin on tavallisesti puhdistettava väkivallan pesäkkeet ja tuotava mukanaan rajaseuduille järjestys. Nämä vähäpuheiset miehet näyttävät ideaalinsa ennemmin teoillaan kuin sanoillaan. Kiiltokuvamaiseen amerikkalaiseen vastineeseensa verrattuna italialainen spagetti on väkivallan kuvaukseltaan kimurantimpaa, moraalintajultaan venyvämpää ja kaikin puolin kovaksi keitetympää. Jo peruslähtökohdiltaan kyynisemmissä tarinoissa sankarin tavoitteena ei yleensä ole asettua aloilleen. Keskushenkilön päämääränä ei ole normaali elämä vailla taistelun tuoksetta tai vaaran tuomaa adrenaliinipurskahdusta, vaan raadollisesti vain se paljon puhuttu kourallinen dollareita. Ja ne kangetaan antagonistin kylmästä kädestä.
Tämä artikkeli katsastaa Colttikonsertti-festivaalin elokuvien lännenmiesten luonteiden kuvaukseen ja miten miehet sovitetaan laajempaan spagukaanoniin. Spagujen maailmassa miehen on osattava olla kova koville.
Sisällysluettelo
...Se incontri Sartana prega per la tua morte (1968)
O: Gianfranco Parolini
Una nuvola di polvere... un grido di morte... arriva Sartana (1970)
O: Giuliano Carnimeo
Il grande duello (1972)
O: Giancarlo Santi
Con lui cavalca la morte (1970)
O: Giuseppe Vari
Gli fumavano le Colt... lo chiamavano Camposanto (1971)
O: Giuliano Carnimeo
I crudeli (1967)
O: Sergio Corbucci
Quién sabe? (1967)
O: Damiano Damiani
Il mio nome è Shangai Joe (1973)
O: Mario Caiano
Joshua (1976)
O: Larry G. Spangler
Laki ja järjestys
Sartana on omista erikoisuuksistaan huolimatta melko lähellä spagettiwesternin sankarin perusarkkityyppiä. Kyseessä on karu, maailman koulima ja kyyninen jätkä, joka lopulta löytää itsensä taistelemassa lain oikealla puolella itseään häijympiä kelmejä vastaan. Kaksi vastaavaa palkkionmetsästäjähahmoa, Campasato (Gianni Garko) ja Duke (William Berger), löytyy komediallisesta elokuvasta They Call Him Cemetery (Gli fumavano le Colt... lo chiamavano Camposanto, 1971). Tosin parivaljakko sattuu tulemaan palkatuiksi eri puolille rikkaiden nyhveröiden ja häijyn rosvojoukon välistä selkkausta ratkomaan. Kummatkin palkkasoturit hyödyntävät taitojaan kuten parhaaksi näkevät, käyttäytyvät herrasmiesmäisesti vertaisiaan kohtaan, ovat liipasinherkkiä lurjuksia kohtaan ja havaitsevat tilanteissaan olevan paljonkin samaa.
Tylsähkön elokuvan parasta antia ovatkin juuri ne Campasaton ja Duken yhteiset kohtaukset, jossa miehet ottavat toisistaan mittaa. Yleisön näkökulmahahmot tarinan länteen ovat idästä matkanneet vellihousuveljekset, MacIntyren perilliset. Heidän osanaan on totuttautua villin lännen darwinistiseen, vain vahvoja suosivaan elämäntapaan. Mutta heidän avullaan myös tottuneemmat konkarit Campasato ja Duke saavat huomata omaavansa empatiakyvyn.
Ylipäänsä Campasaton ja Duken tapaisten hieman vesitettyjen antisankareiden seuraamista kiinnostavampaa on nähdä italialaisnäkemys siitä, millaisia varsinaiset viranomaiset ovat lainvalvojina spagujen villiäkin hurjemmassa lännessä. Lee Van Cleefin roolihahmo Sheriffi Clayton Giancarlo Santin ohjaamassa elokuvassa The Grand Duel (Il grande duello, 1972) on tästä mielenkiintoinen esimerkki. Clayton ei vaikuta kovinkaan innokkaalta puuttumaan laittoman maan lukuisiin ammuskeluihin, ryöstöihin tai muihin pienempiin rikoksiin. Hän on silti empimättä valmis puolustamaan väärin perustein syytettyjä viattomia.
Rikkaan karjatilan perilliset, Saxonit, etsivät kuumeisesti suvun patriarkan tappajaa. Clayton tietää murhaajan, mutta ei paljasta tätä, koska Saxonit omistavat suurimman osan lähialueesta ja näiden kostonhimo uhkaa muutoinkin veitsen terällä olevaa alueen rauhaa. Clayton asettuu suojelemaan kuumapäistä Phillip Vermeeriä (Alberto Dentice), jota ollaan asettelemassa murhan syntipukiksi. Clayton on lähes raivostuttavuuteen saakka kylmäpäisen rauhallinen hahmo, joka laahustaa tulitaistelunkin keskellä hitaasti saluunaan poikkeamaan tuopilliselle. Hän luottaa, että Vermeer hoitelee ulkona postivaunuja uhkaavat rosvot hänen puolestaan, ja oletus osuu oikeaan. Käsien likaaminen ja aseeseen tarttuminen jää elokuvan kliimaksiin. Vähäeleisen Claytonin kovuutta testataan elokuvassa pariin otteeseen. Sheriffi todistaa ettei ole mikään mamman maitopoika viimeistään, kun selviää riippumatossa nuokkuessaan murhayrityksestä nappaamalla luodin kiinni hampaillaan!
Tuohon aikaan muodikkaat poliittiset sävyt tulevat esille kun elokuvan paranoidia syyttelykulttuuria verrataan Yhdysvalloissa riehuneeseen sekasortoon presidentti Kennedyn murhan jälkeen. Tämä on kuitenkin vain hienovarainen vihjaus. Elokuvan pääpaino on hahmojen välisessä skismassa, joka pysyy pitkään ratkomatta. Tämä epävarmuus painostaa tunnelmaa ajan mittaan yhä enemmän. Spagettiwesternien taipumus liioitella ja parodioidakin amerikkalaisten lännenelokuvien hahmogalleriaa tekee Claytonin hahmostakin pilakuvamaisen. Rauhallisen, oikeellisen, terävän ja äärettömän taitavan lainpuolustajan arkkityyppi on vedetty koomisen reilulla kädellä överiksi. Mainitun kaltainen irvailu voi tuoda elokuvaan arvaamattomia elementtejä ja sopivaa etäännytystä tavallaan varsin murheelliseksi verilöylyksi kehittyvään tarinaan. Tosin päähenkilön liioiteltu etevyys voi myös syödä loppuratkaisun jännitystä.
Siksipä spagettiwesternit yleensä sisältävät kohtauksen tai pari, joissa päähenkilö joutuu kokemaan armotonta kohtelua, kidutusta ja äärimmäistä rääkkäystä. Kovia joutuu kokemaan esimerkiksi uskollinen Pony Expressin lähetti Idaho Kent (Mike Marshall) Giuseppe Varin elokuvassa Death Rides Along (Con lui cavalca la morte, 1970). Hän karauttaa ratsullaan kohti kaukaista kaupunkia mukanaan papereita, joissa on raskauttavaa tietoa kuvernööriksi pyrkivästä kylän mahtimiehestä Bryan Talbotista (Andrea Bosic). Talbot saa kuulla asiakirjojen olemassa olosta ja päättää, että ratsastaja ei tule pääsemään elävänä kaupunkiin. Talbotin kätyrit tulevat viestinviejää vastaan ja kiduttavat tämän henkihieveriin. Mies ei kuitenkaan suostu kuolemaan vaan jatkaa uudisraivaajaperheen avustuksella matkaansa. Velvollisuudentunto suorittaa annettu tehtävä ja viedä viesti perille ajaa Kentiä eteenpäin. Totuuden paljastava viesti (jota Talbotin kätyrit eivät epähuomiossa muistaneet ottaa mukaansa) on vasta toissijainen asia tehtävän rinnalla.
Sheriffi Claytonin tapaan myös Idaho Kent tietää, kuka on syyllinen ja kenet hän on tuleva tuomitsemaan. Mutta hän antaa odottaa aikansa, paljastaen tietonsa vasta sopivan hetken koittaessa. Ei ole sattumaa, että elokuvan alkuteksteissä siteerataan Ilmestyskirjaa. Kuolema on erittäin tärkeä elementti spagettilänkkäreissä ja oikeastaan kaikki ampumataisteluiden väliset kohtaukset rakentuvat vain sen pitkitykselle. Usein kostoreissulla olevat päähenkilöt ovat silkkoja kuoleman airuita. Näitä määrätietoisia oikeuden puolustajia, kuten Sartanaakaan, on myös käytännössä mahdotonta tappaa ennen kuin nämä saavat kostonsa. Spagettiwesterneissä järjestyksen tuonnin ydintarinan kärjistys teki elämää suuremmista lännensankareista samalla myös kuolemaa suurempia. Heistä tuli lähes yliluonnollisia kuoleman kylväjiä.
Spagettiwesternien maailma on hyvin vihamielinen ja väkivaltainen. Kenelläkään muulla ei ollut Amerikan alkuaikojen raadollisuudesta kuitenkaan yhtä kyynistä kuvaa kuin genren suurmestari Sergio Corbuccilla. The Hellbenders (I crudeli, 1967) lienee hänenkin urallaan yksi nihilistisimmistä tapauksista. Kuten elokuvasta puhuttaessa tavataan usein mainita, mukana ei ole ainuttakaan edes etäisesti sympaattista henkilöhahmoa. The Hellbendersissä seurataan sisällissodan päättymisen jälkeen kärttyisää Etelävaltioiden eversti Jonasta (Joseph Cotten) kolmine poikineen kulta-aarteen perässä. Mammonalla olisi tarkoitus ostaa aseita, joilla saada kostoa Pohjoisvaltioille ja Etelä uuteen nousuun.
Juoni kiertää lähestulkoon kaikissa tutuissa lännenelokuvan asetelmissa. On saluunan pokeripöytää, intiaanien ja meksikolaisrosvojen hyökkäystä karavaanin kimppuun, erämaalinnaketta ja hautuumaaekskursiokin. Välillä mukaan noukitaan kauniimman sukupuolen edustaja kusetuksen välikappaleeksi. Ihmisarvoa daamilla on täsmälleen yhtä paljon kuin hänen suloillaan on markkina-arvoa pahaa aavistamattomille. Naisen läsnäolo aiheuttaa myös riitoja nuorempien Jonaksen veljesten parissa.
Kohtauksesta toiseen ihmiset tylyttelevät toisiaan, petkuttavat minkä ehtivät, läpsivät tiellä oleviaan kauemmas ja muutenkin ovat kiinnostuneita vain omaan napaansa tuijottamisesta. Kultakuume nousee niin korkeaksi, etteivät lopulta edes perhesuhteet tai itsesuojeluvaisto hidasta tippaakaan ryntäystä kohti horisontissa häämöttävää palkkiota. Lopussa jää luu kouraan. Corbuccin lännessä ei ole sijaa sankareille, mutta pahatkin onnistuvat ahneudellaan lopulta pyyhkimään itse itsensä pois pelistä.
Vastaavanlaisen röyhkeä konnakatras löytyy myös Damiano Damianin elokuvasta A Bullet for the General (El chuncho, quien sabe?, 1966), jossa ollaan myöskin ryöväämässä aseistusta, mutta tällä kertaa Meksikon vallankumousta varten. Bandiitti El Chuncho (Gian Maria Volonté) anastaa joukkoineen asekuljetuksia myydäkseen saaliin kovaan hintaan sotilasvallankumouksen johtoryhmän kenraali Eliakselle (Jaime Fernandez).
Puuhasteluun ei liity aluksi muuta näkökulmaa kuin voiton maksimointi tuottoisassa bisneksessä. Kuten vallankumouswesterneissä yleensä käy, oppii ahne rosvokin matkan varrella kuinka arvokas (vasta-) vallankumous hänen kotimaalleen on. Tähän tarvitaan yleensä myös opettavaista välittäjähahmoa, joka tässä tapauksessa on mystinen gringo Bill Tate (Lou Castel). Välittäjällä on tarkat arvot joita hän tahtoo puolustaa, mutta pysyy suurimmaksi osaksi niistä vaiti ja antaa roistojen itse havaita taistelun tarpeellisuuden esittämällä tälle vastapuolen tekemiä hirmutöitä.
Jälleen "sankari" on siis kuoleman airut ja ikävän viestin tuoja. Vallankumouswesternit tosin tapaavat päättyä astetta optimistisemmin, vakuuttaen että suurimmat seikkailut siintävät yhä edessä. Aikakautensa poliittiseen ilmapiiriin liittyen ne ovat avoimen provosoivia yleisöään kohtaan. Aktivismia, perkele!
Lännessä selviytymiseksi sankarin on oltava kuten Carl Barksin Roope-Setä: "tougher than the toughies and smarter than the smarties". Vaikka spagusankarit tapaavat aina olla muita kyvykkäämpejä tyyppejä, toisinaan genre käsittelee myös ulkopuolisuuden teemoja seuraamalla, miten ympäristöön kuulumaton selviää pahassa paikassa. Hyljeksitty yksilö kasvamassa lain kouran ulottumattomissa olevan alueen oikeuden tasapainottajaksi on kiehtova aihe, josta voisi saada aikaan vaikka mitä. Colttikonsertin elokuvista aihetta tarkastelee puolikomediallinen, kungfu-innostuksella rahastava, Fighting Fists of Shanghai Joe (Il mio nome è Shangai Joe, 1973), joka on varsin yksinkertainen tapaus.
Kiinalainen jokamies Chin Hao (Chen Lee) on rauhaa rakastava, alati hymyilevä unelmavävy, joka päättää lähteä länteen etsimään uutta elämää. Hän matkaa Teksasiin saakka, jossa saa havaita asukkaiden pitävän häntä useamman pykälän itseään alempana. Shanghai Joe ‑liikanimen saava Lee yrittää todistaa karjapaimenille olevansa vähintään yhtä kyvykäs, mutta he tuntuvat uskovan vain hänen nyrkkejään. Shanghai Joe on tietenkin taistelulajitaituri, joka yrittää vältellä tappavien taitojensa käyttöä, mutta kun on kerran hoidellut roskaväkeä yliluonnollisen korkeilla hyppypotkuilla, ei väkivallan tiellä etenemistä enää voi estää.
Lannistumaton Joe ottaa asiakseen puolustaa toista syrjittyä vähemmistöä, meksikolaistyöläisiä. Nämä vaikuttavat olevan paljon suopeampia kiinalaismaahanmuuttajia kohtaan, vaikka vaikuttaakin että nöyryys johtuu vain siitä, että meksikaaneja on painettu alueen hierarkiassa pohjamutiin jo niin pitkään, että nämä ovat omaksuneet alhaisen asemansa.
Valkoinen karjaparoni Stanley Spencer (Piero Lulli) hyötyy epätasa-arvosta ja työläistensä orjuuttamisesta parhaiten, joten hänestä tulee Joen päävastustaja. Spencer lähettää Joen kimppuun kirjavan joukon erilaisia palkkatappajia, joista kullakin on jokin kiehtova erikoisominaisuus. Elokuvan juonirakenne muistuttaa täten Grimmin satua, jossa sankarin ainoa luonteenpiirre on ikuinen hyveellisyys, vastustajan loputon ilkeys ja tarina etenee vastusten voittamisessa yksi kerrallaan päihittämällä roistot nokkeluudessa, taitavuudessa ja hyvän onnen avulla. Elokuva on varsin sympaattinen tapaus myös erittäin kökön taistelukoreografiansa, leikkauksensa ja erikoisefektiensä vuoksi.
Kaikkivoipa spagusankari
Ideaali spagettiwesternin keskushahmo, joka sisältää mahdollisimman monia keskeisiä puolia genren perustana toimivista lännensankareista löytyy, tietenkin, Quentin TarantinonDjango Unchainedistä. Elokuvan keskushahmo, Iso D (Jamie Foxx) on oikeutta hakeva tasapainottaja, yliluonnollisen taitava mutta myös väkivaltaa kaihtamaton tappavan viestin tuoja. Eikä ihme, imeehän elokuva vaikutteita laajalta skaalalta erilaisia italowesternejä muutenkin. Kiinnostavan tapauksen Djangosta tekee, että hahmo aloittaa enimmäkseen taustalla pysyttelevänä näkökulmahahmona. Kun maaperä muuttuu Djangolle tutummaksi puolivälin tienoilla, alkaa hahmo muuttua koko ajan vihaisemmaksi ja kyynisemmäksi. Lopussa siintää lähes nihilistinen, mutta ikonisen näköinen lännen paukkurautasankari.
Django on vapautettu musta orja, joka onnistuu onnen kaupalla pääsemään valkoisen hyväntekijän ansiosta asemaan, josta hänen kohtalontoverinsa eivät uskalla edes haaveksia. Hänellä on toki myös luontainen kyky ampua todella hyvin, mutta pääsyy juuri hänen menestykselleen juontaa sattumasta ja oikeasta koulutuksesta. Aluksi Django suhtautuu vapautuksensa myötä syntyvään olosuhteiden muutokseen pelokkaasti, ollen kuin kala kuivalla maalla ympäristössä, joka suhtautuu häneen avoimen vihamielisesti. Äreät mulkaisut, joita vapautettu orja saa osakseen etelävaltiolaisen kaupungin kaduilla eivät juuri ole itseluottamusta kasvattavia ja Django pysyy melko hiljaisena esimiehensä King Schultzin (Christoph Waltz) vanavedessä. Läpi elokuvan Schultz on se hahmo, joka kiinnittää ennemmin katsojan huomion, vaikka Djangon hahmolla on merkittävämpi kehityskaari.
Kun Djangon luonne alkaa ensi kertaa päästä esiin, hän on vielä hieman naiivi, mutta alkaa olla jo ylpeä omasta erityisasemastaan itsensä herrana. Tätä kuvastaa hänen päätöksensä pukeutua hölmöön kirkkaan siniseen röyhelökoristeiseen samettiasuun. Palkkatappajalle tämä on varsin huomiota herättävä asu, mutta onneksi teatraalisuus on muutenkin Schultzin tiimin ansaintataktiikoissa. Kun Django pääsee ensi kertaa koston makuun, ja tehtyään ensimmäisen merkittävän moraalisen kompromissin, miehen tarina on kuin pedattu päättymään traagisesti, mutta Tarantino hakee lopulta ennemmin emansipoitumista.
Tärkeä kohtaus on, kun Django elokuvan loppupuolella vangitaan uudestaan ja hän puhuu itsensä vapaaksi Schultzilta opittuja puhujanlahjojaan hyödyntäen. Hän ei enää ole vanhan hyväntekijänsä sidekick, vaan todellinen self made man, mies joka on valmis taistelemaan vaikka koko länttä vastaan. Loppukohtauksessa kymmeniä valkoisia tunnontuskitta teurastava Django on jo maailman painon niskallaan kokenut lännen spesialisti. Mies ei enää edes epäröi tappaa aseetonta naista varsin raukkamaisella iskulla ja vaikuttaa myös nauttivan aiheuttaa verilöylyjä ja kaaosta syvästi halveksumallaan orjatilalla.
Tarantinomaista huumoria edustaa loppukohtaus, jossa Django muistuttaa ulkomuodoltaan toisen maailmansodan aikaista Yhdysvaltain presidenttiä Franklin D. Rooseveltia. Alaraajoistaan halvaantunut Roosevelt on Tarantinon näkökulmasta myös oman aikansa lännensankari, mies joka nousi ensin tilanteensa herraksi ja lopulta kävi vielä suurempaan kamppailuun. Tuolloinkin sankaria vastassa oli väkeviä armeijoita, joiden ideologian perustalla oli silkka epäoikeudenmukaisuus.
Joshua on tympeä amatöörihiekkakuoppalänkkäri, joka olisi takuulla hautautunut ansaitusti unohduksiin, jollei elokuvaa tähdittäisi ex‑jalkapalloilija‑ ja blaxploitaatio-tähti Fred "The Hammer" Williamson.
Elokuvan käsikirjoitus on sen verran minimalistinen, ettei sen ylösraapustamiseen ole kovinkaan monta vessapaperiarkkia tarvittu. Joshua palaa takaisin sisällissodasta äitinsä maatilalle, mutta voi ei, ilkeä rosvojoukko on ehtinyt paikalle ensin ja surmannut äitirukan. Joshua lähtee jäljittämään pahantekijöitä ja päästää nämä päiviltä yksi kerrallaan erinäisin variaatioin. Lynkkausmenetelmistä mieleenpainuvin on käärmeen heitto alas kalliolta pahaa-aavistamattoman pahiksen niskaan, joskin sekin vain johtuen siitä kuinka masentavan laimeasti kohtaus on onnistuttu taltioimaan.
Ääniraidan virkaa toimittaa kaksi musiikkikappaletta, joita soitetaan läpi elokuvan ikuisella luupilla. Joshuan vaaniessa roistoja soi taustalla Slava TsukermaninLiquid Skyn (1982) mieleen tuova syntikkapimputtelu. Leppoisammissa kohtauksissa jauhetaan vuorostaan junnaavaa psykeprogerallia. Molemmat biiseistä ovat omiaan vaivuttamaan katsojan hyvin nopeasti transsinkaltaiseen jumitustilaan.
Elokuva on kauttaaltaan tuskallisen laahaavaa katseltavaa, mutta edukseen se ei sentään ole äärettömän pitkäkestoinen. Käsikirjoittaja-pääosittaja- Williamsonin ihonväri on osaltaan toiminut teoksen jonkinasteisen kulttimaineen edistäjänä, joskin elokuvan sisäisessä maailmassa asialla ei tunnu olevan mitään merkitystä.
2.0
(JS)
Julkaistu: 2013-02-22T13:51:47+03:00
Paavo Ihalainen
...Se incontri Sartana prega per la tua morte (Yksinäinen taistelija, 1968)
Ohjaaja:
Gianfranco Parolini
elokuva arvostelu
arvosana 3.5/5
Ohjaus: Gianfranco Parolini
Sartana on spagettiwesternien (anti)sankareista pitkäikäisimpiä. Djangon nimissä on tehty enemmän elokuvia, mutta niistä suurin osa ei jatka saman hahmon seikkailuja, vaan ne ovat epävirallisia rahastuksia Sergio Corbuccin ja Franco Neron suursuositun hahmon maineella. Rehdimmäksi peliksi laskettakoon kokonaan uuden hahmon luominen Djangon (1966) maneereiden kopioimiseen.
Kaikkiaan viisi virallista seikkailua kokenut Sartana on yleensä Gianni Garkon esittämä pahamaineinen peluri. Konnamaisen tummaan asuun sonnustautunut muukalainen on rehellisyydeltään erittäin ambivalentti. Mies ei päämääriensä eteen epäröi tehdä lehmänkauppoja kenen vain kanssa, oli kyseessä kuinka armoton massamurhaaja hyvänsä. Sartana itse on erittäin ahne ja kullanhimoinen, mutta myös huumorintajuinen veijari. Hänelle tärkeää on pitää hauskaa muiden kustannuksella rikastuessaan. Mies on taitava huijari ja pitelee aina hyppysissään odotettua enemmän naruja joilla saada muut sätkimään. Hän on etevä käyttämään hyväkseen vastapeluriensa risteäviä päämääriä ja heikkouksia. Ensimmäisen Sartanan lopussa jopa vihjataan (vaikka tuskin täysin tosissaan), että hahmolla voi olla nimensä mukaisesti infernaalinen alkuperä.
Vaikka ensimmäisessä Sartanassa voi nähdä jo aihioita spagettiwestern-genren liukumisesta kohti koomisempia veijaritarinoita, on keskeinen tarina karu voimasuhdemittelö. Sartanan hahmokaarti koostuu lännen ahneimmista konnista, jotka äärimmäinen palkkionhimo ajaa kohti epätoivon partaalla liikkuvia väkivaltatekoja. Kovimmasta kultakiimasta kärsii pahoista pahoin, omia joukkojaankin rokottava mielipuolinen Lasky (William Berger). Konekiväärillä tykittäen hän teurastaa hymy huulillaan käden käänteessä kymmeniä ihmisiä kerralla (vaikka luodit eivät muualle ympäristöön sitten tunnukaan osuvan). Sartanassa juonittelu ja kieroilu vie suurimman osan ajasta, mutta elokuvan varsinaisissa huippukohdissa ei luoteja säästellä.
Sartana-sarjan neljäs osa, joka tunnetaan parhaiten nimellä Light the Fuse... Sartana is coming (1970) on aloitusosaa selvästi yksinkertaisempi ja överimpi. Siinä missä Sartana aiemmin oli umpikiero nukkemestari, jonka aikeista yleisökään ei voinut olla aivan varma, jälkimmäisessä elokuvassa hän on hieman pehmentynyt. Parissa vuodessa huomattavasti vanhentunut Garko esittää bravuurihahmonsa nyt hieman kajahtaneena hupsuttelijana. Nyt kehvelin päämotivaatio vaikuttaa olevan kadonneeseen kultaan liittyvä mysteerin selvittäminen, ennemmin kuin arvotavara itsessään. Sartanan uusi inkarnaatio ei ole kovinkaan itsekeskeinen, sillä hän on valmis vaikka sietämään virtsaa niskaansa ja kärsimään hieman kovempiakin fyysisiä kipuja kunhan kulta löytyy ja pahat saavat palkkansa. Tappaminen ei vieläkään tuota hänelle mitään tunnontuskia, olkoon tulituksen edessä virkavaltaa, jengiläisiä tai vaikka vanha petturiksi paljastuva kaveri.
Selkein yksittäinen Djangosta Sartanoihin otettu vaikute päähenkilön omintakeinen, elokuvien huippukohdissa jopa poskettoman megalomaaninen aseistus. Erittäin pitkät ammuskelukohtaukset jättävät savun hälvettyä maahan kokonaisia vuoria lämpimiä ruumiita. Myös hehkeä italialaissadismi pääsee Sartanan seikkailuissa esille useaan otteeseen kun vanginvartijat kaatavat happoa tyrmässä viruvan kuulusteltavan niskaan tai kun Sartana pääsee esittelemään taitojaan veitsien kanssa. Naisetkin ovat näissä tarinoissa vain esteitä, joita voi hieman läpsiä matkan varrella jotta oppivat olemaan. Historiallisesti Suomessa tällainen meno nostatti tunnetusti sensorien niskakarvat pystyyn. Ei siis mikään ihme, ettei näitä seikkailuja aikanaan suostuttu laskemaan tarkastamon ovesta ulos yleisön ilmoille vaikka väkivalta enimmäkseen on aika kilttiä, yliampuvaa ja reippaan poikamaista.
Sarjakuvamainen macho-fantasiointi on oleellinen ainesosa, joka tekee monista italialaiselokuvista niin lennokkaita. Sartanan kaltaiset elokuvat palvelevat jokaisen liskonaivoissa piileksivää intoa katsoa isoja posahduksia ja jättikanuunan kumahduksen suloääniä. Ihmishengen hinta vastaa näissä iskemätöntä maalitaulua ja parhaimmillaankin hahmot ovat suurin piirtein yhtä syviä. Omassa hilpeässä kekseliäisyydessään kaikki on kuin pienten lasten leikkiä isojen korstojen esittämänä; Se kaveri voittaa aina, jolla on hienoimmat lelut. Sartana pärjää näissä peleissä hyvin, sillä hän omistaa varsinnaisen joka joulun toivelahjan – vedettävän intiaanitoteemin näköisen robottilelun nimeltä Alfie. Lelu on monitoiminen, sillä sen avulla pystyy sytyttämään röökin tai salakuljettamaan dynamiittia vihollisten jalkojen juurelle.
Kaikkiaan Sartanat edustavat varsin viihdyttävää perusspagettia. Kunnianhimo niissä rajoittuu väkivaltaan, huumoriin ja hauskanpitoon ennemmin kuin kuvausteknisiin innovaatioihin tai taustalla viriävään poliittiseen sanomaan. Mitään erityisen uutta soossia ne eivät siis pastan kera tarjoile, mutta päähenkilö on sen kaltainen velmu, että hänen edesottamuksiaan seuraa pitkästymättä useankin elokuvan ajan.
Teoksen tiedot:
...If You Meet Sartana Pray for Your Death
Elokuvan muut nimet
Yksinäinen taistelija
Elokuvan muut nimet
Sartana
If You Meet Sartana... Pray for Your Death
Gunfighters Die Harder
Sartana - töten war sein täglich Brot
Si te encuentras con Sartana... ruega por tu muerte
