GIALLO, KRIMI, POLICIER @ Orion 14.1.-29.4.

CharlesBronson ( 21.4.2011 21:44)

Ärsytti suunnattomasti myös soundtrackin Motörheadit ja Iron Maidenit, eivät sovi tällaiseen elokuvaan mielestäni ollenkaan ja pilaavat kokonaan elokuvan tunnelman.

Olen samaa mieltä. Motörhead saa soida mun puolestani muuten ihan miten lujaa tahansa, mutta ei mielellään tunnelmakauhuiluissa, kiitos. En ole koskaan ymmärtänyt muuten niin elokuvissaan tyylitajuisen äijän kuin Argenton innostusta 80-luvulla hevirokin änkeämiseen ohjauksiinsa ja tuotantoihinsa. Ei kasarihevi oikein kauhuelokuvaan sopivaa tunnelmaa luo – ei toiminut edes Demonsissa, jossa meininki on sentään enemmän läträystä ja vähemmän fiilistelyä.

Leo Meller II ( 21.4.2011 22:07)

CharlesBronson ( 21.4.2011 21:44)

Ärsytti suunnattomasti myös soundtrackin Motörheadit ja Iron Maidenit, eivät sovi tällaiseen elokuvaan mielestäni ollenkaan ja pilaavat kokonaan elokuvan tunnelman.

Olen samaa mieltä. Motörhead saa soida mun puolestani muuten ihan miten lujaa tahansa, mutta ei mielellään tunnelmakauhuiluissa, kiitos. En ole koskaan ymmärtänyt muuten niin elokuvissaan tyylitajuisen äijän kuin Argenton innostusta 80-luvulla hevirokin änkeämiseen ohjauksiinsa ja tuotantoihinsa. Ei kasarihevi oikein kauhuelokuvaan sopivaa tunnelmaa luo – ei toiminut edes Demonsissa, jossa meininki on sentään enemmän läträystä ja vähemmän fiilistelyä.

Hard rock ‑valinnat toimivat yleensä aika huonosti elokuvamusiikkina (paitsi lopputekstien yhteydessä), mutta Phenomenassa heviä on kuitenkin melko vähän sekä biisien määrässä että soittominuuteissa mitattuna. Kun pääteema ja suurin osa elokuvan muusta musiikista edustavat ihan muita bändejä ja tyylejä (ja poikkeavat edukseen genren perustylsistä "uhkaavista" orkestraatioista) niin usein kuultu valitus Motörheadista ja Iron Maidenista tuntuu ylimitoitetulta, ei metalli voi pilata koko leffaa vaan enintään muutamia kohtauksia.

Phenomena on Argenton paras allekirjoittaneen kirjoissa.

k-mikko ( 21.4.2011 22:42)

Phenomena on Argenton paras allekirjoittaneen kirjoissa.

Samaa mieltä ja myöskin ainut Argento, jonka soundtrackin olen säästänyt. Maidenin "Flash of the Blade"-leffassa on klassikko.

Katsojan ärsyynnys hevistä loppupuolen talokohtauksessa saattaa peittää alle sen seikan, kuinka talon valaistus ja lavastus on tietoisen 70-lukulaista ja kohtaus itsessään ehkä hitchcockilainen. Selkeästi tarkoituksellinen valinta tunnelman rikkomiseen. Parhaat kohtaukset onkin tämä ja bussilla raatokärpäsen kanssa ajo, varsin epäargentomainen kohtaus, josta pitkään harmittomalta musavideomaiselta haahuilulta tuntuva elokuva oikeastaan lähtee käyntiin.

Kallistun kyllä siihen että Phenomena on parasta 80-luvun Argentoa ja muutenkin ehkä monipuolisinta.

Ensimmäisen kerran 80-luvulla Diskeristä vuokrattuna brittikasettina (=Creepers) näkemäni Phenomena on aina musta ollut vähän epätasainen mutta innostavan energinen leffa, jossa on Hohdon jälkeen parasta kauhuleffassa näkemääni Steadycamin käyttöä. Keskivaiheilla on vähän liikaa pulinaa ja Donald Pleasencen kohtaukset tuntuvat jotenkin kiireesti tehdyiltä (ikään kuin tähden taksamittari tikittäisi taustalla), hieno näyttelijä pystyisi parempaan ja tuntuu, että monet repliikit on pitänyt purkittaa yhdellä otolla. Mahtavien "Sveitsin Transylvanian" maisemien filmaamiseen olisi voitu panostaa vähän enemmän, kun useissa kohtauksissa puhutaan alueen hienouksista, mutta ollaan selvästi italialaisessa studiossa jossa sveitsiläisyyttä tuotetaan tuulikoneen voimalla. Joka tapauksessa Phenomena kantaa itsensä loppuun hirveällä itseluottamuksella ja design-tajulla eikä tosiaan anna liikaa tilaa miettiä, onko kaikessa tässä kauheasti järkeä. Vasta lopputekstien jälkeen herää tyhmiä kysymyksiä kuten

tai Jälkimmäinen mutakylpymysteeri tuntuu selittyvän ahkeralla Poltergeistin katselulla...

Lauri Lehtinen ( 21.4.2011 22:29)

Kun pääteema ja suurin osa elokuvan muusta musiikista edustavat ihan muita bändejä ja tyylejä (ja poikkeavat edukseen genren perustylsistä "uhkaavista" orkestraatioista) niin usein kuultu valitus Motörheadista ja Iron Maidenista tuntuu ylimitoitetulta, ei metalli voi pilata koko leffaa vaan enintään muutamia kohtauksia.

Muistikuvieni mukaan Phenomenassa on mielestäni muutakin valittamista kuin vain hevin käyttö soundtrackissa, vaikka päällimmäisinä mielessä on näiden parin set piecen häiritsevä hajoittaminen Motörilla ja Maidenilla. Poikkeavat kyllä – mutta edukseen, enpä tiedä. Minulle valitut veisut särkivät tunnelmaa väärällä tavalla. En kaivannut myöskään pompöösiä orkestraatiota kohtausten taustalle, mutta goblinimainen synajumputus tms. olisi kyllä kelvannut, tai vaikka ahdistava minimalistinen jousisahaus / muu hälyääni. Isompana ongelmana pidin, että Argento oli halunnut ladata leffaan ihan helvetisti kaikkea, red herringit tuntuivat vähän härskeiltä, ja ajan ja muodin mukainen PSI-puppu tuntui todella päälleliimatulta. Plussaa kirjoihini taas tuli näistä surrealistisista "anteeksi, mitä helvettiä" oivalluksista joita parissa spoilerissa tuossa mainittiinkin, ja Donald Pleasencesta, joka mielestäni kyllä liikaa kävelee roolin läpi – onko sitten oma vai ohjaajan vika, paha sanoa.



Noh... Phenomenan "miksi ei toimi mulla" ‑muistikuvia en ala tämän tarkemmin ruotimaan enenn kuin pätkä on katsottu uudelleen. Sen verran tuosta on vuosia vierähtänyt ja muistijälki hataralla pohjalla, että pitää leffalle oikeasti mahdollisimman puolueeton uusi tsanssi antaa. Onhan se monasti todistettu, että Argenton tuotannoissa ratkaisee pääasiassa tunne ennen järkeä, joten katsotaan kolahtaako designit ja kuvaus paremmin uusintaottelussa, ja unohtuuko se hevinsurina täysin taustalle. Ja jos ei iske, kaikesta ei tartte tykätä.

Leo Meller II ( 22.4.2011 00:48)

Lauri Lehtinen ( 21.4.2011 22:29)

Kun pääteema ja suurin osa elokuvan muusta musiikista edustavat ihan muita bändejä ja tyylejä (ja poikkeavat edukseen genren perustylsistä "uhkaavista" orkestraatioista) niin usein kuultu valitus Motörheadista ja Iron Maidenista tuntuu ylimitoitetulta, ei metalli voi pilata koko leffaa vaan enintään muutamia kohtauksia.

Muistikuvieni mukaan Phenomenassa on mielestäni muutakin valittamista kuin vain hevin käyttö soundtrackissa, vaikka päällimmäisinä mielessä on näiden parin set piecen häiritsevä hajoittaminen Motörilla ja Maidenilla. Poikkeavat kyllä – mutta edukseen, enpä tiedä. Minulle valitut veisut särkivät tunnelmaa väärällä tavalla.

Viestissä johon vastasit ei sanota heavy metal ‑bändien valittujen veisujen poikkeavan edukseen, vaan kommentti on nimenomaan rajattu koskemaan Phenomenan tunnaria ja muuta musiikkia (Boswell, Simonetti, Goblin, Wyman...). Miten ne sitten hivelevät jonkun nimimerkkikaverin elokuvamusiikkimakua ei ole asia, josta paljon jaksaisi keskustella. Olen kuitenkin selkeästi sitä mieltä, että "valitan hevistä Phenomenan yhteydessä" ‑on kulunein ja kliseisin tapa kommentoida elokuvaa, itsekin on tullut joskus naristua mutta uusintakatselujen myötä tällainen kritiikki on alkanut tuntua liian kapea-alaiselta luuppaamiselta; ei siksi että näistä stygeistä tai itse leffasta täytyisi pitää, vaan koska elokuvan musiikkimaailma on pääasiassa jotain ihan muuta kuin Motörhead ja Iron Maiden. Osittain hyvin lähellä Argenton vanhempien leffojen soundtrackeja, joita ei vain ole rakennettu various artists ‑pohjalta.

"anteeksi, mitä helvettiä" oivalluksista joita parissa spoilerissa tuossa mainittiinkin, ja Donald Pleasencesta, joka mielestäni kyllä liikaa kävelee roolin läpi – onko sitten oma vai ohjaajan vika, paha sanoa.

Onnea uusintakatseluun, jossa paljastuu, että Donald Pleasence ei ainakaan liikaa kävele

Lauri Lehtinen ( 22.4.2011 10:38)

jossa paljastuu, että Donald Pleasence ei ainakaan liikaa kävele

*reps*

Edit: Okei, sanotaan sitten että rullaa vapaavaihteella kunnon lykkimisen sijaan...

Kyllähän niitä erittäin tunnistettavia Goblin- ja Simonetti-säveliä kuullaan elokuvassa runsaasti, mutta ehkä nämä hevirokit ovat pompanneet kokonaisuudesta sen verran esiin, että ihmiset muistavat ne Phenomenasta puhuttaessa parhaiten.

Kannattaa mainita myös uniikit (elokuvahistorian ainoat?) "leppäkertun näkökulmasta" ‑otokset.

Omasta mielestäni Flash of the Blade toimii osittain oikein hyvinkin leffassa, lauluosuudet biisistä olis vain saanut jättää käyttämättä. Ei mielestäni Argenton parhaita mutta yksi parhaita "wtf?-leffoja".

Katselen jo YouTubesta parhaita paloja huomista jytkyä odotellen, ai jai

GIALLO, KRIMI, POLICIER ‑esityssarjan viimeisen viikon käynnistää retrospektiivin pahamaineisin mutta odotetuin tapaus, kauhumaestro Lucio Fulcin jäätävä THE NEW YORK RIPPER (Lo squartatore di New York, Italia 1982). Pelolla ja inholla ladattu sex and the city ‑spektaakkeli kuuluu 1980-luvun aggressiivisimpiin kauhuelokuviin, ja vastaanotto oli aikoinaan sen mukaista: paitsi että elokuva kiellettiin Isossa-Britanniassa, elokuvatarkastamo määräsi filmikopion välittömästi pois maasta poliisisaattueessa. Myös Suomessa Fulcin hengentuote kiellettiin "raaistavana ja epäsiveellisenä" (on ihme, että sen maahantuontia 1980-luvulla edes yritettiin), mutta priimakuntoinen ja leikkaamaton englanninkielinen kopio talletettiin elokuva-arkistolle, jossa se on esitetty aikaisemmin yhden kerran keväällä 2000.



1970-luvun giallon avainteoksia luonut Fulci palasi lajityypin pariin vuosien tauolta ennennäkemättömän rankaisevalla tyylillä. Luigi Kuveillerin (Deep Red) kuvaamasta kyynisestä psykopaattijahdista voi tunnistaa myös Giallo, Krimi, Policier ‑yleisöä aiemmin Sylkevällä magnumilla ilahduttaneen kirjoittajaduo Vincenzo Manninon ja Gianfranco Clericin lohduttoman otteen. Naisuhreja ympäröivä pirullisen monimielinen "sitä saa mitä tilaa" ‑asenne ja surmakohtausten patologinen yksityiskohtaisuus testaavat katsojan sietorajoja ja ovat kirvoittaneet närkästyneitä tulkintoja, joiden mukaan tekijät vihaisivat naisia samassa hengessä kuin tarinan mielipuoli. Yksioikoisesta patriarkaatin pönkityksestä ei ainakaan ole kyse, sillä toistuvana teemana kulkee miespuolisten auktoriteettihahmojen tekopyhyyden ja falskiuden paljastaminen. Länsimaista rappiota, menestyjäkulttia ja ehkä ihmisiä ylipäänsä vihaavalla teoksella on sympatioita vain kuolemansairaita lapsia kohtaan.



http://www.youtube.com/watch?v=r5U7F0NJ1RQ



THE NEW YORK RIPPER Orionissa tiistaina 26.4. klo 21.15 – tervetuloa! HUOM: AINOA ESITYS. English version. K-18.



"The New York Ripper is Fulci's bleakest and most cynical film, skilful and suspenseful in its construction, epic and alarming in its destruction. It is also one of his best, and I don't say this lightly"



‑Stephen Thrower: Beyond Terror – The Films of Lucio Fulci

GIALLO, KRIMI, POLICIER ‑yksikön urakka päättyy, mutta yksi merkillinen tapaus on vielä selvitettävä ennen lomalle lähtöä. Bonuskevennys TERRORI (The Victims / Senza via d'uscita, Italia-Ranska-Espanja 1971) on sarjan harvinaisin löytö. Mielen harhoja ja kohtalokkaita kuvia sisältävä unenomainen eroottinen trilleri sijoittuu 1970-luvun alun Tukholmaan, sankarittarena Marisa Mell (Diabolik).



Miksi italialaisten ja ranskalaisten tähdittämä elokuva tapahtuu Skandinaviassa? Tämä on vain yksi monista oudohkoa teosta koskevista kysymyksistä. Edes ohjaajan henkilöllisyydestä ei ole varmuutta: lähteestä riippuen elokuvan ohjasi joko Piero Sciume tai Ray Danton tai molemmat. Kuvaajana toimi maineikas espanjalainen maestro Cecilio Paniagua (The Hunting Party, Lisa and the Devil) ja musiikin sävelsi lounge-suosikki Piero Piccioni.



Niukasti levitetty TERRORI on varsinkin englanniksi puhuttuna versiona äärimmäisen harvinainen, mutta jostain syystä se pääsi Suomessa valkokankaille vielä vuonna 1982 (!) ja nyt on kiehtovan yhden illan comebackin aika. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!



TERRORI Orionissa pe 29.4. klo 21.15, HUOM: AINOA ESITYS. English version, tekstitys suomeksi ja norjaksi. Tervetuloa!

"When you delve a little deeper this movie is a real gem"

‑marisa-mell.blogspot.com



"Seksiä ja mielenvikaisuutta" ‑Markku Tuuli / Katso

Tää terrori oli vähän tylsä. Tukholma kiva kuvauspaikkana.