Martin Scorsese

Hienoa Scorsesen kannalta, että hänen 2000-luvun elokuvansakin ovat onnistuneita, eikä mies ole vetäytynyt viettämään eläkepäiviään piilopirttiin ja katselemaan kaihoisasti varhaisteoksiaan. Uusissa Scorseseissa ei, kuten mainittua, ole kuitenkaan sitä Scorsesen "kulta-ajan" vimmaa ja raikkautta... uudemmat elokuvat ovat vain teknisesti päteviä ja hyvin kerrottuja elokuvia.

Lienee selvää, että Scorsesen elokuvien kiistämätön voima 70-luvulla ja 80-luvullakin oli voimakkaasti linkittynyt tuohon tiettyyn aikaan ja kontekstiin. Tuosta ajasta ja tuosta paikasta Scorsese on ikoni, yksi sen ajan elokuvan määrittäjistä ja kiinnepisteistä.

Leo Meller II ( 16.10.2011 13:58)

Huolimatta kovista näyttelijöistä, en ole uskaltanut vieläkään katsoa The Departedia, siitä suht' naurettavasta syystä että Infernal Affairs on suorituksena niin ova ja niin Hong Kong.

The Departed oli roimasti Infernal Affairsia kovempi. Huomattavasti paremmin kirjoitettu elokuva. IA:ssa on ihan kivaa tyylittelyä, mutta The Departediin verrattuna varsin ontto elokuva.

MiR ( 13.10.2011 08:24)

Carson ( 12.10.2011 01:38)

näemmä on pyöräyttänyt George Harrison dokkarinkin tuossa tänä vuonna ulos

Jep, ja kuulopuheiden mukaan kyseessä on erittäin laadukas sellainen. Lisäkommenttia luvassa jahka tilauksessa oleva kiekko vain kolahtaa postiluukusta kotiin.

Pistäppä tosiaan kommenttia tästä kun olet nähnyt. Kiinnostaa itseänikin jonkin verran. Imdb:ssä oleva synopsis lupailee ainakin hieman erilaista lähestymiskulmaa jos vertaa muihin Beatlesiin liittyviin dokumentteihin:

Inter-cut with archive material, friends, family and associates of the musician tell the story of his life and how spirituality became such a major part of it.

Tuli äsken tsekattua Scorsesen läpimurtoleffa: Mean Street (1973). Edellisestä katselusta on sen verran aikaa kulunut, että oli ehtinyt jo unohtua kuinka hieno leffa kyseessä. De Niro ja Harvey Keitel varastavat shown hienoilla dialogikohtauksilla. Leffa on toki muutenkin hyvä, mutta herrojen ristiriitainen suhde, ja läpänheitto keskenään (plus De Niron esittämän hulttion vittuilu kaikille) jää päällimmäisenä mieleen.

KCrimso ( 16.10.2011 21:41)

Leo Meller II ( 16.10.2011 13:58)

Huolimatta kovista näyttelijöistä, en ole uskaltanut vieläkään katsoa The Departedia, siitä suht' naurettavasta syystä että Infernal Affairs on suorituksena niin ova ja niin Hong Kong.

The Departed oli roimasti Infernal Affairsia kovempi. Huomattavasti paremmin kirjoitettu elokuva. IA:ssa on ihan kivaa tyylittelyä, mutta The Departediin verrattuna varsin ontto elokuva.

No nyt se on katsottu.

Kerrankin joku honkkarileffan hollywoodisointi toimi esikuvaansa nähden oikein hyvin. Iso kiitos tästä lankeaa Scorseselle, jolla on silmää tehdä lähdemateriaalista oman näköistään ja kokemusta hoitaa homma tyylillä kotiin. Erityisn fiksu veto oli luoda ihan omat sanailut sen sijaan että yrittäisi tuoda Hong Kongin höpinöitä toisele mantereelle sellaisnaan tai lähes sellaisenaan. DiCaprio vetää tässä parhaan Scorsesen siipien suojassa tekemänsä roolin, ja oli mukavaa nähdä ikämies-Nicholson pitkästä aikaa taas sellaisessa vedossa, ettei tultu kauheasti miehen parhaita vuosia ikävä, jos ollenkaan. Matt Damon ja Mark Wahlberg taas ärsyttävät enemmän tai vähemmän – Wahlbergiin etenkin meinasi välillä hermot mennä kaikessa ylilyödyssä suulaudessa, mikä rupesi muistuttamaan enemmän karikatyyria kuin vakavasti otettavaa hahmoa. Plussaa taas putosi Ray Winstonin maailmaa nähneestä olemuksesta, kaveri on muutwnkin niin kova vetämään ettei mitään rajaa.

Sanoisin että kokonaisuus ei ainakaan häviä alkuperäiselle, ja ansiatsee ehkä yhden plussan ylimääräistä arvosanaan. Sanoisin että näyttelijöiden ja miljöön vuoksi – ei siinä että alkuperäisen castingissa ja sen suorituksissa olisi ollut sen enempiä valittamista, jotenkin vain länsimaisista osaajista jäi kuitenkin positiivisempi maku suuhun onnistujien osalta. Joka tapauksessa Scorsesen paras tämän vuosituhannen puolen leffa tähän mennessä.



Ymmärrän sinänsä, miksi Infernal Affairsin voi ontoksi kokea. Minusta se vain on vähäeleisempi kuin The Departed, ei sen ontompi tai täydempi. Itse näin ja koin sen niin, ettei Scorsese alkuperäiseen nähden sen suurempia teemoja ja tunteita peliin tuonut kuin alkuperäinenkään. Silti, vaikka Bostonin irkkumafia on minulle yhtä ulkona kokemuspiiristä kuin Hong Kongin triad-ympyrät, länsimaalaisena ja länsimaisen, kekkoslovakiaanisen kulttuurin kasvattina minun oli helpompi samaistua ja päästä sisään näiden hemmojen maailmaan ja pään sisään kuin aasialaisten virkaveljiensä molemmin puolin lakia.

Martin Scorsese: George Harrison: Living in the Material World (2011)

Scorsese näyttää löytäneen mukavuusalueensa dokumenteista ja etenkin musiikki sellaisista, ensin tuli Dylan, sitten Rollarit ja nyt tämä. Beatlesin hiljaisimman ja monen mielestä vähäpätöisimmän jäsenen henkilökuva on jälleen taattua Scorsesea. Muoto ei sinällään riko rajoja, sillä ruudulle vyörytetään perinteitä kunnioittaen joukko puhuvia päitä, joiden höysteenä nähdään runsaasti kuvamateriaalia alkaen The Beatlesin alkuvaiheista ja päättyen Harrisonin viimeiseen kesään. Ei mitään uutta siis, mutta rytmitys on Scorsesen vahvoja puolia ja näin sinänsä kuivalta kuulostava kakku osoittautui todella maistuvaksi.



The Beatles Anthologyn nähneenä maailman parhaimman bändin osuus elokuvassa oli jo ennestään tuttua ja Scorsese on päätynyt käyttämään paljolti tuttua materiaalia, mutta ne painotukset, niissä syntyy huimia eroja. Yhtyeen sisäiset jännitteet tulevat nyt paremmin esiin, kun liverpoolilaisbändiä ja kaikkea siihen liittyvää tarkastellaan Harrisonin näkökulmasta. Aiemmin Harrison edusti minulle vain sitä Intiaan hurahtanutta hippiä, jonka raketti kulki vielä korkeammalla radalla kuin Lennonin, mutta tämän lähes kolme ja puolituntisen mammutin jälkeen hiljainen moppitukka tuntuukin siltä kaikkein syvällisimmältä hepulta. Samoin hänen vaikutuksensa Lennon-McCartney kaksikon kappaleisiin käy selvemmäksi. Mielenkiintoista oli tutustua myös herran sanalla sanoen outoon suhteeseen Eric Claptoniin.



Sooloaikojen Harrison olikin sitten jo lähes tyystin tuntematon tapaus. Toki My Sweet Lord ja Got My Mind Set on You olivat tuttuja, mutta en ollut aiemmin oivaltanut kuinka paljon Harrison julkaisi soolomateriaalia ja kuinka iso stara hän olikaan 70-luvulla. Ekstroissa olisi voinut olla enemmänkin "sitä vaikeaa" materiaalia, mutta erinomainen tämä on näinkin. Sen verran vaikuttava dokkari kaikin puolin, että tutustuminen Harrisonin soolotuotantoon on jo käynnistynyt ihan toden teolla.

Meller ( 16.10.2011 13:58)

Aviator tuntui lähes tuskalliselta kokemukselta – DiCapriosta ei mitenkään saanut uskottavasti yhtä aikansa sekopäisintä ja ristiriitaisinta miljonäärimaanikkoa, edes tämän vielä astetta tervejärkisempinä vuosina. Sekin otti päähän, että koko ukosta piti tehdä näin saamarin pitkä leffa, keskittyen kuitenkin vain kaverin kiiltokuvavuosiin. Tämä pitäisi ehkä katsoa ihan ajatuksen kanssa uudestaan, jos vaan jostain DVD kävelee puoli-ilmaisena tai lainakappaleena vastaan ja luppoaikaa + kärsivällisyyttä löytyy sen noin 2h 40min keston edestä.

Nyt sitä löytyi viime viikonloppuna, kun paremman puoliskon kanssa teimme paluun lentäjän maailmaan. Reissu ja urakka kannatti siinä mielessä, että vaikkei siitä suvereenia mestariteosta voi vääntää uusinnankaan jälkeen, ei matka ollut myöskään yhtään niin tuskainen kuin ensimmäisellä kerralla kuutisne vuotta sitten.



Hullun miljonäärin elämään paneutuva Scorsesen mammutti on muodollisesti kyllä monellakin tapaa uskollinen hughesilaiselle suurudenhulluudelle: pituudessa ja pieteetillä väsätyissä yksityiskohdissa ja miljössä riittää, kovia nimiä käy suorittamassa lyhyitä sivuosia vain kadotakseen loppuelokuvaksi jäljettömiin ja tehostepuoltakin on päästy vaivaamaan jopa harvinaisen paljon biodraaman tarpeisiin. Minun silmissäni kikkailu kääntyy valitettavasti itseään vastaan. Tekniset ratkaisut pitkin elokuvaa pääsevät häiritsemään katselukokemusta useampaan otteeseen. Räikeimpänä ja eniten silmiin sattuvana esimerkkinä Hepburnin ja Hughesin romanssia kuvataan two-strip technicoloria imitoivalla raivostuttavalla värimäärittelyllä. Harvemmin rupeaa draamassa CGI tökkimään, tässä niin kävi oikein kunnolla kun seurattiin erinäisiä lentotemppuiluja.



Scorsese on onneksemme vahva henkilöohjaaja, ja kantavat voimat löytyvät puitteiden sijaan ihmisistä. Elokuvan vikoja on turha ainakaan etsiä Leonardo DiCaprion näyttelijänlahjoista tai työskentelystä; ottaen huomioon ettei kaveri fysiikaltaan istu minusta mitenkään Hawksin raameihin, elekieli ja puheenparsi tekevät silti hahmon. Kun hän ei vain näyttäisi edelleen niin roolipukuun puetulta nassikalta... eihän se ole Leon vika, jätkäparka vaan on saanut näitä epäkiitollisia saappaita pitkin uraansa useammatkin täytettäväkseen. On siis otettava osa sanoja takaisin, etteikö Di Caprio olisi ainakin puoliksi vakuuttava Hughes.



Jollakin tapaa oli jälkikäteen arvioituna helpottavaa, että biografinen tarkastelu pysäytettiin vielä siihen vaiheeseen kun Hughesilla meni suhteellisen hyvin. Ikänsä neuroosiensa ja mielenterveytensä kanssa kamppailleen Hughesin ongelmista saatiin jo tällä otannalla varsin hyvä ja kattava otos, ilman että tarvitsi mennä raadollisiin yksityiskohtiin ja miehen loppuelämän surkeuteen tämän enempää. Toinen hieno juttu jonka olin joko unohtanut tai en osannut siitä ensimmäisellä kerralla nauttia oli alkupuolen Hell's Angelsien kuvauksiin ja teemiseen keskittyvä osio, jossa kotikatsomon leffanörtti pääsi kunnolla innostumaan "elokuvaa elokuvan teosta" ‑rakenteesta.



On se edelleen vähän turhan pitkä ja joiltakin osin liian mahtaileva ja ulkokultainen. Hughesin pimeää puolta ei myöskään kaikilta osin näytetä: pääosin naisseikkailuihin, etenkin alaikäisiin sellaisiin vain viitataan lyhyesti yhden esimerkin kautta, ja monopoleja murskaavan amerikkalaisuuden ja amerikkalaisen elämäntavan sankarin viittaa ainakin sovitetaan hänen harteilleen, jollei nyt sentään sitä pysyvästi niille tällätä. Eli kevyttä kilven kiillotusta ja persuksen puutumista on kenties havaittavissa, mutta onko se nyt filmatisoinnissa niin paha; eihän tämä dokumentti olekaan, ja kuka on koskaan luullut Hollywoodin kertovan meille pelkästään totuuden? Vastuuta pitää olla vähän katsomossakin, ja sitkeyttä.

Bringing Out the Dead (Martin Scorsese, 1999)



Uusintakierros Scorsesen ja Cagen yhteistyöstä miellytti piirun verta enemmän kuin ensimmäistä kertaa 2000-luvun alussa. Öisen New Yorkin kuvaus ja musta huumori voittivat pienen alun epävarmuuden jälkeen (miten tähän nyt pitäisi suhtautua) kiistatta puolelleen. Elokuvan kerronnassa ja tyylissä oli myös paljon enemmän gonzoilua kuin muistinkaan. Ensihoidon ammattilaisissa ja sairaalan henkilökunnassa on useita osuvia ja muistettavia sivuhahmoja, läppä on hauskaa ja rivien välistä luettava alleviivamaton kommentaari purevaa. Valitettavasti tarina alkaa laahata aina kun Cage ja Arquette ovat ruudulla kahden, kemia näiden kahden välillä on jotain jämähtäneen kaurapuuron luokkaa. Samalla kokonaisuudesta tulee hieman olo, ettei mikään tästä johda mihinkään. Katsoessa heräsi epäilys, etteivät nämä ongelmat välttämättä vaivaa pohjana toiminutta kirjaa.

Hugo



Cameronin sanoin "tässä toimii 3d paremmin kuin omissa tekeleissäni". Uskomattomia kamera-ajoja ja muutenkin kuvaus ansaitsi oscarin. Toisin kuin joku vitun Avatar ei olisi ansainnut. Ja onhan tämä lavastettu todella upeasti (oscari siitäkin yllättäen). Mutta näköjään Scorsese oli niin fiiliksissään 3D:stä että näyttelijöiden ohjaus unohtui. Lähinnä vaivaannutti näyttelijöiden puolesta. Kingston etenkin ärjyili alkupuolella melko ankeasti mutta onneksi loppua kohden sentään löytyi se roti. Elokuvahistorian puolestakin lopussa päästiin hyvään tunnelmaan. Mutta kyllä tämä jäi vähän vajaaksi. 3/5 (loppupuolen takia ja visuaalisuudesta)

Kundun (1997)


Scorsesen oma pala Tiibetin vapautuskampanjassa on kaunis, tyylikäs, sulava ja juuri sellainen ennalta-arvattava Nobel-haavi jota odotin – ja pelkäsin. Ettei syntyisi sen kummempia ennakkoluuloja sanottakoon siis ääneen, että olen ehdottomasti sitä mieltä, että Kiinan miehitys on tuomittava. Paljon pahaa on tapahtunut, mutta Scorsesen näkemys toistaa myös niitä iänikuisia Hollywoodin sääntöjä hyvän (Tiibetin) ja pahan (Kiinan) keskinäisistä suhteista.


Elokuvan ensimmäinen neljännes pyrkii valottamaan Dalai Laman lapsuutta ja nuoruutta, mutta näissä kohdin Scorsese sortuu harmillisissa määrin ulkokultaiseen ihailuun. Tiibetin jylhiä maisemia nuollaan kameralla ja nuoren pojan kasvua kohti suuruutta kuvataan tämän maisemareitin sivutuotteena. Näyttelijätyö on lähinnä amatöörien hallussa, mikä osoittautuu kuitenkin toimivaksi ratkaisuksi. Näyttävä elokuva joka pitänee nähdä vielä ainakin toisen kerran.

Goodfellas (1990)

Kertausta, kertausta. Ei tähän kyllästy. Pileggin Wiseguy tuoreessa muistissa tuli kiinnitettyä huomiota lähinnä pieniin eroihin filmin ja kirjan välillä. Kokonaisuus on loistava esimerkki taitavasta kuvallisesta kerronnasta, mikä ei tunnu kikkailulta vaan olennaiselta osalta tarinaa, kuten hieno läpijuoksu takaovesta keittiön kautta ravintolasaliin. Näyttelyvalinnat eivät juuri parempia voisi olla. Ytimelle ollaan oltu uskollisia ja kerronnalliset vapaudet (mistä sen tietää, kuinka paljon Henry Hill itse otti moisia vapauksia) ovat hyvällä maulla tehtyjä ja ymmärrettäviä. Vedonlyöntijutut jätettiin paria mainintaa lukuun ottamatta pois, kenties tilan puutteen vuoksi tai jo Casinoa pedaten. Loistava casting. Yksi parhaita mafiaelokuvia edelleen.


Casino (1995)

Goodfellas made me do it – uusiksi tämäkin, herra ties kuinka monetta kertaa. Samat kehut pätevät kuin Goodfellasiin, mutta rakastan tätä pienen pykälän yli edeltäjänsä, koska tapahtumapaikkana on Las Vegas ja uhkapelien maailma, tuo minulle täysin vieras ja käsittämätön, ja juuri siksi niin kiehtova. Pileggin kirja ei ole minulle tuttu, mutta ilmeisesti tällä kertaa elokuvan tarina ottaa syystä tai toisesta enemmän erivapauksia tositapahtumista – ainakin nimiä ja paikkoja on muutettu ja hahmot rakennettu esikuvia käyttäen. Se ei haittaa menoa eikä ole keneltäkään pois. Hieman vajaa kolme tuntia saadaan kulumaan kauniisti, kiehtovasti ja kerta toisensa jälkeen yhtä kiinnostavasti.

Kuvittelenko muuten omiani, vai onko Universalin skandinavia-DVD (2-disc 10th anniversary edition) ihan hivenen siistitty ruuvipuristin-kohtauksestaan? Minulla kun on vahva mielikuva että TV:stä aikanaan nauhoitettua videokasettia katsellessa jotain sieltä vasemmasta sivusta roiskahtaa ja mafioso väistää inhon ilme kasvoillaan. En ole tähän kiinnittänyt ennen huomiota, mutta aivan kuin mainitulla DVD:llä inho ja väistö näkyisi, mutta ei roisketta? Tiedossa on että Ruotsissa kohtausta trimmattiin vähäsen, en tiedä kuinka paljon ja koskiko trimmaus vain teatterilevitystä. Voi tehdä muistikin tepposia.

Meller (12.4.2013 23:33)

Tiedossa on että Ruotsissa kohtausta trimmattiin vähäsen, en tiedä kuinka paljon ja koskiko trimmaus vain teatterilevitystä. Voi tehdä muistikin tepposia.

Muistaakseni Ruotsissa taisi jopa nousta pienimuotoinen kohu Casinon väkivaltaisuudesta. Myös ruotsalainen VHS oli leikattu.

Meller (12.4.2013 23:33)

Kuvittelenko muuten omiani, vai onko Universalin skandinavia-DVD (2-disc 10th anniversary edition) ihan hivenen siistitty ruuvipuristin-kohtauksestaan? Minulla kun on vahva mielikuva että TV:stä aikanaan nauhoitettua videokasettia katsellessa jotain sieltä vasemmasta sivusta roiskahtaa ja mafioso väistää inhon ilme kasvoillaan. En ole tähän kiinnittänyt ennen huomiota, mutta aivan kuin mainitulla DVD:llä inho ja väistö näkyisi, mutta ei roisketta? Tiedossa on että Ruotsissa kohtausta trimmattiin vähäsen, en tiedä kuinka paljon ja koskiko trimmaus vain teatterilevitystä. Voi tehdä muistikin tepposia.

10th Anniversaryn ilmestymisen aikoihin huhuiltiin ainakin

Paha sitten sanoa mikä oli lopullinen totuus, koska itselläni ainoa Casinon näkeminen perustuu juurikin tuohon 

10th Anniversaryyn, enkä muista että kyseinen kohtaus olisi ainakaan pahasti tökkinyt sitä katsellessa.

JariM (13.4.2013 12:59)

Myös ruotsalainen VHS oli leikattu.

Myös suomalainen VHS oli leikattu.

Taxi Driver (1976)


Jotain sadas uusinta elokuvasta jota voi pitää kenties täkeimpänä syyllisenä omasta syvemmästä innostuksestani elokuviin. Silkkaa parhautta joka osa-alueella alkusävelistä viimeisiin hetkiin. Joka kerta tuntuu kiinnittävän huomiota eri asioihin ja eri näkökulmiin – tämä aarrearkku ei suostu tyhjenemään. Kerroksissa ja nyansseissa riittää. Täydellisesti rakennettu draaman kaari, yksi valkokankaan kiehtovimmista sekopäistä, Herrmannin upea musiikki, kautta linjan nappiin osuneet näyttelijävalinnat ja ‑suoritukset, mahtavan näköistä urbaania rappiota... mitä näitä listaamaan, saatana, kaikki on tässä niin HYVIN! Melkein katsoin heti putkeen uudelleen, niin paljon jäi taas vaivaamaan kumpi oli pelottavampi, Travis vai yhteiskunta.