Tyypillisenä lähtökohtana voidaan pitää maailmaa, joka jonkin historiallisen poikkeaman ja sen laajenevien vaikutusten kautta on muotoutunut aivan erilaiseksi kuin oma maailmamme. Vaikutukset ovat johdettavissa loogisesti eri suuntauksista ja aiemmista tapahtumista, joten historiantuntemus on tämän alalajin tekijöiden ensimmäinen edellytys. Tällainen yksinkertaistaminen on tosin melko rikollista kun asiaa verrataan kirjallisuuden rikkaaseen lajityyppiin, mutta valitettavasti elokuvateollisuus ei ole uskaltanut toteuttaa mitenkään omaperäisiä ideoita.
Käymme kuitenkin ensin läpi pari sisaralalajia, joihin vaihtoehtohistoria usein sekoitetaan samankaltaisuuksien vuoksi. Toinen science fictionin alalaji, eli aikamatkustustarinat, liikkuu välillä hyvinkin samoilla alueilla. Perustavanlaatuinen ero kuitenkin on se, että aikamatkustustarinoissa vaihtoehtoinen historia on jollain tavoin vääristynyt aikalinja, joka on toteutunut ns. oikeaa historiaa muuttamalla. Aikalinjan vääristyminen on yleensä esim. luonnonilmiön tai tekniikan aikaansaannosta. Elokuvan juonikuvio keskittyy usein päähenkilöiden kamppailuun palauttaa alkuperäinen (ja oikea) aikalinja takaisin. Esimerkkeinä tämänkaltaisista elokuvista voidaan mainita vaikkapa Timecop 2 (2003) ja 2009: Lost Memories (2002). Vaihtoehtohistorioissa poikkeaman tapahtumista ei selitetä mitenkään eikä sitä tarvitsekaan, onhan maailma ja sen historia hahmoille yhtä luonnollinen asia kuin ympäröivä maailma meille. Fyysikko Hugh Everett ehdotti aikoinaan, että luonnossa kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset tapahtumat toteutuvat. Jokainen sekunti siis synnyttää lukemattoman määrän rinnakkaismaailmoja, joista yhtä satunnaista maailmaa seuraamme elokuvassa. Näin saadaan kätevästi tieteellinenkin selitys asialle.
Vaikka vaihtoehtohistorian maailma on useimmiten todellinen dystopia (mikään ei tosin estä, etteikö se voisi olla myös utopia), voidaan dystopia-genre kuitenkin erottaa omaksi alalajikseen. Dystopiassa kuvataan yleensä jonkinlaista tulevaisuuden painajaisten valtakuntaa, jonka kehitys on loogisesti ja liioitellusti johdettavissa joistain tietyistä ilmiöistä tai asenteista nykyajassamme. Historiallinen pohja tai tarkkuus ei ole mitenkään välttämätöntä. Näissä elokuvissa asioita käsitellään usein satiirin keinoin ja niiden sanoma saatetaan nähdä jonkinlaisena ennakkovaroituksena tietyistä kehityspoluista. Tyypillisiä dystopia-elokuvia ovat esim. 1984 (julkaistu myös kyseisenä vuonna), Brazil (1985) ja Fahrenheit 451 (1966).
Verrattuna mainittuihin alalajeihin, vaihtoehtohistorioilla on tarjota vain muutamia nimikkeitä. Elokuvateollisuuden varovaisuuden voi kyllä ymmärtää: vaihtoehtohistoriat vaativat katsojilta tietynlaista analyyttistä lähestymistapaa, kykyä yhdistää asioita ja hyvää tietotasoa tarinaa käsittelevistä historian ajanjaksoista. Niinpä sen yksi kiehtovin osa‑alue on samalla yksi pahimmista heikkouksista. Mitä tarkempaa syy‑seuraus-suhdetta käytetään muotoutuneen maailman kuvailuun, sitä tylsempää se on normaalille keskivertokatsojalle ja sitä palkitsevampaa asiaan vihkiytyneelle. Kiinnostavia ideoita joudutaan myös karsimaan huomattavasti, jos elokuvalle halutaan edes välttävästi katsojia. Mainstream-yleisöhän tunnistanee historiasta nimeltä vain harvoja tapahtumia tai valtionpäämiehiä. Nimet Caesar ja Napoleon ovat toki tuttuja kaikille, mutta hekin ovat puhdistautuneet diktaattorin maineestaan vuosisatojen aikana, joten esim. antiutopian rakentaminen historiallisen faktan tai fantasian perusteella on käytännössä yleisölle yhdentekevä asia.
Elokuvien toinen suuri ongelma on sisäisen maailman ja juonen tasapaino. Maailman kuvaus on huomattavasti tärkeämpi elementti kuin monessa muussa genressä. Vaarana kuitenkin on, että elokuva keskittyy liikaa tähän juonellisen osan jäädessä vähemmälle huomiolle. Usein juonen ja maailman yhteen liittäminen toteutetaan kirjoittamalla tarinaan hahmo, joka saapuu tapahtumapaikalle jostain muualta. Näin päähenkilö itsekin on katsojan tapaan eräänlaisena turistina elokuvan sisäisessä maailmassa. Maailma itsessäänkin voi tarjota tarvittavan sisällön, kuten C.S.A.: The Confederate States of Americassa (2004), joka on jonkinlainen vaihtoehtohistoriallinen pseudo-dokumentti ja poliittinen satiiri samaan aikaan.
Seuraavaksi käydään läpi kaksi lajityypin yleisimmän kliseen eli ns. Hitlerin voitto ‑aiheen edustajaa. It Happened Heressä (1964) luodaan vaihtoehtohistorian keinoin olosuhteet toisenlaisiksi, jonka kautta päästään kyseenalaistamaan vakiintuneita ajatusmalleja. Fatherland (1994) on taas enemmän mainstream-yleisölle luotu kompromissi lähtökohtanaan silti tiukasti historialliset faktat (tai historialliset fantasiat).
Ettei asia menisi liian tosikkomaiseksi faktojen viilailuksi, niin bonuksena mukana on samaa kliseetä hyödyntävä aikamatkasekoilu Philadelphia Experiment II (1993).
