Drive (2011)

Tämä on tyylikkäästi kylmenevä, kompakti ja vahva ajelu, ja taas miljoonas esimerkki ainakin itselleni siitä, miten hienoa on katsoa elokuvat mahdollisimman tabula rasa ‑pohjalta, siten, että ennakko-odotuksina ovat korkeintaan ne omat ennakkoluulot, tässä tapauksessa suurin piirtein "Mikäs hemmetin 2010-luvun taksikuski tämä nyt sitten on". Jo alkutekstien aikana tuli lähtökohdaksi suurin piirtein neljä tähteä, kun huomasin, että hei, tässähän on myös Christina Hendricks! Pidän Goslingia erittäin onnistuneena valintana kylmäpääosaan: äijässä on se tarvittava timroth, jota Samuli Edelmann ei tule saamaan koskaan.

Se paljon puhuttu ääreisväkivallan annostelu on kuin lääke, joka mitataan framen tarkkuudella ja ruiskutetaan suoneen sopivin välein. Valitettavasti lattealta ja kuluneelta "moderni länkkäri" ‑mielikuvalta en pystynyt välttymään: mainitsen sen nyt kuitenkin tässä täydestä sydämestä. Pitää varmaan tarkentaa, että "moderni länkkäri – oikeasti". Ja onhan se nyt kunnioitettava saavutus, että joku pystyy 2010-luvulla tekemään elokuvaansa henkeäsalpaavia autokohtauksia, jotka eivät tuo tällaiselle intertekstuaalisen populäärikulttuurin aivopesemälle paskiaiselle mieleen jotain GTA-peliä. ****1/2

The Place Beyond The Pines on Gossling-osuudeltaan aika Drive 2, aina stuntajelua (tällä kertaa prätkällä) myöten. Suosittelen lämpimästi.

Muistin kuinka elokuvasta meuhkattiin muutama vuosi sitten, mutta nyt kun viimein näin leffan – kiitos marketin alelaarin ja onnekkaan hetken – en oikeastaan odottanut enää mitään. Mikä tärkeintä olin unohtanut lähes kaiken siitä mitä olin leffasta aikoinaan lukenut, miinus auto-osuudet, joten elokuva pääsi todella iskemään vyön alle. Useammallakin tavalla.


Edellä on nostettu esiin vertailuja moderniin westerniin ja ovathan ne roolit suhteellisen suoria muunnoksia totutuista villin lännen arkkityypeistä. Tai ainakaan minulla ei ole vaikeuksia nähdä John Waynen, Dean Martinin ja Robert Mitchumin kaltaisten jättiläisten jälkiä näissä rooleissa. Mystinen sankari on oman tiensä kulkija, hän kohtaa omien salaisuuksiensa/historiansa kanssa kamppailevan naisen, joka on vain joutunut pulaan huonon tuurin johdosta. Mukaan tulee tietysti romanttista vetoa ja kaikki on hetken hyvin, mutta vain hetken. Veri kieltämättä tirskuu iloisesti, mutta roiskunnassa on myös pidäteltyä kauneutta – suoranaista harkintaa, joka antaa kuville voimaa. Ja lisäpinnat tietysti myös messevästä ääniraidasta.