Yhden huoneen elokuvat

Tulevassa Devil leffassa suurin osa hahmoista seisoo hississä lähes koko leffan, no ok pyörii lähettyvillä muitakin. Phonephoot kai nyt yhden huoneen leffaksi menee?

NV:ssä esitetty amatöörigornoilu

Sweatshop tapahtuu kokonaan yhdessä varastorakennuksessa, about parissa huoneessa.

Red Right Hand ( 1.11.2010 16:03)

NV:ssä esitetty amatöörigornoilu Sweatshop tapahtuu kokonaan yhdessä varastorakennuksessa, about parissa huoneessa.

Mun mielestä ei sen enempää yhden huoneen elokuva kuin joku Evil Dead Trap tai Stagefright. Hahmothan jakaantuvat jatkuvasti rakennuksen sisällä eri tiloihin (joihin kamera heitä seuraa), joissa ovat käytännössä täysin eristyksissä muista hahmoista. Ei tule sellaista klaustrofobista tai intiimiä tunnelmaa, vaan ennemminkin, että varastorakennukseen voi helposti lähteä hortoilemaan ja eksyä jonnekin. Lisäksi ollaan ulkona autossa ym.

Riisuminen (1986)

Misery: päähenkilö nyt ainakin hyvin pitkälti sidottu yhteen huoneeseen.

David Sladen mainio

Hard Candy tapahtuu yhdessä asunnossa. Ahtaan paikan tuntua lisää suuri lähi- ja puolilähikuvien käyttö, mikä myös sopii piinaavaan elokuvaan varsin hyvin.

Lehtisen mainitsema

Wait Until Dark on erinomainen. Italo-sarjasta huolimatta tämä osoittautui ehkä jopa toistaiseksi kovimmaksi arkistotärpiksi tänä keväänä. Kantsii käydä tsekkaamassa tänään tokassa näytöksessä just sopivasti ennen Night Visionsin alkua.



Elokuva tapahtuu yhdessä asunnossa, käytännössä yhdessä huoneessa, muutamaa kohtausta lukuunottamatta. Muuten kyseessä on yksinkertaisen perusidean varaan rakennettu näppärä juonitrilleri, joka (osittain ehkä ajan patinan ansiosta) käynnistyy mustana (ehkä hieman coenmaisena) komediana, mutta saa ilkeämpiä sävyjä tarinan edetessä. Perustuu broadwaykappaleelle, mutta minkäänlaista tunkkaisuuden tuntua elokuvassa ei ole. Itseasiassa tajusin vasta kauan elokuvan jälkeen, että se tapahtui yhdessä huoneessa – sen verran vetävästi ja ilmavasti tarina on kerrottu.

33.

Rope (1948) ****½

Upeasti rakennettu elokuva, tässä pätkässä käy jälleen kerran ilmi Hitchockin taidokkuus elokuvaohjaajana. 77 minuuttia ei todellakaan tunnu pitkästyttävältä, juoni kulkee hyvän dialogin avulla napakasti ja jännitys vain tiivistyy loppua kohden. Stewartin monologi lopussa on kuin viimeinen silaus tälle kaikelle. Ei uskoisi että leffa on yli 60 vuotta vanha, mainio trilleri.

The Sunset Limited



Cormac McCarthyn näytelmään perustuva TV-elokuva. Kaikki ei tykkää näistä näytelmäelokuvista mutta minä usein tykkään. Ei tarvii käydä teatterissa kun näitä kattoo.

Tekstihän tässä on pääosassa mutta kyllä Tommy Lee Jones ja erityisesti Samuel L. Jackson ovat parhaimmillaan vuosiin.

Red Right Hand ( 1.4.2011 11:36)

Lehtisen mainitsema Wait Until Dark on erinomainen. Italo-sarjasta huolimatta tämä osoittautui ehkä jopa toistaiseksi kovimmaksi arkistotärpiksi tänä keväänä. Kantsii käydä tsekkaamassa tänään tokassa näytöksessä just sopivasti ennen Night Visionsin alkua.



Elokuva tapahtuu yhdessä asunnossa, käytännössä yhdessä huoneessa, muutamaa kohtausta lukuunottamatta. Muuten kyseessä on yksinkertaisen perusidean varaan rakennettu näppärä juonitrilleri, joka (osittain ehkä ajan patinan ansiosta) käynnistyy mustana (ehkä hieman coenmaisena) komediana, mutta saa ilkeämpiä sävyjä tarinan edetessä. Perustuu broadwaykappaleelle, mutta minkäänlaista tunkkaisuuden tuntua elokuvassa ei ole. Itseasiassa tajusin vasta kauan elokuvan jälkeen, että se tapahtui yhdessä huoneessa – sen verran vetävästi ja ilmavasti tarina on kerrottu.

Itse en ollut tästä kovin innoissani, vaikka klassisella tavalla laadukas jännäri olikin kyseessä. Näytelmäjuuret ovat paikoin selkeä rasite, ja konnien juoni itsessään tuntui muutamaan otteeseen turhauttavan pöhköltä ja monimutkaiselta. Lisäksi finaalia lukuunottamatta ei vaan onnistunut juuri jännittämään. Kuitenkin hyvin näytelty, etenkin Hepburn ja huippuna Alan Arkinin yllättävänkin moderni pahishahmo. Sen sijaan kahden kätyrin masinoma dialogipainotteinen keskivaihe ehti jo hieman puuduttamaan.



Stephen Kinghän on mm. julistanut elokuvan "kaikkien aikojen pelottavimmaksi", väittänyt Arkinin suorituksen olevan "may be the greatest evocation of screen villainy ever."



Katsomisen arvoinen ilman muuta, mutta omissa kirjoissa ei nouse kolmen starban yläpuolelle kuin korkeintaan plussan verran.

Ja WUD taisi olla ensimmäinen leffa, jossa

Humphrey Bogart ( 6.4.2011 14:20)

Ja WUD taisi olla ensimmäinen leffa, jossa

Spoileri

pahis tekee vielä säikäyttävän hyökkäyksen, kun katsoja olettaa tilanteen olevan ohi. Voin kuvitella, että on ollut tehokas kohtaus aikanaan.

Ei ollut ensimmäinen, vaan

Spiritual Boxer ( 6.4.2011 14:33)

Humphrey Bogart ( 6.4.2011 14:20)

Ja WUD taisi olla ensimmäinen leffa, jossa

Spoileri

pahis tekee vielä säikäyttävän hyökkäyksen, kun katsoja olettaa tilanteen olevan ohi. Voin kuvitella, että on ollut tehokas kohtaus aikanaan.

Ei ollut ensimmäinen, vaan

Spoileri

tätä ennen temppu nähtiin jo Clouzotin Pirullisissa (1955).



(Oli muuten tehokas edelleen: Orionissa koko katsomo kunnolla kohahti, ja jäi supisemaan tämän jälkeen.)

No niinpä, ensimmäinen amerikkalainen elokuva sit.

Spiritual Boxer ( 6.4.2011 12:31)

Itse en ollut tästä kovin innoissani, vaikka klassisella tavalla laadukas jännäri olikin kyseessä. Näytelmäjuuret ovat paikoin selkeä rasite, ja konnien juoni itsessään tuntui muutamaan otteeseen turhauttavan pöhköltä ja monimutkaiselta. Lisäksi finaalia lukuunottamatta ei vaan onnistunut juuri jännittämään. Kuitenkin hyvin näytelty, etenkin Hepburn ja huippuna Alan Arkinin yllättävänkin moderni pahishahmo. Sen sijaan kahden kätyrin masinoma dialogipainotteinen keskivaihe ehti jo hieman puuduttamaan.

Joo keskivaiheessa junnasi kenties hieman paikallaan, silloin tuo farssimainen juonipeli taisi olla suurimmillaan. Mutta erityisesti tämän vaiheen leikillisyys kyllä säväytti meikää. Arkinin ja sen tankkimaisen "höhlän" rosmon habituksissa oli kuin krimimäistä nyrjähtäneisyyttä. Ehkä hieman yllättäen, Crenna oli kaikessa tavanomaisuudessaan elokuvan heikoin lenkki. Rillipiru-likka oli kyllä niin hiton ärsyttävä, mutta kiukunpuuskineen silti just nappiveto ja sopi elokuvan tunnelmaan täydellisesti.

12 Angry Men tuli juuri katsottua vanhan kunnon Sidney Lumetin muistolle. Kuinka paljon voikaan kiskoa irti yhdestä huoneeta ja valamiehistöstä, joka pui päätöstään pitkään ja hartaasti. Pienillä palasilla ja lyhyillä puheilla rakennetaan tarina, joka puntaroi omantunnon ja totuuden epäselvyyttä.