Martin Scorsese

Wolf of Wall Street traileri:

http://youtu.be/iszwuX1AK6A

Raging Bull (1980)


Jake La Mottan elämäntarina muistetaan yhtenä De Niron suurista hetkistä, eikä syyttä. Jo pelkästään hahmon vaatimat painon korotukset ja tiputukset olivat varmasti raskaita ja De Niro kirjaimellisesti porautuu luonteeltaan vaikean ja mustasukkaisuuteen taipuvaisen La Mottan hahmoon. En yleensä ole mikään suuri Joe Pesci ‑fani, mutta Joey-veljen rooli sopii miehelle kuin, no, isku nenään.


Scorsese vie La Mottan omaan elämänkertakirjaan perustuvaa tarinaa eteenpäin sykäyksittäin. Ottelut ja niihin eri tavoin valmistautuminen kertovat pienillä palasilla hahmojen kehityksestä ja ajan kulumisesta. Siinä missä vaimo oli vielä 40-luvulla treenisäkki, jonka oli parempi pitää turpansa tukossa oli Amerikka 50-luvun lopulla tyystin erilainen paikka kuin sodan aikana. En ole koskaan itse nyrkkeillyt, mutta otteluiden kuvaus vaikuttaa todella autenttiselta ja jopa omalla tavallaan upealta, vaikka rusto rutisee ja veri lentää.

Mean Streets (1973)


Pikkurikolliskaverusten muutaman päivän dokumentointi on vähän pirun väkevä esikoinen. Tyyli on hallussa jo alumetreiltä, Keitelin selän takaa seurattu danssaus läpi tissibaarin on törkeän hieno kamera-ajo, ja musiikki pysyy mukana olennaisena osana tapahtumia sekä tässä kohtauksessa että myöhemmin. Puhtaasti hahmo- eikä juonivetoinen elokuva, mutta niin vetävin henkilöin ja näyttelijöin, ettei voi ollenkaan naputtaa. Keitel erityisesti todellisten halujensa ja ulkoisten vaatimusten ristipaineessa pysyy tyynenä ja ulkopinnalta kovana mutta katsojalle herkkänä ja uskottavana, hitonmoinen rooli nuorelta jässiltä. Hyvä näin vahvoin näytöin oli koko tekijäkoplan jatkaa kohti tulevia suuruuksia.

Eihän Mean Streets suinkaan esikoinen ole...

Murnau (24.10.2013 21:55)

Eihän Mean Streets suinkaan esikoinen ole...

Suokaa anteeksi, kun kirjoitan kännissä... Boxcar Berthaa ja I Call Firstiä ei näemmä laskettu viño tinto ‑maailmassani täysitkiksi elokuviksi.

The Color of Money (1986)


Newman on vedossa Scorsesen jatkossa The Hustlerille. Kuten edeltäjänsä, tämä on yhtä paljon hahmotutkielma ja "kasvutarina" kuin biljardi- ja uhkapelielokuva. Metelöivä ja vääntelehtivä Tom Cruise jää jalkoihin, oikeastaan onneksi, vaikka naiivi höttäntölttä saadaan leivottua matkan varrella kyyniseksi kusipääksi, ja voimme kaikki halutessamme miettiä, kuinka paljon Faste Eddien omatunto moisesta lopulta kolkuttaa. Biljardi vaikuttaa joka tapauksessa näiden molempien elokuvien peusteella olevan egoististen kusipäiden laji. Ehkä vähäisempi Scorsese, mutta aika paljon turhaa kuraa niskaansa saanut kokonaisuus.

Jokohan näillä leikkauksilla leffan "preesenstaso" on vedetty viemäristä alas lopullisesti? Nyt on Martti-setä(kin) jo hyvin hyvin vihainen. Maljan nosto yhdistyneille arabiemiirikunnille; tokkopa tuon kaltaiseen kulttuuriraiskaukseen muut tahot kuin íslam-taustaiset valtiot edes kykenee. Veikkaan silti, että hiekkaneekereitä itseäänkin harmittaa kaltainen peeloilu, ja jengi hankkinee teatterijulkaisun tunnollisesti alkuperäisversiolle uskollisina... olettaen, että kyseisen ovat mahdollisista kielloista huolimatta jo nähneet? Jos joku saa käsiinsä tämän diibadaabadubaiversion, niin pankaa privaa. Myönnän sata multarahaa version toimittaneelle taholle.

The Wolf of Wall Street (2013) ***½

Leonardo DiCaprio over-the-top osakediilerinä Scorsesen enemmän kevyisiin viihde-elokuviin laskettavassa ja tosiaan vissiin Casinon jälkeisistä elokuvista tähän asti parhaimmassa, mutta kuitenkin ehkä snadisti myös henk. koht. pettymykseksi muodostuneessa elokuvassa. Jotenkin kokonaisuuden draamankaari ei kanna loppuun (kestoltaan ylipitkä) asti ja elokuvan päähahmon edesottamuksista ei jaksa aina täysin innostua tai välittää siinä määrin, että elokuva nousisi erityisen merkitykselliseksi ohjaajansa töistä. Lisäksi tästä tulee välillä huonolla tavalla mieleen jotkut aikalaiskomediat, ehkä varmaan Jonah Hillin takia.

En usko että esim. itselleni tästä jäi oikein mitään sellaista mikä kutsuisi pikaiseen uusintakatseluun. Pitkästä kestostaan huolimatta esim. Casino ja Goodfellas ovat kuitenkin Wolf of Wall Streetiä tiiviimpiä ja ennen kaikkea parempia elokuvia. Scorsesen elokuvalle tällä kertaa kuitenkin kolme ja puoli tähteä, eikä vähiten siitä syystä että tällä kertaa DiCaprio tuntuu olevan oikealle paikalle castattu. Samaa kun ei voi sanoa kaikista näistä aikaisemmista DiCaprio-Scorsese-yhteistöistä. 

The King of Comedy (1982) ****

The King of Comedy on hieman muiden ohjaajansa elokuvien varjoon jäänyt musta komedia, jossa Robert De Niro esittää miestä nimeltä Ropert Pupkin. Pupkin on koomikko ja julkkisten bongari/fanipoika, joka myös itse haluaa päästä julkisuuden valokeilaan. Toisessa pääosassa on Jerry Lewis joka esittää Jerry Langford nimistä miestä, jolla on oma talk-show ja jonka vieraaksi / esiintyjäksi Ropert yrittää pyrkiä – keinolla millä hyvänsä. The King Of Comedy on periaatteessa yhden idean elokuva, mutta jossa samaan aikaan Robert De Niro tekee herkullisen roolisuorituksen ja pointit julkisuuden kolikon molemmista kääntöpuolista tulee hyvin demonstroitua katsojalle. Myös myötähäpeä on katsomossa käsinkosketeltavissa Pupkinin kuokkiessa ensin Jerryn työpaikalla, myöhemmin tämän kotona. Mielestäni hyvä ja omaperäinen ohjaus Scorseselta, ei ihan ohjaajansa parasta tasoa mutta kyllä tämä oli kokonaisuutena melko hyvä kuitenkin.

Jeremias Rahunen (11.9.2010 10:37)

Departed (2006) ***½


2000-luvun Scorsese-elokuvista on minulla näkemättä hävettävän monta mutta tähän on tulossa korjaus vielä tämän vuoden puolella. Departed on kiinnostava tarina kahdesta soluttautujasta, joista toinen tekee töitä poliisille ja toinen rikollisille. Molemmat puolet alkavat olla tietoisia sisällään toimivista myyristä ja yrittävät kuumeisesti selvittää heidän identiteettiä. Matt Damon ja Leonardo DiCaprio, jotka eivät ole olleet koskaan minun suosikkeja, tekevät tässä varsin onnistuneet roolisuoritukset. Myös Jack Nicholsonin tekemisiä on hauska seurata. Scorsese ohjaa tällä kertaa elokuvasta varsin tyypillistä Amerikkalaista jännityselokuvaa ja välillä varsin persoonattomasti. Tarinassa on kyllä koukkua ja jännitystäkin pääsee parissa kohtaa syntymään ihan riittävästi. Myös muutaman kohtauksen leikkaus on onnistunutta.


Kritisoin Departedia liian pitkäksi silla 150 min. ja risat on hieman liikaa. Etenkin keskivaiheilta olisi voinut tiivistää. Myös lopun selvittelyt tuovat liiaksi mieleen jonkun keskinkertaisen elokuvan, jossa ei ole keksitty oikein kunnon päätöstä ja vedetty sitten vaan homma överiksi. Kuitenkin suositeltavaa katsottavaa.

Laittaisin tuohon kyllä puolikkaan lisää ainankin, hyvät näyttelijät ja kiinnostava tarina. Pientä ylipituutta ehkä

joten isot plussat siitä. Päätös on mielestäni varsin oivallinen.

Raging Bull (1980)


Mitä nyrkkeilyelokuviin tulee, oppipoika pieksee mestareita kätöset ruvella ja verenmaku suussa. Tarina tosielämän suuresta masokistista, nyrkkeilykehien härkäpäästä ja myöhempien aikojen kamalasta koomikosta Jake La Mottasta hipoo täydellisyyttä. Käsittämätöntä rankaisua vastaansa kehässä ottavaa ja silti voittoon kykenevää könttiä kuvataan karusti ja säälimättä: henkilökultin rakentelusta voidaan syyttää vain, jso lähdetään siitä lähtökohdasta että haluttaisiin palvoa filmillä brutaalia, psykoottista ja egoistista röyhkimystä. Jos katsojan on hankala rakastaa tätä hirviötä, ei hänen rakastamisensa onnistu helpolla lähipiiriltä tai Jakelta itseltäänkään. Kaksi olennaisinta "Jake vihaa itseään" ‑kohtausta: päivällispöydässä pyytämässä veljeään vetämän häntä kunnolla pataan, ja sellissä itkupotkuraivareissa seinää takomassa. De Niro on tässä niin perkuleen hyvä, ettei edes jaksa kummemmin moisesta lässyttää, siitä kun on turha puhua vaan se on jokaisen nähtävä ja koettava.

Meller (22.10.2013 22:54)

Mean Streets (1973)


Pikkurikolliskaverusten muutaman päivän dokumentointi on vähän pirun väkevä esikoinen. Tyyli on hallussa jo alumetreiltä, Keitelin selän takaa seurattu danssaus läpi tissibaarin on törkeän hieno kamera-ajo, ja musiikki pysyy mukana olennaisena osana tapahtumia sekä tässä kohtauksessa että myöhemmin. Puhtaasti hahmo- eikä juonivetoinen elokuva, mutta niin vetävin henkilöin ja näyttelijöin, ettei voi ollenkaan naputtaa. Keitel erityisesti todellisten halujensa ja ulkoisten vaatimusten ristipaineessa pysyy tyynenä ja ulkopinnalta kovana mutta katsojalle herkkänä ja uskottavana, hitonmoinen rooli nuorelta jässiltä. Hyvä näin vahvoin näytöin oli koko tekijäkoplan jatkaa kohti tulevia suuruuksia.

***½

Olen pitkälti samaa mieltä Mellerin kanssa. Näyttelijävetoinen elokuva, jossa etenkin Keitel ja De Niro tekevät hienot roolisuoritukset. Myös kohtauksien taustalla soivat pop-biisit luovat tähän omanlaistaan tunnelmaa. Tuntuu että suurimman osan ajasta väkivallan tuntu leimaa ilmapiiriä, myös silloin kun sitä ei näennäisesti olekaan. Scorsesen ohjausta voi taaskin kehua. Periaattessa muuten hyvä mutta minun katsomiskokemusta hieman rokotti tuo elokuvan juonettomuus. Paikoin tuntui ettei kokonaisuus pysy täysin paketissaan, vaan kyllähän tätä voi suositella siltikin.

Hugo (2011)


Pitkään hyllyssä maannut BD-versio (ei 3D, ikävä kyllä) tuli sitten viimein katsottua. Tiedä sitten miksi olin niin nihkeä tähän alkujaan tarttumaan, mutta kyllähän ne ensimmäiset kolme minuuttia jo veivät mennessään. Aivan käsittämättömän hienoja kamera-ajoja (mistä ansaittu Oscar), äänipuoli myös upeasti kunnossa (pari Oscaria lisää) ja niin efektit (taas yksi pysti) kuin 'Art direction' (se viides Oscari) ovat kohdillaan. Tekninen puoli ja taustat olivat siis ensiluokkaisesti hallussa, mutta yllättäen henkilökatras ei toiminut aivan samalla voimalla.


Verkkaisesti rooleja tekevä Asa Butterfield jää tällä kertaa kaipaamaan jotain harrypotteristista potkua osaansa, kirkkaat silmät ja tiukka tuijotus kun eivät vielä riitä joka kohtauksessa. Chloë Grace Moretz viekin shown aika puhtaasti, kun Ben Kingsley vain kiukuttelee ja Sacha Baron Cohenkin tuntuu olevan hukassa hulluttelunsa kanssa. Nämä miehet osaavat kyllä työnsä, mutta jostain syystä Scorsese ei saa heistä tehoja irti – Christopher Leestä nyt puhumattakaan. Ehkä panostus tekniseen puoleen oli sitten liian rajua, tms, mutta iso sormi osoittaa myös henkilöohjaukseen – tai sen puutteeseen. Loppu pliisuuntuu aika arvattavasti ja musiikkikin alkaa toistamaan niitä alan leffoista tuttuja klisheitä. Hienoa korva- ja silmä-karkkia siis, mutta ei sitten kuitenkaan täyden potin kokemusta.