Mika Vallinen

Thrashin' (Roskajoukko, 1986)

Ohjaaja:

• David Winters

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Winters

Thrashin' oli ensimmäinen todellinen pankinräjäyttäjä skeittausta käsittelevien elokuvien joukossa, ja useammin tuottajana kuin ohjaajana nähdyn David Wintersin ainoita edes hieman vakavasti otettavia tuotoksia.

Thrashin' kertoo nuoresta superlupauksesta Corey Websteristä (Josh "Arkajalka" Brolin), joka lähtee Kaliforniaan paitsi skeitatakseen kavereidensa kanssa myös osallistuakseen tuhannen dollarin palkkion lupaavaan mäenlaskukisaan. Heti mestoille saavuttuaan Corey joutuu vastakkain pahamaineisen Daggers-jengin kanssa, jota johtaa nahkakoppalakkia käyttävä pääpahis Tommy Hook (Robert Rusler). Kun kaupunkiin saapuu myös Tommyn pikkusisko Chrissy alkaa olla selvää keiden välille tulee muutakin säpinää kuin trukkien kirskuna ja ketkä kohtaavat lopullisessa kaksinkamppailussa. Ennen elokuvan päättävää viimeistä mäenlaskukilpailua taistellaan mm. nahkaisin asein betonisessa viemärikuilussa (!), sabotoidaan vihollisjengin omaisuutta ja tietysti skeitataan vihulaisia karkuun.

Juoni on siis täysin ennalta arvattava ja kliseitä täynnä, mutta jatkuvana virtana nähtävät, nykypäivänä mukavan erilaisilta näyttävät temput jaksavat pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Ohjaaja Wintersin tausta tanssijana ja koreografina näkyy selvästi temppujen ja kuvien rytmityksessä, ja onkin todennäköistä, että skeittauksesta vastaavia Tony Hawkia ja kumppaneita on Thrashin'in kuvauksissa ohjattu enemmän kuin koskaan heidän urallaan.

Skeittielokuviin ja koko kulttuuriin aina tärkeänä osana kuuluva musiikki on Thrashin'issä muuten todella perinteistä 80‑luvun poppia, mutta muutamia punk‑ ja hardcore-scenen legendoja kuten The Circle Jerks ja Fear sentään kuullaan. Bilekohtauksessa luukuttaa myös eräs tuore Kalifornia-bändi nimeltään Red Hot Chili Peppers, jonka riveissä soitti myös pari vuotta myöhemmin yliannostukseen kuollut kitaristi Hillel Slovak. Muista näyttelijöistä kannattanee mainita ainakin Tommyn tyttöystävää näyttelevä Sherilynn Fenn yhdessä ensimmäisistä rooleistaan sekä myöskin Twin Peaksin maisemissa myöhemmin nähty Pamela Gidley.

Lukuisista klaffivirheistä ja kuvaruudun reunassa heiluvasta mikrofonista huolimatta meininki on mukavan sympaattista ja aidosti innostavaa – vuosikymmenen henki on todellakin aistittavissa. Thrashin' on kaikin tavoin laskelmoitua oman aikansa teiniviihdettä, josta tulee yhä hyvä mieli, mutta se on myös elokuva, joka sisältää niin paljon skeittausta, ettei se välttämättä jaksa kiinnostaa lajiin vihkiytymättömiä.

Mika Vallinen

Gleaming the Cube (Skeittijengi, 1989)

Ohjaaja:

• Graeme Clifford

elokuva arvostelu

Thrashin'in (1986) menestyksen vanavedessä syntyi myös toinen Kaliforniaan sijoittuva skeittielokuva.

Gleaming the Cuben tekijäkaarti vaikuttaa ennakolta selvästi Thrashin'in vastaavaa ansioituneemmalta, kahmihan ohjaaja Graeme Cliffordin debyytti Frances (1982) jo pari Oscar-ehdokkuutta, ja samoin käsikirjoittaja Michael Tolkin on nähty ehdokkaiden joukossa. Kuten jokainen elokuvia harrastava tietää, pystit eivät usein meinaa mitään, kun ura lähtee menemään jyrkästi alaspäin. Tämän on saanut kokea myös Clifford, joka ei sitten Gleaming the Cuben ole tehnyt juuri muuta kuin tv‑skeidaa. Cliffordin ansiolista ennen ohjaajaksi ryhtymistä on tosin vaikuttavaa luettavaa, mies on leikannut monia genreharrastajien hehkuttamia klassikoita kuten Jim Sharmanin The Rocky Horror Picture Show (1975), Nicolas Roegin Don't Look Now (1973) sekä Robert Altmanin Images (1972).

Thrashin'in tavoin tämäkin elokuva pitää sisällään Twin Peaks (1990–1991) ‑kytkennän, Clifford nimittäin ohjasi yhden jakson sarjan toiselta tuotantokaudelta. Mitä seuraavaksi, onko Log Lady oikeasti Tony Hawkin äiti? Lynchin persoonaa paremmin tuntevat varmaan tietävät myös josko mieheltä löytyy pimeä skeittarimenneisyys.

Gleaming the Cube käynnistyy sangen veikeällä tavalla. Brian Kelly (Christian Slater) kumppaneineen painostaa pilottituttunsa lennättämään heitä kaupungin yllä jotta tyhjien uima-altaiden spottaaminen olisi helpompaa. Ensimmäinen kontakti poliisien kanssa syntyy kun yksi pojista kaatuu haltuun otetussa poolissa ja ambulanssi soitetaan paikalle. Scarfacen (1983) Manny Riberana muistetun Steven Bauerin näyttelemä kyttä kovistelee Briania eikä parivaljakko pääse toisistaan enää eroon.

Varsinainen juoni alkaa hahmottua kun Brianin adoptioveli joutuu vaikeuksiin. Vietnamin antikommunistiselle hyväntekeväisyysjärjestölle työskentelevä Vinh löytää tarvikelähetysten rahtikirjoista puutteita ja epäloogisuuksia eikä tunnollisena kansalaisena voi jättää hommaa sikseen. Omatoiminen yksityisetsivä nostaa Vinhissä päätään ja kohta hän löytyykin motellihuoneesta hirtettynä. Poliisi on varma teon olevan itsemurha mutta katsojille on koko ajan selvää miten kaikki kävi. Elokuvan punaisena lankana on miten poliisin tutkimusten oikeellisuutta epäilevä Brian saa selvitettyä tapahtumien oikean kulun ja miten epäluuloinen poliisi saadaan uskomaan "törttöilijän" päätelmiin.

Gleaming the Cube eroaa ratkaisevasti Thrashin'istä siinä, ettei se ole skeittauksesta kertova elokuva, vaan perusjännäri, johon on lisätty lisäväriä skeittauskohtauksilla. Sen suomenkielinen nimi Skeittijengi on hieman harhaanjohtava, sillä aivan elokuvan viimeistä varttia lukuun ottamatta Brian skeittaa yksin, eikä samanlaisena vahvoina johtajaansa henkilöityneinä jengeinä kuin Thrashin'issä. Skeittaus ei ole jatkuvaa ja alati läsnä olevaa, vaan se nähdään Brianin pahanolon purkukanavana ja hyvin henkisenä asiana. Kun maailma kaatuu päälle eikä pakopaikkaa ole, Brian kurittaa lautaansa rampeilla ja rähjäisissä rakennuksissa. Stacy Peraltan kuvaamat skeittikohtaukset ovat hyvännäköisiä ja kompakteja, temppua pistetään peräkkäin tiukassa tahdissa.

Loppukohtauksessa lautailu menee hölmöllä tavalla överiksi, mikä hieman pilaa muuten sujuvaa elokuvaa. Kuten alan sanonta kuuluu: se mikä kuvassa näkyy pitää oikeasti tehdä. Epäloogisuutta riittää myös kohtauksessa, jossa Brian laskee alamäkeä niin lujaa laudallaan, etteivät moottoripyöriä ajavat pahikset meinaa saavuttaa tätä millään!

Jo Thrashin'issä kohtauksista vastanneiden Tony Hawkin ja Mike "McTwist" McGillin lisäksi laudalla nähdään Santa Cruzin tiimiläisiä, kuten Natas Kaupas ja Mike Vallely. Yksi stuntteja tehneistä oli Mark "Gator" Rogowski, joka ajautui pari vuotta elokuvan teon jälkeen pahoihin mielenterveysongelmiin, jotka kulminoituivat raiskaukseen ja murhaan. Elinkautista kärsivän Gatorin tapauksesta on tehty dokumentti Stoked: The Rise and Fall of Gator (2002).

Future Filmin julkaiseman Suomi-dvd:n kansiteksti vertaa Gleaming the Cubea lennokkaasti Likaiseen Harryyn (1971), mikä on aika ylevästi sanailtu, sillä Don Siegelin klassikon nihilismistä ja synkkyydestä ei ole tietoakaan. Toki genre on osittain sama, mutta Gleaming the Cube on kuitenkin hyvin 80‑lukulainen toimintajännäri, vaikkakin se lähestyy aikakauden poliittisuutta aivan toisesta näkökulmasta kuin esimerkiksi yksisilmäisen propagandistiset Delta Forcet (1986–1991). Toisin kuin Golanin ja muiden reaganistien elokuvissa, joissa kaikki keinot ovat sallittuja, Gleaming the Cubessa perätään moraalia ja sääntöjen noudattamista niinkin arassa asiassa kuin Vietnamin kommunistihallintoa vastaan taistelemisessa. Toinen mielenkiintoinen lähestymistapa on näyttää kaiken takana olevat, murhiin syyllistyneet päärikolliset, inhimillisinä ja tavallaan vahingossa ja ilman pahaa tahtoa väärille poluille eksyneinä, kun taas näiden hännystelijät ja pikkurikolliset vaikuttavat hyvinkin sadistisilta.

Gleaming the Cubessa on paljon hyvää, mutta vaikka se yrittääkin mennä hieman eri teitä kuin muut aikakauden toimintajännärit, se ei silti nouse missään vaiheessa aivan täyteen lentoon. Skeittielokuvana se ei pääse lähellekään Thrashin'in fiilistä, mutta oikeana elokuvana se toimii hieman paremmin ollen aavistuksen laadukkaammin tuotetun oloinen.

Mika Vallinen

Dogtown and Z-Boys (2001)

Ohjaaja:

• Stacy Peralta

elokuva arvostelu

Ohjaus: Stacy Peralta

Rakkautta & Anarkiaa tarjosi vuonna 2002 Suomen skeittipiireille hienon tilaisuuden ja esitti Stacy Peraltan edellisenä vuonna ilmestynyttä Dogtown and Z‑Boys dokumenttia. Itse ikäväkseni missasin nuo festariesitykset enkä päässyt elämään poikien vaiheita isolta kankaalta mutta nyt päätin ottaa vahingon takaisin – tosin tällä kertaa formaattina oli dvd.

Dogtown and Z‑Boys kertoo Kalifornian skideistä jotka hengailivat alueen pahamaineisimmalla rannoilla ja elivät surffaukselle. Vanhemmat pojat valmistivat lautoja joista oli aiemmin nähty vain villejä unia sekä perustivat oman surf-puodin josta muodostui lautajengin kantapaikka. Surffaajille jäi koko loppupäivä vapaaksi kun sopivia aaltoja oli vain aamulla ja joku keksikin aloittaa uudelleen 60‑luvulla nopean buumin ja kuoleman kokeneen rullalautailun. Lautoja ei kuitenkaan enää ollut saatavilla joten ne piti itse rakentaa, usein varastetuista osista. Pyörien virkaa toimitti alussa kömpelöt savikiekot jotka kuitenkin heti 70‑luvun alussa korvautuivat hienolla uudella keksinnöllä – uretaanirenkailla. Jeff Hon Zephyr Surfboards ‑kaupan ympärille muodostuneesta nuorten uusien lahjakkaiden skeittareiden porukasta syntyi kaikkien aikojen ensimmäinen ja kovin skatetiimi, Z‑Boys.

Käytännössä tyhjästä koko nykyaikaisen skeittauksen luoneet Z‑Boysit tekivät kaiken vahvasti omalla tyylillään ja tavallaan. Ne harvat jotka yhä skeittasivat olivat jämähtäneet 60‑luvulle, mutta rantojen pojat löysivät innoituksensa siitä mikä heille oli edelleen rakkainta, surffauksesta. Surffausvideoilta nähdyt cutbackit ja muut olivat liian vaikeita tehtäviksi aalloissa joten ne siirrettiin asfaltille. Lähelle maata kumartuneesta, vauhdikkaasta ja kaartelevasta tyylistä tuli ryhmän tavaramerkki. 70‑luvulla Kaliforniaa riivanneessa kuivuudessa uima-altaat jäivät tyhjiksi ja Z‑Boysien valtaamilla takapihoilla otettiin pool‑ ja verttiskeittauksen ensiaskeleita. Z‑Boyseille pelkkä taitava lautailu ei riittänyt, asenne ja tyyli olivat kaikki kaikessa. Omista reviireistä pidettiin tiukasti kiinni ja meininki oli usein enemmän ominaista katujengeille kuin urheilijanuorukaisille.

Zephyrin tiimi ehti osallistua vain yhteen kilpailuun ennen hajoamistaan, sillä ryhmän skeittarit menestyivät niin hyvin luomallaan tyylillä että silloiset skeittifirmat latoivat tiskiin isoja dollarinippuja joille Jeff Hon kauppa ei voinut vastata ja joita nuoret, köyhistä ja rikkonaisista kodeista tulleet nuoret eivät voineet vastustaa. Monen elämä alkoi olla enemmän rock-tähteyttä ja Hollywoodia punaisine mattoineen ja kansikuvajuttuineen kuin anarkistista takapihojen valtausta. Kaikkien pää ei tätä kestänyt ja esimerkiksi elokuvassa alan suurimmaksi ja taitavimmaksi pioneeriksi yhdessä Tony Alvan kanssa nostettu Jay Adams ajautui huumeisiin ja kärsi Dogtown and Z‑Boysin teon aikana tuomiota huumausainerikoksista.

Sekä ohjaaja Stacy Peralta että elokuvan tämän kanssa yhdessä käsikirjoittanut Craig Stecyk olivat aktiivisesti itse mukana 60‑ ja 70‑luvun Dogtownin kuvioissa mikä myös näkyy selvästi haastateltavien määrässä. Käytännössä kaikki skeittauksen suuruutta luomassa olleet, nyt harmaantuneet viisikymppiset, ovat mukana ja arkistomateriaali on häkellyttävän korkeatasoista, en muista ikinä nähneeni näin laadukasta filmiä kolmen vuosikymmenen takaisista skeittikilpailuista ja tapahtumista. Editointi ja yleinen visuaalisuus yhdessä hyvin valitun, tosin melko populaarin musiikin kanssa lyövät taitavasti kättä tarjoten paikoitellen henkeäsalpaavan hienon kuvauksen kultaisista vuosista, Dogtown and Z‑Boys on kuin kruunun jalokivi jona tiimi piti viimeisiä yhteisiä pool-sessioitaan. Mukaan on saatu myös sangen katu-uskottavia mutta silti tunnettuja muusikoita Pearl Jamin Jeff Amentista Fugazin Ian MacKayen ja Henry Rollinsiin, jotka kertovat Z‑Boysin vaikutuksesta heihin.

Dogtown and Z‑Boys on karkki jota kelpaa tarjota muillekin kuin vannoutuneimmille entusiasteille, sillä sen kauneus, tyyli ja ennen kaikkea sen tarjoama nykyhistoria eivät vanhene tai muutu arvottomaksi koskaan.

Mika Vallinen

Lords of Dogtown (2005)

Ohjaaja:

• Catherine Hardwicke

elokuva arvostelu

Ohjaus: Catherine Hardwicke

Dogtown and Z‑Boysn kahmittua kasan merkittäviä indie-pystejä mm. Sundancesta ja menestyttyä mainiosti myös lippuluukuilla virisi tuotantoportaissa ajatus tuoda tarina laajemmankin yleisön tietoisuuteen. Alun perin projektiin liitettiin nimiä kuten David Fincher, Fred Durst ja Roger Avary mutta lopulta vetovastuu päätyi pitkään tuotantosuunnittelijana toimineelle Catherine Hardwickelle, jonka ohjausdebyytti Thirteen (2003) oli räjäyttänyt pankin pari vuotta aiemmin. Käsikirjoituksen laati itseoikeutetusti Stacy Peralta.

Lords of Dogtown alkaa vasta vuodesta 1975 jolloin skeittaus oli jo kovaa valuuttaa Venicen skideille ja Zephyr Surfboards jokseenkin hyvin menestyvä liike. Elokuvassa kauppa henkilöityy täysin Skip Engblomiin, koska jostain syystä koko liikkeelle äärimmäisen merkittävä Jeff Ho ei ole siinä mukana. En tiedä eikö Ho antanut lupaa roolihahmoonsa vai jäikö hän jostain muusta syystä ulkopuolelle. Uretaanirenkaat tulevat tässä vaiheessa kuvioihin, siis lähes viisi vuotta todellista hetkeä myöhemmin, ja tiimi laitetaan kasaan pian lähestyvät kilpailut mielessä. Ryhmä tekee kaiken sen mitä dokumentissakin mutta monia mutkia on suoristettu ja ikävä kyllä myös faktoja muokattu. Tärkein muutos on nostaa oikeasti statistin roolissa ollut ja dokumentissa vain lopussa lyhyesti mainittu Sid merkittävään rooliin tukemaan kolmen suuren skeittarin uran vaiheita. Stacy Peraltana nähdään Gus Van Santin Elephantissa vakuuttanut persoonallisen oloinen lupaus John Robinson, Jay Adamsina Emile Hirsch ja pahimpaan kusipäisyyteen nopeasti langenneena Tony Alvana Victor Rasuk, kaikki parikymppisiä melko kokemattomia näyttelijöitä jotka onnistuvat hyvin. Tiiliskiven paksuisessa pilvipöllyssä läpi elokuvan haahuilevana Z‑moguli Skip Engblomina on jatkuvassa nousussa oleva Heath Ledger, jota on vaikea tunnistaa samaksi kaiffariksi joka ravasi Sydneyn katuja loistavassa Two Handsissa.

Vaikka Lords of Dogtown kulkee monessa kohdassa omia polkujaan on onneksi miljöö onnistuttu jäljentämään hienosti ja kuvauspaikat ovat usein autenttisia. Venice Beach ja Dogtown, slummi meren äärellä, ovat lähes yhtä nuhjuja, villejä ja aitoja kuin oikeastikin graffiteja myöten. Mikä ilahduttavinta, suurin osa näyttelijöistä myös skeittaa oikeasti ja stuntteja on käytetty vain hankalimmissa trickeissä ja pienissä rooleissa nähdään myös alkuperäiset Zephyr-starat sekä Tony Hawk. Musiikki on lähes yksi yhteen dokumentin kanssa, ilmeisesti Alice Cooper, Ted Nugent, Iggy & The Stooges, Black Sabbath ja kumppanit olivat scenelle kaikki kaikessa.

Lords of Dogtown löysi tiensä Nordiskin ponnistelujen jälkeen myös Suomen valkokankaille ja lajin historia tuli hieman tutummaksi suomalaiselle yleisölle mutta tarkempaa faktatietoa ja elävää Dogtownia kaipaaville Dogtown and Z‑Boys on ehdottomasti parempi valinta. Lords of Dogtown ei ole juuri keskivertoa parempi elokuva mutta harvinaisen aiheensa myötä se on saanut täkäläisessä mediassa jopa yllättävän hyvää kritiikkiä ja mainintoja kaikkien aikojen parhaaksi skeittauselokuvaksi. Jos dokumenttia ei lasketa niin se voi ollakin sitä mutta Thrashin' pääsee fiiliksessä hyvin lähelle, Wheels of Fire menee aitona skeittivideona lajin kuvaamisessa ohi ja Larry Clarkin Kids räkäisimpänä ja nuhjuimpana skeittarikuvauksena nappaa muuten potin. Lords of Dogtown on sujuva viihde-elokuva ja paikoitellen hyvinkin miellyttävä ajankuva, josta voi oppia jotain mutta ei lähellekään kaikkea.