Mua on aina hiukan ärsyttänyt James Stewart, elokuvalla ei ole niinkään ollut merkitystä sen suhteen.
Alfred Hitchcock
Minulla tuo ärsytys on noussut esille vasta parin viime vuoden aikana. Mies joka ampui Liberty Valancen ei häiritse pätkääkään, eikä Vertigossakaan ole moittimista, mutta tuo Takaikkuna - pitääkin pitää hyvä tovi ennen kuin katsoo uudelleen.
Kieltämättä Stewartissa on ehkä havaittavissa tietynlaista kömpelöä ylikliinisyyttä, josta on tullut parikin kertaa mieleen, että voisihan tässä rosoisempikin näyttelijä olla, etenkin noissa Hitchcock-konteksteissa. Vanhempani inhoavat Stewartia niinkin paljon, että ovat harmillisesti missanneet monta hyvää elokuvaa. Ehkäpä Stewart on kuin musiikkipuolella Frederik: hyväonninen sälli, joka on sattunut saamaan tulkittavakseen onnistunutta kamaa, jonka vahva sisältö peittää tulkitsijan perimmäisen värittömyyden?
Elitistis-friikistä näkökulmasta on hieman harmikin, että Stewart oli niin suosittu: jotenkin helposti sitä tulee visioitua se vaihtoehtoelokuvahistoria, jossa Stewart olisi pudonnut nopeammin valokeilasta, päätyen b-leffoihin ja Hei me lennetään ‑osaston patsasteleviin pokkanaamakomiikkarooleihin. Niissä äijä varmasti olisi ollut silkka kuningas!
Itse mietin, että kuinka paljon kovempia esim. Anthony Mannin ja Stewartin hehkutetut yhteiset länkkärit olisivat, jos Stewartin tilalla olisi joku oikeasti karismaattisempi ja karumpi kovanaama. Stewartista on mielestäni vaikea saada mitään armotonta kostajaa aikaiseksi. Jossain Capran elokuvissa mies on sitten taas elementissään julistaessaan uskoaan ihmisen hyvyyteen jne. Lisäksi, vaikkei saisi kai hirveästi sellaisesta ärsyyntyä, niin Stewartin hivenen sössöttävä tjms. puhetapa on aina hiukan riipinyt.
Bogie puhuu asiaa. Allekirjoitan kaiken aina tuota puhetapaa myöten.
Dial M for Murderin Ray Millardillahan on aika samanlaiset kasvot, joten se olisi ehkä voinut useammassa leffassa paikata Stewartia. Täytyy tosin ylistää Jamesia Kunnian laakson partiarkkana.
Puhtauden lunnaat [mykkäversio] (1929) ***
Aikamoinen spesiaalikeissi, kun sama elokuva on sekä Hitchin viimeinen mykkis että ensimmäinen äänifilmi. Harmitti etten saanut Sodiksessa piljettiä Timothy Brockin johdolla säestettyyn näytökseen, joka oli yksi festarin "tapauksista", joten KAVA:n paikkaustilaisuus oli vähintään ilahduttava vaikka puitteiltaan toki paljon vaatimattomampi. Muutenkin 4,5 euroa livesäestetystä leffanäytöksestä (pianon takana Joonas Raninen suoriutui hommastaan moitteetta joskaan ei ikimuistoisesti – eikä onneksi puhjennut laulamaan Vuokralaisen uuden soundtrackin hengessä) on vähintään sopuhinta. BFI:n restauraatio oli komeaa katseltavaa kuten Vuokralaisessakin. 20-luvun Lontoo, puvut, esineistö ym. yksityiskohdat ovat jo itsessään palkitsevaa tarkkailtavaa kun kuva on näin tarkka.
Leffasta on siis olemassa sekä mykkä- että ääniversiot. KAVA:n (vanha) esittelyteksti puhuu ääniversion puolesta ja mainitsee useita äänenkäytöllisiä innovaatioita, millä perusteella senkin voisi kai joskus katsella, varsinkin kun elokuva on mykkikseksikin hyvin viihdyttävä ja etenee sujuvasti. Hitchcockin ohjaajantaidot ja etenkin rytmitys on selvästi parantunut Vuokralaisesta. Koko homman kuvio on kuitenkin pian varsin ilmeinen, mutta syyllisyyden ja väärän miehen teemoista riittää sisällöksi, visuaalisissa kikoissa löytyy (ajojahti British Museumissa tämän huipennus ja luonnollinen ensi askel vastaaville kohtauksille myöhemmissä hitchcockeissa), jännitystäkin saadaan paikoin rakennettua ja tärkeimmät roolisuoritukset ovat pääsääntöisesti mainioita. Kun Vuokralaisen tasoa heikensi himmeä naistähti, tässä taas ulkomuodoltaan asiallisen jykeväleukainen Longden miespääosassa vetää liioitellen mutta silti jähmeästi. Anny Ondra traagisena Alicena sekä etenkin Donald Calthtrop kiristäjänä kompensoivat mieleenpainuvasti. Sujuvuudestaan huolimatta teos lienee lopputulemaltaan Hitchin raskaimpia ja masentavimpia.
Ei nouse mestaruusluokkaan mutta ansaitsee suosituksen helposti.
The Birds (1963) ****

Linnut lienee yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista Hitchcockin elokuvista mutta minun silmissäni se ei ole koskaan noussut taistelemaan Hitchcock-elokuvien kärkipaikasta ja mietinkin tässä juuri hetki sitten että mahtuukohan elokuva edes omaan top-10:een näkemistäni kyseisen ohjaajan elokuvista. Tämä ei tarkoita että Linnut olisi huono elokuva, päin vastoin, tämä kertoo enemmänkin ohjaajan kovasta tasosta. Linnut on kokonaisuutena puoliksi romanttista draamaa ja puoliksi jännitys-/ kauhuelokuvaa lintujen tehdessä hyökkäyksiään. Elokuvan kuvastoa karmivammaksi nousee sen äänimaailma mutta varsinaista kunnon pelon tai jännityksen tuntua ei elokuva ole koskaan itsessäni nostattanut.
Elokuvassa nähtävä pääpari Hedren & Taylor ei lukeudu Hitchcockin elokuvien pääosaesittäjien kärkikastiin mutta eipä heidän näyttelyssään ole suurempia valituksen aiheita. Se mikä tiputtaa Linnut elokuvan arvoa on käsikirjoituksen suhteellinen yksinkertaisuus jota edes lintujen uhka ja ennalta-arvaamaton käytös eivät onnistu peittämään. Myös elokuvassa käsitelty Mitchin ädin mustasukkaisuus pojastaan ja tämän menettämisen pelko toiselle naiselle tuntuu jäävän jotenkin puolitiehen.
Puitteistaan huolimatta Linnut on kuitenkin varsin hyvä suoritus Hitchcockilta. Esim. kohtaus jossa Hedren odottaa koulutunnin loppumista lintujen kerääntyessä pikku hiljaa lähelle on hienosti tehty. Toisaalta yksi kohtaus jossa linnut hyökkäävät ja Hitch käyttää tehokeinona still-kuvia Hedrenin kasvoista eri asennoissa näyttää turhankin tahattoman koomiselta. Muistelin että lintutrikit näyttäisivät huonoimmilta kuin mitä ne varsinaisesti olivatkaan nyt Blu rayltä nähtynä. Blu ray parantaa myös kuvanlaatua aikaisempaan dvd-versioon verrattuna, mutta on toki edelleen hieman epätasainen kuvanlaadultaan, johtuen varmaankin pitkälti elokuvan iästä. Esim. ulkona kaukaa kuvatut maisemat näyttävät nyt välillä uskomattoman tarkoilta mutta jostain syystä lähikuvissa kuvanlaatu tuntuu olevan heikompaa. Blu rayta voi silti kyllä suositella.
Epäiltynä murhasta (1930) **
Nähtyjen mykkistrillerien jälkeen (jotka tosin taitavat olla Hitchin varhaistöistä kehutuimmat) mestarin kolmas äänielokuva tuntuu takapakilta. Perustuiko tämä nyt sitten kirjaan vai näytelmään, mutta kovin tylsän näytelmäfilmatisointimaisesti teos on kuvattu lähes klaustrofobisesti muutamalla tapahtumapaikalla. Ympäristöstä ei muodostu oikein minkäänlaista kokonaiskuvaa, vaikka periaatteessa ainakin sirkuksesta ja teatterista voisi saada irti enemmän. Aiempien elokuvien tiheistä Lontoon tunnelmista jäädään kauas. Monet dialogikohtaukset tuntuvat jatkuvan staattisina liian pitkään.
Tarinassa yläluokkainen tähtinäyttelijä Sir John alkaa selvittää teatteriväkeä järkyttänyttä murhatapausta, joka näyttää aluksi selvältä: brandy-pullon kumonnut nuori näyttelijätär on muistamattomuuden tilassa surmannut kilpailijattarensa. Luokkajako oli Englannissa vielä hyvin voimissaan elokuvan tekoaikaan, mikä onkin muiltakin osin vanhentuneen käsiksen mielenkiintoisimpia puolia. Oikeudenkäynnin kautta edetään Hitchille melko epätyypilliseen murhaajan selvittämisjuoneen.
Nillityksestä huolimatta kyseessä ei ole täysi epäonnistuminen. Herbert Marshall on pääosassa hyvä ja sympaattinen, vaikka sivurooleista löytyy amatöörimäistä näyttelemistä. Ohjaajalle ominainen huumori nostaa paikoin piristävästi päätään. Lukuisissa kohtauksissa on jotain näppärää, ja sirkusfinaali on mieleenpainuva. Tylsyyteen kontribuoivaan musiikin puutteeseen löytyy syy aikakauden teknologiasta: sellaisen lisääminen jälkikäteen ei ollut mahdollista. Elokuvassa on kuitenkin historian ensimmäinen päänsisäistä monologia hyödyntävä kohtaus, jonka taustalla kuullaan lisäksi dramaattista musiikkia. Tämä toteutettiin siten, että nauhoitettu dialogi soitettiin livenä ottoon samalla kun orkesteri musisoi vieressä kuva-alan ulkopuolella.
Leffasta voi bongata pikaisen Hitch-cameon, kuten jo Vuokralaisesta (jossa tosin en sitä huomannut) ja Puhtauden lunnaistakin. Tunnistettava ulkumuoto ja profiili jo 30-vuotiaana! Hitchcock kuvasi samalla tarinasta myös saksankielisen version saksalaisilla näyttelijöillä, Mary (1931).
Dial M for Murder (1954)
Kolmiodraamana esitelty pelinavaus päätyy murhamysteeriksi, jossa mysteerinä ei ole se, kuka on murhaaja, vaan kuinka päämasinisti jää tai ei jää kiinni. Hitchcockin rohkea veto on palkitseva ja oikein hyvin junailtu elokuva, jossa näkö- ja kuvakulmia riittää. Mainio kuvaus hehkuvin värein pyörii pienissä puitteissa hienosti. Käännös näytelmästä elokuvaksi on säilyttänyt Hitchcockin näpeissä kaikki teatterin parhaat puolet ja lisännyt soppaan reiman annosken elokuvan magiaa. Ray Milland saa esittää huomattavan lipevyyscharminsa määrän täysin voimin, mutta ei ole ainoa tähti; Grace Kelly on syötävän kaunis ja hoitaa pelinapppulana käytetyn hauraan vaimon roolin hienosti kotiin.
Vaimo on napsinut marketeista noita 7 euron Hitchcockeja, joten taas näitä tulee tapitettua. Annoin tällä kertaa periksi myös Lintujen jälkeiselle tuotannolle Frenzy – solmiomurhaajan myötä. Ihan viihdyttävä rikospätkä mutta Hitchcockin työnäytteeksi aavistuksen persoonaton. Kohtaus, jossa murhaaja yrittää saada menettämäänsä rintaneulaa uhrinsa kuolonkankeaksi jäykistyneestä kädestä, on erinomainen. Kyllä tämän katsoo kerran jos toisenkin, vaikka ei ohjaajan parhaiden teosten joukkoon kuulukaan. Pidin myös siitä, että elokuva loppuu, kun kaikki sanottava on sanottu ja tekemiset tehty.
Jeremias Rahunen (11.9.2013 18:22)The Birds (1963) ****
Blu ray parantaa myös kuvanlaatua aikaisempaan dvd-versioon verrattuna, mutta on toki edelleen hieman epätasainen kuvanlaadultaan, johtuen varmaankin pitkälti elokuvan iästä. Esim. ulkona kaukaa kuvatut maisemat näyttävät nyt välillä uskomattoman tarkoilta mutta jostain syystä lähikuvissa kuvanlaatu tuntuu olevan heikompaa. Blu rayta voi silti kyllä suositella.
Se parantaa ainakin kuvasuhdetta, joka DVD:llä cropattu.
Murnau (1.1.2014 06:03)Vaimo on napsinut marketeista noita 7 euron Hitchcockeja, joten taas näitä tulee tapitettua. Annoin tällä kertaa periksi myös Lintujen jälkeiselle tuotannolle Frenzy – solmiomurhaajan myötä. Ihan viihdyttävä rikospätkä mutta Hitchcockin työnäytteeksi aavistuksen persoonaton. Kohtaus, jossa murhaaja yrittää saada menettämäänsä rintaneulaa uhrinsa kuolonkankeaksi jäykistyneestä kädestä, on erinomainen. Kyllä tämän katsoo kerran jos toisenkin, vaikka ei ohjaajan parhaiden teosten joukkoon kuulukaan. Pidin myös siitä, että elokuva loppuu, kun kaikki sanottava on sanottu ja tekemiset tehty.
Novoenyhemmetti, mulle kanssa tuollainen vaimo asap!
Frenzyn lopullinen arvo selviää itselleni tulevaisuudessa uusintakatselu(ide)n myötä, mutta ensimmäinen kerta oli erittäin tärkeä katsomiskokemus elokuvakerronnallisiin mahdollisuuksiin havahtumiseni kannalta. Muuta en elokuvasta oikeastaan muista kuin sen hienon loppuratkaisun ratkaisun, jossa kamera jää kuvaamaan talon julkisivua ja ulko-ovea, kun herra Frenzyä mennään niinsanotusti raidaamaan.
Hitchcokin myötä oppii elokuvapuolella sen saman asian, joka musiikkikuvioissa tiivistetään sanoihin: "Tauotkin ovat musiikkia"! On se kova.
The Ring (1927)
Varhaisen Hitchcockin varhainen nyrkkeilydraama sisältää oikeastaan lajityypin kaikki myöhemmissä tulokkaissa toistuvat teemat. Meillä on altavastaajan nousu huipulle, kahden kovan tekijän keskinäinen kilvoittelu, naisen sydämen voittaminen ja kohokohdiksi nousevat jämäkät matsit. Hitchcock on saakelin kekseliäs veikko visuaalisesti, nytkin aikalaiskalusto taipuu melkoisiin teknisiin näyttöihin sekä kuvauksessa että leikkauspöydällä. Tarina ei valitettavasti hivele allekirjoittaneen mieltä ja mielikuvitusta läheskään niin paljon kuin toteutus. Ehkä ihan viisasta, että Hitch jätti käsikirjoittamsien muiden hommiksi tätä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
Strangers on a Train (1951)
Uuh. Johan toimi. Kiehtova pohja-ajatus, erittäin kekseliäs tapa kuvata ja ennen kaikkea todella kiinnostava ja hyvin kylmäävä psykopaatti rakentavat rautaisen kolmion. Hitchcock tekee pienin mutta toimivin ratkaisun perustylsästä tennismatsista jännitysnäytelmän ja viattomasta karusellista kuolemaa kylvävän koneiston. Paljon analysoidut homoeroottiset viittaukset antavat oman kiinnostava twistinsä muutenkin yhteen kiinnostavimmista elokuvahistorian psykopaattihahmoista: valitettavan aikaisin menehtyneen Robert Walkerin Bruno Anthony ei todellakaan ole mikään run-of-the-mill sekopää. Ensi kerralla syyniin inasen pitempi pre-release ‑versio.