Markus Sorsa

No. 1 of the Secret Service (No 1 – salaisen palvelun paras, 1977)

Ohjaaja:

• Lindsay Shonteff

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lindsay Shonteff

Suomalaiset videoharrastajat muistanevat Brittiläisen Lindsay Shonteffin ehkä parhaiten Likaisesta Harrietista. Valveutuneimmat ovat ehkä myös nähneet sen jatko-osan Kaupungin paras etsivä (The Swordsman / Zapper's Blade of Vengeance, 1975). Näissähän Linda Marlowe seikkaili itsensä kaikkien hyvän maun omaavien elokuvanystävien sydämiin ikiajoiksi. Ohjaaja Shonteff on jonkinlainen Englannin Spede Pasanen, ylpeä oman tien kulkija joka nettisivuillaankin jaksaa tarinoida siitä, miten vuosien saatossa häntä ovat väärinkohdelleet niin BBC, ITV kuin Columbia Pictureskin.

On tietenkin erittäin osuvaa, että juuri Shonteffin kaltainen sopeutumaton visionääri tekee pilaa brittien kiiltokuvasankari James Bondista. Shonteff on erittäin leimallisesti 60/70-lukulainen tekijä ja sellaisenaan aina valmis manifestoimaan sen aikakauden svengaavaa elämäntyyliä. Jos ei nimittäin tietäisi Salaisen palvelun parhaan olevan vuodelta 1977 voisi kyllä päätyä pitämään sitä ainakin kymmentä vuotta ikäistään vanhempana. Mitään kasarikaikuja on turha pelätä löytävänsä.

Charles Bind on siis salaisen palvelun agentti numero 1. Hän on parantumaton naistenmies ja riskejä kaihtamaton seikkailija aina pilke silmäkulmassaan. Roger Moore ‑koulukunnan edustaja, siis. Salaisen palvelun parhaassa Bind saa vastaansa ylikansallisen rikollisjärjestön K.R.A.S.H:in sekä mielipuolimiljonäärin nimeltään Loveday, joka on päättänyt puhdistaa maailman superrikollisista, etenkin asekauppiaista. Bond-elokuville tyypillisesti pääpahis tykkää leikkiä sankarimme kanssa kissaa ja hiirtä, ja vähäisemmätkin apukonnat on kiitettävän perusteellisesti valittu, kuten aiheeseen tietysti kuuluu.

Shonteffin elokuvissa, näkemäni otannan perusteella (5 elokuvaa), parasta on kerronnan liike; toiminnan ja tapahtumien rytmitys pelaa juuri niin kuin toimivassa viihteessä pitääkin. Niin myös Salaisen palvelun parhaassa. Alun henkilöesittelyt hoidetaan ripeästi, tarina käynnistetään aikailematta ja se kehittyy nautittavasti loppua kohden. Kun perusasiat ovat kohdallaan on ainakin hyvät mahdollisuudet, että lopputulos on onnistunut. Ja helppohan Salaisen palvelun parasta onkin suositella. Tärkeintähän tällaisissa parodioissa on, ettei unohdeta tehdä sitä omaa elokuvaa esikuvan pilkkaamisen varjolla.

Aitojen James Bond ‑elokuvien leimallinen piirre on sankarin ja tapahtumien kosmopoliittisuus. Se vaatii budjettia. Siis käydä kuvaamassa yhtä elokuvaa Nizzassa, Verbierissä, Kingstonissa ja Hongkongissa. Sitä ylellisyyttä Shonteffilla ei ilmeisesti ole käytettävissään ollut ja samalla parodia menettääkin yhden ulottuvuuden alkuperäiseen nähden. Bond-parodialle ei tee hyvää se, että liikutaan lähinnä akselilla Lontoo-Manchester. No, käydään Salaisen palvelun parhaassa sentään Ranskassa, mutta sekin näyttää elokuvassa lähinnä Essexin Southendiltä. Eli tästä pienoinen mutta ymmärrettävä miinus. Plussaa sen vastapainoksi tulee musiikeista. Erittäin viisaasti Shonteff on päättänyt jättää parodiointinsa kohteen erittäin tunnistettavan musapuolen kokonaan käsittelemättä vaan sen sijaan on päätynyt aina toimivaan grooveen. Yeah baby!

Shonteffin valitsema tyylilaji on sitäpaitsi vaikea. Siis parodia. Vielä erikoisempi valinta on toteuttaa toimintakohtaukset slapstick-komediana. Monen kädettömämmän ohjaajan käsissä tämä olisi kohtalokas virhe, mutta Shonteffilla tuntuu olevan lahjoja ja etenkin tyylitajua sen verran, että homma pysyy kiitettävän hyvin lapasessa. Jos siis sentyyppisestä meiningistä ylipäänsä pitää. Kiitosta on myös jaettava sille, miten Shonteff on jaksanut kehitellä Bindin ja mielipuolimiljonäärin välille jopa John Woon tietyt teokset mieleentuovan kunnioitukseen perustuvan suhteen. Se lisää aina mukavasti jännitettä, koska selväähän on se, että molemmat eivät voi lopussa voittaa.

Markus Sorsa

Licensed to Love and Kill (Nro 1 – lupa rakastaa ja tappaa, 1979)

Ohjaaja:

• Lindsay Shonteff

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lindsay Shonteff

James Bond ‑saagan elokuvat ovat muuttuneet aikain saatossa; Conneryn kovaksikeitetystä miesten miehestä on pitkä matka Pierce Brosnanin hajuttomaan, mauttomaan ja värittömään "tulkintaan" sankarien sankarista. Tällainen muutos tapahtuu pitkäkestoisessa sarjassa aikojen ja tapojen, tekijöiden ja maailmanpolitiikan muuttuessa kuin luonnostaan. Shonteffilla se tapahtui kahdessa vuodessa.

Lupa rakastaa ja tappaa on yllättäen toista maata kuin Salaisen palvelun paras. Tärkein tekijä on pääosanesittäjän vaihtuminen. Nicky Hensonin naamanvääntelykomiikka on vaihtunut Gareth Huntin kivikasvoisen lakoniseen kuivakkaan huumoriin. Ero on suunnilleen sama kuin Cubby Broccolin merkkituotteissa vaihto Roger Mooresta Timothy Daltoniin. Shonteff oli siis aikaansa edellä vajaat kymmenen vuotta.

Elokuvana Lupa rakastaa ja tappaa on edeltäjäänsä kylmempi ja julmempi. Pääpahis ja Bind ovat tällä kertaa selkeästi päädyt vastakkain, mitään sympatiaa miesten välille ei Salaisen palvelun parhaassa nähdyllä tavalla synny. Siinä missä Salaisen palvelun parhaassa pääpahis oli höppänä vanha miljonääri joka aidosti ja naiivisti uskoi altruistisiin motiiveihinsa on Gary Hopen (Likainen Harriet) tulkitsema Lucifer Orchid aidosti sadistinen ja megalomaaninen degeneraatti. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että aika tavalla samanlainen elokuvakerronnan sävyn vaihtuminen tapahtuu Likaisen Harrietin ja jatko-osansa Kaupungin paras etsivä välillä. Mielenkiintoista. Kummassakin tapauksessa se parin varhaisempi elokuva on myös parempi ja toimivampi.

Sananen elokuvan juoniasetelmasta: Charles Bind on edelleen Britannian salaisen palvelun paras agentti. Tällä kertaa hänet komennetaan selvittämään senaattori Orchidin puuhia. Umpihullu poliitikko tahtoo näet Amerikan presidentiksi presidentin paikalle. Juonellisesti toistetaan Salaisen palvelun parhaasta (ja tietysti James Bond ‑elokuvista) tuttua kuviota, missä Bind selvittää yksi kerrallaan pahiksen hänelle asettamat ansat. Mutta ei kai parodian kyseessä ollessa voi odottaakkaan, että käytettäisiin parodian kohteelle vieraita kerronnan elementtejä. Edelleen Salaisen palvelun parasta toistaen: vaikka tällä kertaa liikutaankin ihan Amerikassa asti näyttää Shonteffin maailma taaskin lähinnä Coventryltä. Eli maailmaluokan luksuselämää ja kiivaita Monte Carlon kasinokohtauksia ei kyllä tästäkään elokuvasta löydy.

Kerronnallisesti Lupa rakastaa ja tappaa toimii edelleen kohtalaisen hyvin, tosin ei aivan edeltäjänsä veroisesti. Täysin ei tyhjäkäynniltä tällä kertaa vältytä. Tärkein ero elokuvien välillä on kuitenkin tuo edellämainittu kerronnan sävyn muutos ilkeämpään ja sleazympään suuntaan. Lupa rakastaa ja tappaa tarjoaakin silmillemme nautittavaksi sellaisia herkkuja kuten ruoskaa viuhuttava kääpiö, tissitupsuissaan partakoneenteriä sirkkelin voimalla heiluttava strippari sekä ensimmäiseen osaan verrattuna huomattavasti enemmän heikosti toteutettuja vimpuloita sankarin käyttöön. Vaatimattomat vimpulat lienevätkin se Shonteffin tylyin kommentti Broccolille, vittuilu on kuitenkin sen verran avointa. Ja onhan Shonteff sentään löytänyt Me Me Lain jostain viidakosta viuhahtamaan lähes cameonomaiseen palkkatappajan rooliin. Eli painotan tässä sitä, että on täysin makuasia kummasta Bind-elokuvasta kukakin enemmän pitää.

Nämä kaksi elokuvaa eivät suinkaan olleet Lindsay Shonteffin ainoat viritelmät bondsploitaation alueella: jo vuonna 1964 mies ohjasi harvoin nähdyn parodian Licensed to Kill. Tämä ilmeisesti aikaansai jonkinasteista kärhämääkin Shonteffin ja Broccolin välillä. Shonteff palasi Charles Bindin pariin vielä vuonna 1990 jolloin valmistui elokuva nimeltään Number One Gun. Eli aihepiiri oli ohjaajalle ilmeisen rakas.

Kaiken kaikkiaan molempia Bind-leffoja on erittäin helppo suositella hyvästä roskasta pitäville. Loppusanat kuuluvat itseoikeutetusti Charles Bindille: "When you play with fire you get your arse burned".

Markus Sorsa

Mister Deathman (1983)

Ohjaaja:

• Michael D. Moore

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael D. Moore

Tässä kohden artikkelia pitäisi olla juttua Bruno Corbuccin elokuvasta James Tont operazione U.N.O., mutta tosipaikan tullen ei tietenkään mistään löytynyt sitä Mariann videon nauhaa joka muuten kantaa pahaenteistä nimeä James Pöntti. Mutta ei hätä ole tämännäköinen, luvallanne laajennamme hieman aiheen rajausta ja otamme esille elokuvan joka edellisiä epäsuoremmin, mutta yhtäkaikki itsestäänselvästi on olemassaolonsa velkaa Ian Flemingin smokkisankarille. Saanko siis esitellä: Mister Deathman!

Geoffrey Graves (David Broadnax) on svengaava huippuagentti joka lähetetään Etelä-Afrikkaan tutkimaan huipputiedemiehen katoamista. Tiedemies on NASA:n palveluksessa kehittänyt jonkin huippukeksinnön ja päättänyt siirtyä epäisänmaallisesti vapaille markkinoille sitä kauppaamaan. Heti Kapmaahan saavuttuaan Graves joutuu häikäilemättömän murhayrityksen kohteeksi Pöytävuoren köysiradan pittoreskissa lasivaunussa, missä kaksi häikäilemätöntä buuria koittaa piikittää sankariamme ilkeän näköisellä neulalla aorttaan. Tuloksetta, tietenkin. Tästä eteenpäin tarina etenee tuttuja ratoja seuraten: koko juonen takana on kansainvälinen rikollisjärjestö CCEE (jonka takana on itse asiassa Al Bradleymäisen hellyyttävä supertietokone, eli jonkinlainen puhuva valopaneeli.) joka tietenkin tavoittelee maailman herruutta tai jotain vastaavaa.

Juoni kuljettaa Gravesia yhden apupahiksen järjestämästä ansasta toiseen ja niiden kautta aina lähemmäs pääpahista. (Tässä roolissa muuten nähdään mainio Stella Stevens, jonka nauhafiilit muistanevat Kahlittu raivo ‑nimisen WIP‑elokuvan vankilanjohtajan roolistaan). Lopputaistelut käydään, kuinkas muuten, pahiksen omistamalla trooppisella saarella jonne sankarimme tekee tyylikkään stealth-iskun yön pimeydessä purjelentokoneella.

Näitä b‑luokan toimintaelokuvia jotka enemmän tai vähemmän rahastivat Bondien menestyksellä tehtiin aikoinaan kasapäin. Ja Mister Deathman on todellakin vain yksi monista. Mitään suoria viittauksia esikuviin ei ole, mutta kokonaisuus toimii täysin Broccolin rahasammon logiikalla sitä uskollisesti toisintaen. Toisin kuin vaikkapa edellä käsitellyt suorat parodiat, Mister Deathman lähtee ja toimii samalta viivalta esikuviensa kanssa, itsenäisenä tuotteena (loisimisen sijaan) ja pyrkii tarjoamaan katsojalle samaa nautintoa kuin esikuvansa. Mitään lisäarvoa, kuten vaikkapa sleazea tai esikuvaansa rankempaa väkivaltaa Mister Deathman ei tarjoa, (toisin siis kuin Shonteffin edellä käsitellyt elokuvat) eli se seisoo ja kaatuu suorassa vertailussa esikuvansa rinnalla. Rohkea valinta.

Paitsi että onhan Mister Deathmanilla pieni lisäarvo: samalla kun se koittaa rahastaa bondien sukseella, yritetään muutamia irtodollareita napsia myös blaxploitaatio-mausteilla. Pääosanesittäjä David Broadnax on itse asiassa ihan kelpo sankari, valkaisematon Sean Connery, joka kyllä hoitaa maailmanjärjestyksen uhkaajat vakuuttavasti pois pelistä yhtälaisella auktoriteetilla kuin maitonaamainen esikuvansakin. Ja kyllä sieltä asetelman tasoltakin löytyy pientä mustavalkoista vastakkainasettelua. Vai mitä sanotte tästä: lopullista nousuaan voittoon edeltävässä aallonpohjavaiheessa Graves on valkoihoisten Etelä-Afrikkalaisten pahisten munalukoin sitomana rantakalliolla, nousuveden aikaan, valkoihoisten kaveriensa myymänä, ja valkoihoisten esimiestensä hylkäämänä. Ja kaiken tämän vahvistaa vielä ääniraidalla groovaava kunnon bläkkärimusa. Ja jos vielä muistellaan Bondeja, niin käyttäähän itse Broccoli tätä samaa Bond/bläkkäri-yhdistelmää hyvällä menestyksellä sarjansa ehkä parhaassa elokuvassa Live and Let Die (1973).

Kaiken kaikkiaan Mister Deathmanin vahvuus on siinä, miten se yhdistää hyvin blaxploitaatio-coolin ja James Bond ‑coolin. Lopputulos on coolimpi kuin ehkä uskotkaan. Ei maailman paras elokuva, mutta onnistuu siinä, mitä yrittääkin. Ja cooliutta lisää huomattavasti ainakin automiesten silmissä se tieto, että sankariamme yritetään lahjoa Lamborghini Espadalla. Ja sitä mallia ei joka elokuvassa näekään.

Jetro Suni

For Your Height Only (Erittäin lyhyt, 1981)

Ohjaaja:

• Eddie Nicart

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eddie Nicart

Filippiiniläiset b‑elokuvat, ah nuo mudan tahrimat elokuvamaailman helmet. Tanakoita tissejä, rajua toimintaa, massiivisia räjähdyksiä ja unohtumattomia what the fuck ‑elämyksiä. Eddie Nicartin ohjaama erittäin epätasainen James Bond ‑parodia For Y'ur Height Only sisältää luetelluista lähinnä kohtuullisen määrän toimintaa, mutta sitäkin mieluisamman määrän listan jälkimmäistä.

For Y'ur Height Onlyssa agentti 00:n (Weng Weng) seikkailut saavat alkunsa kun Hidden-saarellaan (suora lainaus tekstityksestä) majaileva Forces of Evil ‑joukkojen johtaja, Mr. Giant (nomen est omen), kaappaa tohtori Von Kohlerin ja uhkaa koko maailmaa tämän valmistamalla uudentyyppisellä (?) ydinpommilla.

Kaikki mitä alun jälkeen tapahtuu tuntuu olevan vain satunnaista katkeilevaa ajatusvirtaa, joka ei liity oikein mitenkään oikein mihinkään. Weng Weng pakenee roistoja, Weng Weng jahtaa roistoja, Weng Weng tanssii diskossa, Weng Weng pelastaa maailman...

For Y'ur Height Only on hyvin suorasukainen Bond-parodia kaikkine Bond-elokuvista tuttuine erikoisvempaimineen (teräväreunainen heitettävä hattu, röntgenlasit, myrkyt havaitseva sormus...) sekä omituisine pääpahiksineen. Itse Mr. Bondin virkaa toimittaa koko elokuvan pääkuriositeetti, maailman lyhyin pääosanäyttelijä, Weng Weng. Aivan kuten The Real Mr. Bond, valloittaa myös agentti 00 elokuvassa kaikki naiset. Tosin hän ei tee sitä vastustamattomalla charmillaan, vaan naiset hyppäävät 00:n kanssa petiin lähinnä säälistä. 00:n karismaa ja itsevarmuutta kuvastaa hyvin kohtaus, jossa tätä liehittelevän leidin uteluun: "Are you a sexual animal?" 00 vastaa ujosti takellellen: "I don't know..." Muutenkin Weng on Bondin korvikkeena luvattoman nolo ja mm. nautiskelee perinteisen shaked, not stirredin sijaan miehekkäästi vain Coca Colaa.

Elokuvan monet toimintakohtaukset koostuvat pääosin tilanteista joissa agentti 00 piileskelee roistoilta ja iskee näiden kimppuun takaapäin sananmukaisesti potkien näitä perseille. Muutoin nautittavien toimintakohtausten iskevyyttä syö tehokkaasti koko elokuvaa vaivaava törkeän huono leikkaus, mutta toki oikealla asenteella huonolle leikkaukselle voi naureskella siinä missä elokuvan surkeasti dubatulle dialogille ja yleiselle päättömyydellekin.

Vuonna 1982 valmistui For Y'ur Height Onlylle samaisen ohjaaja Nicartin toimesta jatko‑osa The Impossible Kid, jossa agentti 00:n seikkailut jatkuvat jälleen, joskaan eivät siitä mihin ensimmäinen osa päättyi. jatko‑osa on edeltäjäänsä nähden kaikin puolin hyvin samankaltainen, niin heikkouksineen kuin hyvine puolineen, joten sitä voinee varauksetta suositella kaikille ensimmäisestä osasta nauttineille. Jo pelkästään The Impossible Kidin tolkuttomin kohtaus, ilmiömäinen minimoottoripyöräloikka kanjonin yli, päihittää wtf‑kertoimella minkä tahansa ensimmäisen osan kohtauksista – ja se ei ole vähän se.

Markus Sorsa

Mad Mission III: Our Man from Bond Street (Mad Mission 3 – pähkähullu tehtävä, 1984)

Ohjaaja:

• Tsui Hark

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tsui Hark

Vuonna 1984 Cinema City Film Productionsin Mad Mission ‑saaga oli ehättänyt kolmanteen osaansa. Kaikki näytti hyvältä, etenkin kun kahden aikaisemman osan tähtikaarti (Sam Hui, Sylvia Chang ja Karl Maka) oli lähdössä mukaan myös uuteen projektiin. Kaiken huipuksi kaksi ensimmäistä osaa ohjanneen Eric Tsangin jälkeen puikkoihin oli värvätty itse Tsui Hark! Hark oli vieläpä urakehityksessään niin sanotusti tulessa, olihan mieheltä edellisenä vuonna juuri valmistunut eräs filmografiansa maineikkaimpiin kuuluva tuotos, nimittäin Zu: Warriors from the Magic Mountain (1983).

Mestarivaras Samille piti tietysti löytää elokuvaan arvoistaan seuraa ja "luonnollisesti" Hongkongin suunnassa katseet käännettiin silloisen siirtomaaisännän tarunhohtoisimpaan sankariin: James Bondiin. Ilmeisesti kuitenkaan budjetti ei aivan riittänyt kummankaan siihen aikaan eläkepäivistä nauttineen Bond-tulkitsijan palkkamiseen itse 007:ää näyttelemään, joten varasuunnitelmana oli arvatenkin etsiä mahdollisimman paljon Sean Conneryn näköinen kuoma valkoista smokkia kantamaan. Sivuosissa onkin sitten jo paljon autenttisempi tunnelma: sekä legendaarinen Jaws, että unohtumaton Oddjob kunnioittavat molemmat elokuvaa läsnäolollaan!. Tosin nyt on kyllä mainittava, että Richard Kiel on hukannut kimaltavan purukalustonsa jonnekin matkan varrelle ja vuonna 1982 edesmenneen Harold Sakatan bravuuriroolin Oddjobina vetäisee muodollisesti pätevä mies nimeltään Tsunehara Sogiyama.

Mad Mission 3 on siis elokuva, jossa franchiset kohtaavat. Ja tässä taistelussa brittein ylpeys jää kyllä armotta statistin osaan. Mr Bond joutuu alistumaan koko rintamalla jylläävän tutun arkkityyppisen hongkong-sekoilun pelinappulaksi. Kahdesta ensimmäisestä osasta tuttu, erehdyttävästi Jackie Chania muistuttava mestarivaras Sam värvätään brittein salaisen palvelun palvelukseen murtokeikalle. Värvääjänä toimivat itse 007 sekä kuningatar Elisabet 2. Näin voimakkaiden auktoriteettien viedessä vastahakoinen Sam vikisee ja suostuu keikkaan. Päätöksenteossa helpottaa Samin apuriksi nimetty hemaiseva naikkonen. Loppujuonen voi summata vaikkapa sanomalla: kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä ensialkuun näyttää...

Juonenkehittelyn sijaan Hark keskittyy toimintaan. Ja koko keston ajan ripeänä pysyvä tempo helpottaakin oloa niillä kohdin kun elokuvassa keskitytään armottoman huonoon huumoriin. Onneksi kuitenkin näistä aallonpohjista noustaan aina nopeasti herkuttelemaan vaijeriactionilla, autoromutuksella, hupaisilla pienoismalleilla ja sympaattisen kököillä trikeillä. Kaiken kruunaa Harkin ylläpitämä sangen letkeä meininki: homma vedetään juuri oikealla tavalla överiksi ja maaliin saavutaan kieli tiukasti poskella.

Kuten jo hieman taisin mainitakin, Hark ei ole luopunut Mad Mission ‑franchisen identiteetistä vaikka kolmanteen osaan onkin tuotu sangen suuren painoarvon omaavia 007‑mausteita. Ensin tulee tolkuton kohkaaminen ja kaukana perässä hienostunut brittiläinen "stiff upper lip" ‑meininki. Eli toisin sanoen: Mad Mission 3 on ensisijaisesti Mad Mission ‑elokuva, mitään rakenteita tai osasia se ei Bond-elokuvista kopioi. Bondin tilalla voisi olla vaikka Batman eikä se muuttaisi Samin, Albertin ja Nancyn sekoilua millään tavalla. Kaiken kaikkiaan kuitenkin Harkin rento vetäisy jaksaa helposti viehättää koko kestonsa ajan eikä niistä Bond-mausteista ainakaan haittaa elokuvan mielenkiinnon kannalta ole. Ja onhan tuo Thorn Emin fixin kansikin aika cool.