Godard

JMustonen ( 19.4.2009 16:20)

Godard: À bout de souffle (1960) **

– Kauheata roskaa. Täytyy katsoa uusiksi Week End (edellinen katselu jostain 90-luvun alusta). Jos se on kanssa täydellinen fiakso, niin Godard on pakko julistaa intellektuellis-narsistisien esseistien pinnalle nostamaksi elokuvalliseksi hirviöksi, joka säilyy elinvoimaisena vain koska on kasvanut osaksi myyttiä (myyttinä suuri ranskalainen cinéma).

Äläs nyt. Godard teki sentään äkkiseltäänkin laskien jo 60-luvulla vajaat kymmenen klassikkoa jotka vaikuttivat elokuvan muotokieleen aika paljon. Ja sinä katsot kaksi niistä ja melkein jo sen ekan jälkeen olet valmis julistamaan tyypin pelleksi?

Sitäpaitsi Godard on "the man" (tai "la homme"...?) kun puhutaan auteurista ja tinkimättömästä oman vision toteutuksesta. Jossain vaiheessa heppu alkoi sekoilemaan, mutta 60-luvun tuotanto on suurimmalta osalta mainiota tavaraa.

spatter ( 19.4.2009 16:19)

JMustonen ( 19.4.2009 16:20)

Godard: À bout de souffle (1960) **

– Kauheata roskaa. Täytyy katsoa uusiksi Week End (edellinen katselu jostain 90-luvun alusta). Jos se on kanssa täydellinen fiakso, niin Godard on pakko julistaa intellektuellis-narsistisien esseistien pinnalle nostamaksi elokuvalliseksi hirviöksi, joka säilyy elinvoimaisena vain koska on kasvanut osaksi myyttiä (myyttinä suuri ranskalainen cinéma).

Äläs nyt. Godard teki sentään äkkiseltäänkin laskien jo 60-luvulla vajaat kymmenen klassikkoa jotka vaikuttivat elokuvan muotokieleen aika paljon. Ja sinä katsot kaksi niistä ja melkein jo sen ekan jälkeen olet valmis julistamaan tyypin pelleksi?

Sitäpaitsi Godard on "the man" (tai "la homme"...?) kun puhutaan auteurista ja tinkimättömästä oman vision toteutuksesta. Jossain vaiheessa heppu alkoi sekoilemaan, mutta 60-luvun tuotanto on suurimmalta osalta mainiota tavaraa.

No myös Le mépris (1963) on huono. Godard vaikutti ehkä rajoitetusti elokuvan muotokieleen, mutta näin näppituntumalta sanoisin, että ranskalaiseen uuteen aaltoon tuli väriä ja eloa vasta, kun se kunnolla amerikkalaistui ja silloinkin lähinnä Truffautin (jonka ensimmäiset elokuvat niin ikään ovat epätasaisia ja huonosta jäsennettyjä) ja Chabrolin toimesta. En ymmärrä mitä hienoa siinä on, että joku aloitteleva narsismista ja jonkinasteisesta identiteettikriisistä kärsivä ohjaaja nimeltä Godard ilman käsikirjoitusta kuvaa epämääräistä ja mitäänsanomatonta dialogia ja vasta viimeisen minuutin aikana keksii, että elokuvalla pitää olla myös joku idea. Suurin osa modernin ajan suomalaisista taikin oppilastöistä rakennetaan samalla logiikalla.

^ Missäköhän (ja mitenköhän) Monsieur Godardin 60-luvun leffoissa näkee suoranaista narsismia? Ite ainakin yhdistän sen enemmän 80-luvun tuotantoon...

Lamourhaaja ( 19.4.2009 20:39)

^ Missäköhän (ja mitenköhän) Monsieur Godardin 60-luvun leffoissa näkee suoranaista narsismia? Ite ainakin yhdistän sen enemmän 80-luvun tuotantoon...

No onhan se hieman itserakasta kuvata elokuvia omista naissuhteistaan päähenkilöiden perspektiivin kautta, ikään kuin elokuvien miespuoliset näyttelijät olisivat statisteja ja naiset objekteja ohjaajan oman sielunmaiseman jäsentämiseen.

JMustonen ( 19.4.2009 22:36)

spatter ( 19.4.2009 16:19)

JMustonen ( 19.4.2009 16:20)

Godard: À bout de souffle (1960) **

– Kauheata roskaa. Täytyy katsoa uusiksi Week End (edellinen katselu jostain 90-luvun alusta). Jos se on kanssa täydellinen fiakso, niin Godard on pakko julistaa intellektuellis-narsistisien esseistien pinnalle nostamaksi elokuvalliseksi hirviöksi, joka säilyy elinvoimaisena vain koska on kasvanut osaksi myyttiä (myyttinä suuri ranskalainen cinéma).

Äläs nyt. Godard teki sentään äkkiseltäänkin laskien jo 60-luvulla vajaat kymmenen klassikkoa jotka vaikuttivat elokuvan muotokieleen aika paljon. Ja sinä katsot kaksi niistä ja melkein jo sen ekan jälkeen olet valmis julistamaan tyypin pelleksi?

Sitäpaitsi Godard on "the man" (tai "la homme"...?) kun puhutaan auteurista ja tinkimättömästä oman vision toteutuksesta. Jossain vaiheessa heppu alkoi sekoilemaan, mutta 60-luvun tuotanto on suurimmalta osalta mainiota tavaraa.

No myös Le mépris (1963) on huono. Godard vaikutti ehkä rajoitetusti elokuvan muotokieleen, mutta näin näppituntumalta sanoisin, että rankalaiseen uuteen aaltoon tuli väriä ja eloa vasta, kun se kunnolla amerikkalaistui ja silloinkin lähinnä Truffautin (jonka ensimmäiset elokuvat niin ikään ovat epätasaisia ja huonosta jäsennettyjä) ja Chabrolin toimesta. En ymmärrä mitä hienoa siinä on, että joku aloitteleva narsismista ja jonkinasteisesta identiteettikriisistä kärsivä ohjaaja nimeltä Godard ilman käsikirjoitusta kuvaa epämääräistä ja mitäänsanomatonta dialogia ja vasta viimeisen minuutin aikana keksii, että elokuvalla pitää olla myös joku idea. Suurin osa modernin ajan suomalaisista taikin oppilastöistä rakennetaan samalla logiikalla.

Huvittavia kommentteja. Truffaut´n ekat leffat huonosti jäsenneltyjä ja Godard vaikuttanut rajoitetusti elokuvan muotokieleen. Missä vaiheessa tämä amerikkalaistuminen sitten tapahtui? Jotenkin hämmentävää ajatella, että Godardin elokuvat, jotka ovat sekä muotonsa että sisältönsä puolesta monitahoisia ja ‑tulkintaisia elokuvia, eivät pitäisi sisällään mitään ideaa. Ehkä amerikkalaisen elokuvanteon nimeen vannovan henkilön näkökulmasta onkin ymmärrettävää, jos Capran elokuvat kaikessa ideologisessa ja sisällöllisessä suoraviivaisuudessaan ja mustavalkoisuudessaan tuntuvat houkuttelevimmilta. Godardia koskevan kommentin perusteella voi sulkea suuren osan 60- ja 70-luvun eurooppalaista elokuvaa "oikean elokuvanteon" ulkopuolelle, jolloin kannattaa tosiaan keskittyä Hollywoodin peruskaavojen varaan rakentuviin elokuviin.



En itsekään pidä kaikista Godardin elokuvista (esim. Made in USA), mutta haluan tosiaan nähdä ne taikin työt, jotka ovat yhtä hyvätasoisia kuin Godardin 60-luvun elokuvat.

JMustonen ( 19.4.2009 21:36)

No myös Le mépris (1963) on huono. Godard vaikutti ehkä rajoitetusti elokuvan muotokieleen, mutta näin näppituntumalta sanoisin, että ranskalaiseen uuteen aaltoon tuli väriä ja eloa vasta, kun se kunnolla amerikkalaistui ja silloinkin lähinnä Truffautin (jonka ensimmäiset elokuvat niin ikään ovat epätasaisia ja huonosta jäsennettyjä) ja Chabrolin toimesta. En ymmärrä mitä hienoa siinä on, että joku aloitteleva narsismista ja jonkinasteisesta identiteettikriisistä kärsivä ohjaaja nimeltä Godard ilman käsikirjoitusta kuvaa epämääräistä ja mitäänsanomatonta dialogia ja vasta viimeisen minuutin aikana keksii, että elokuvalla pitää olla myös joku idea. Suurin osa modernin ajan suomalaisista taikin oppilastöistä rakennetaan samalla logiikalla.

Siitähän koko Ranskan uusi aalto aika paljon ponnisti että se ensinnäkin rikkoi 40-50 luvun ranskalaisen viihde-elokuvan tradition, eikä myöskään ollut sen ajan valtavirta (jenkki) ‑viihdettä. Jotkut Rohmerin ja Rivetten ekat leffat oli nimenomaan tyylillisesti arkipäiväisen leikitteleviä eikä paisuttelevan ylidraamallasia, ja Truffautkin mun mielestä aikalailla lässähti kun alkoi tekemään näitä "vakavampia" elokuvia. Ei kaikki alkupään nouvelle vague-leffat mitään mestariteoksia ole, mutta rosoinen toteutus onkin iso osa koko juttua.

Kyllähän monet uuden aallon ohjaajat ihaili amerikkalaisia elokuvia, mutta parhaimmillaan niiden omat leffat on mun mielestä silloin kun noi vaikutteet ei näy. Meinaatko muuten että esim. 400 Kepposta on epätasainen ja huono, tai Jules ja Jim? Jos sä et oo löytänyt suurimmasta osasta Godardin leffoista (60-luku) ideaa, niin ehkä vika on sinussa eikä "La Hommessa"?

Truffaut´n ekat leffat huonosti jäsenneltyjä... Jotenkin hämmentävää ajatella, että Godardin elokuvat, jotka ovat sekä muotonsa että sisältönsä puolesta monitahoisia ja ‑tulkintaisia elokuvia, eivät pitäisi sisällään mitään ideaa.

Kun tässä nyt syntyy jonkinlaista keskustelua (mikä on hyvä asia), niin on ehkä hyödyksi asettaa oma näkemys jonkinlaiseen perspektiiviin. Sen toisesta ääripäästä löytyy tässä tapauksessa Hitchcockin Notorius ja toisesta Godardin À bout de souffle, molemmat elokuvataiteen klassikkoja. Jos ajattelen elokuvallista ilmaisua niin itseäni kiinnostaa huomattavasti enemmän Notoriuksen täydellinen narratiivinen rakenne, kun taas À bout de soufflea vaivaa täydellinen rakenteen puute. Toisaalta Hitchcockilla oli takanaan jo kymmeniä elokuvia ja À bout de souffle on Godardin esikoinen. Onko se sitten joku oletusarvo, että koska Godard vuonna 1960 teki erilaisen elokuvan niin tämä elokuva on automaattisesti monitahoisia ja ‑tulkintaisia oivalluksia sisältävä mestariteos, eikä vain ensikertalaisen huonosti valmisteltu pyrkimys (jolle on annettu monitahoisia tulkintoja) astua elokuvataiteen saralle. Mitä taas tulee Truffautiin niin näkemistäni Jules et Jim (1962), Tirez sur le pianiste (1960) ja Les quatre cents coups vähemmissä määrin (1959) ovat kaikki mielestäni huonosti rakennettuja kokonaisuuksia (tuolta ajalta suosikkini on Truffautin hitchcockilaisin elokuva La peau douce), jotka lähinnä poukkoilevat sinne tänne ohjaajan kulloisenkin tunneskaalan mukaan (kutsutaan tätä elokuvataiteen vaihetta nyt sitten vaikka auteurismin teinivuosiksi), joskin ne ovat huomattavasti viihdyttävämpiä kuin mikään mitä olen Godardilta nähnyt. 70-luvun alun Truffautit ja Chabrolit puolestaan ovat jo huomattavasti paremmin jäsenneltyjä elokuvia, mikä voi johtua mm. siitä että molemmat miehet omasivat jo jonkinlaista kokemusta elokuvien tekemisestä tai siitä että Hitchcockin ihailu otti tuntuvamman roolin heidän töissään, tiedä häntä.



Entä pystytkö sinä kertomaan minulle mikä on À bout de soufflen idea?

Godardia koskevan kommentin perusteella voi sulkea suuren osan 60- ja 70-luvun eurooppalaista elokuvaa "oikean elokuvanteon" ulkopuolelle, jolloin kannattaa tosiaan keskittyä Hollywoodin peruskaavojen varaan rakentuviin elokuviin.

Itse en usko näin mustavalkoiseen lähestymiseen, etenkään kun en ole sulkemassa "oikean elokuvanteon" ulkopuolelle 60-70 ‑luvun eurooppalaista elokuvaa, joka on ehkä suurin intohimoni, ainoastaan Godardin.

Meinaatko muuten että esim. 400 Kepposta on epätasainen ja huono, tai Jules ja Jim? Jos sä et oo löytänyt suurimmasta osasta Godardin leffoista (60-luku) ideaa, niin ehkä vika on sinussa eikä "La Hommessa"?

Vikaa on varmasti myös minussa. Godardissa on jotain jota en voi sietää, joten en osaa olla millään muotoa objektiivinen hänen tuotantonsa suhteen. ...Julest ja Jim oli itselleni pettymys ja tuntui epätasaiselta, 400:ssa oli kieltämättä ideaa ja pidin etenkin sen lopetuksesta. Vastaavasti 70-luvulta Truffautin La nuit américaine on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Jos mietitään elokuvan muotoa niin ranskalainen uusi aalto nauttii mielestäni myyttistä suosiota, mikä johtuu ehkä aikakauden tunnettujen elokuvatekijä-kriitikkojen (Godard, Truffaut, Chabrol) omasta rummutuksesta. Mielestäni heitä ennen (Buñuel) ja heidän jälkeensä (tsekkoslovakialainen uusi aalto) on kuitenkin otettu paljon merkittävämpiä ja mielenkiintoisempia irtiottoja ns. "oikean elokuvanteon" normeista.

JMustonen ( 20.4.2009 00:19)

Truffaut´n ekat leffat huonosti jäsenneltyjä... Jotenkin hämmentävää ajatella, että Godardin elokuvat, jotka ovat sekä muotonsa että sisältönsä puolesta monitahoisia ja ‑tulkintaisia elokuvia, eivät pitäisi sisällään mitään ideaa.

Kun tässä nyt syntyy jonkinlaista keskustelua (mikä on hyvä asia), niin on ehkä hyödyksi asettaa oma näkemys jonkinlaiseen perspektiiviin. Sen toisesta ääripäästä löytyy tässä tapauksessa Hitchcockin Notorius ja toisesta Godardin À bout de souffle, molemmat elokuvataiteen klassikkoja. Jos ajattelen elokuvallista ilmaisua niin itseäni kiinnostaa huomattavasti enemmän Notoriuksen täydellinen narratiivinen rakenne, kun taas À bout de soufflea vaivaa täydellinen rakenteen puute. Toisaalta Hitchcockilla oli takanaan jo kymmeniä elokuvia ja À bout de souffle on Godardin esikoinen. Onko se sitten joku oletusarvo, että koska Godard vuonna 1960 teki erilaisen elokuvan niin tämä elokuva on automaattisesti monitahoisia ja ‑tulkintaisia oivalluksia sisältävä mestariteos, eikä vain ensikertalaisen huonosti valmisteltu pyrkimys (jolle on annettu monitahoisia tulkintoja) astua elokuvataiteen saralle. Mitä taas tulee Truffautiin niin näkemistäni Jules et Jim (1962), Tirez sur le pianiste (1960) ja Les quatre cents coups vähemmissä määrin (1959) ovat kaikki mielestäni huonosti rakennettuja kokonaisuuksia (tuolta ajalta suosikkini on Truffautin hitchcockilaisin elokuva La peau douce), jotka lähinnä poukkoilevat sinne tänne ohjaajan kulloisenkin tunneskaalan mukaan (kutsutaan tätä elokuvataiteen vaihetta nyt sitten vaikka auteurismin teinivuosiksi), joskin ne ovat huomattavasti viihdyttävämpiä kuin mikään mitä olen Godardilta nähnyt. 70-luvun alun Truffautit ja Chabrolit puolestaan ovat jo huomattavasti paremmin jäsenneltyjä elokuvia, mikä voi johtua mm. siitä että molemmat miehet omasivat jo jonkinlaista kokemusta elokuvien tekemisestä tai siitä että Hitchcockin ihailu otti tuntuvamman roolin heidän töissään, tiedä häntä.

Kirjoitustasi lukiessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten voimakkaasti nostat Hollywoodin juonikonventioilla varustetut elokuvat elokuvankerronnan ihanteeksi, mikä tulee esille sekä Hitchcockiin että Truffaut´in liittyvissä kommenteissa. Pidän joistakin Hitchcockin elokuvista varsin paljon, mutta lopulta ne ovat hyvän rakenteen omaavia viihde-elokuvia (ei arvottavassa mielessä), joissa hahmojen kehittely/syvyys ja monet muut olennaisina pidetyt asiat jäävät lähes poikkeuksetta taka-alalle. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat huonoja elokuvia, vaan että elokuvanteolle voidaan antaa muitakin arvoja kuin rakenteeseen perustuva formalismi, joka tässä tapauksessa nojaa vahvasti elokuvanteon perinteisiin ja siihen tapaan, jolla elokuvia on totuttu katsomaan.



Uuden aallon voi jakaa jossain määrin kahteen osaan, jossa Truffaut ja Chabrol edustavat perinteisempiä kerrontatapoja ja Godard sekä vasemman rannan intellektuellit Resnais, Varda, Marker jne. kokeilevampia kerronnan muotoja. Vaikka Truffaut´n elokuvat ovat parhaimmillaan nautittavia tuotoksia, löytyvät kiinnostavimmat uuden aallon työt mielestäni nimenomaan jälkimmäisiltä, elokuvaesseisteiksikin kutsutuilta ohjaajilta. Vaikka kaikki kokeilut eivät aina ole toimineet parhaalla mahdollisella tavalla, ovat työt nostaneet esille kiinnostavia ihmiselämään liittyviä kysymyksiä. Samalla ne pyrkivät haastamaan katsojaa, eivätkä anna helppoja ja yksinkertaisia vastauksia. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikki uuden aallon ohjaajat eivät unohtaneet rakenteen merkitystä, vaan se saattoi olla myös tarinankerronnan keskiössä kuten Resnais´lla ja Duras´lla (tosin väittäisin, että rakenteella oli merkitystä myös Godardille, vaikka elokuvat eivät perustu yhtä selvästi etukäteissuunnitteluun).



Godard on siinä mielessä kiinnostava ohjaaja, että uuden aallon ääripäät kohtaavat hänen töissään. Hänen elokuviensa uudistusvoimaa on vaikea kiistää, mutta toisaalta intertekstuaalisuus jatkuvana nimien pudotteluna tai epäolennaiselta tuntuvana filosofisena syvällisyyden tavoitteluna on pahimmillaan ärsyttävää. Ehkä hänen parhaissa elokuvissaan rakenteen ja tarinan epätäydellisyys toimiikin välttämättönä kontrastina onnistuneemmille hetkille, jolloin heikkoudet vain vahvistavat lopputulosta (hieman samaan tapaan kuin musiikissa teknisesti epätäydellinen suoritus saattaa tuoda siihen aidompina pidettyjä tunteita). Heikoimmissa Godardin elokuvissa teoria ei tosin toimi, sillä heikkoudet muuttuvat liian runsaina vain ärsyttäviksi.



Siinä mielessä olen samaa mieltä, että myös muut uuden aallon edustajat (tshekkoslovakialaiset, puolalaiset jne.) on hyvä nostaa esille ja muistaa, etteivät ranskalaiset olleet suinkaan ainoita, jotka olivat 60-luvulla uudistamassa elokuvan muotokieltä.

JMustonen ( 20.4.2009 00:19)

Entä pystytkö sinä kertomaan minulle mikä on À bout de soufflen idea?

Godardin monitulkintaisuus tulee esille paremmin Viimeiseen hengenvetoon ‑elokuvan jälkeisissä töissä. Debyyttiohjaus on vielä melko suoraviivainen teos, jossa rikostarinaa lähestytään arkisemmasta näkökulmasta (eikä poliisi vs. roisto ‑asetelmasta), jossa henkilöiden tuntemukset, keskinäiset suhteet ja tavalliset jokapäiväiset toimet peilautuvat tehtyä rikosta vasten, joka kummittelee koko ajan tapahtumien taustalla. Tämän Godard saavuttaa maalaustaiteesta omaksutuin termein impressionismin avulla, jossa hyppyleikkaukset ja muut tehokeinot korostavat ohjaajan tapaa vangita päähenkilöiden elämän hetkellisyyttä korostavia piirteitä. Sen verran voisin kuitenkin lisätä tähän, että en pidä Viimeiseen hengenvetoon ‑elokuvaa tai monia muitakaan Godardin elokuvia mitenkään täydellisinä tai välttämättä edes erinomaisina tuotoksina.

Amadeus ( 20.4.2009 09:42)

Vaikka kaikki kokeilut eivät aina ole toimineet parhaalla mahdollisella tavalla, ovat työt nostaneet esille kiinnostavia ihmiselämään liittyviä kysymyksiä. Samalla ne pyrkivät haastamaan katsojaa, eivätkä anna helppoja ja yksinkertaisia vastauksia... Godard on siinä mielessä kiinnostava ohjaaja, että uuden aallon ääripäät kohtaavat hänen töissään. Hänen elokuviensa uudistusvoimaa on vaikea kiistää, mutta toisaalta intertekstuaalisuus jatkuvana nimien pudotteluna tai epäolennaiselta tuntuvana filosofisena syvällisyyden tavoitteluna on pahimmillaan ärsyttävää. Ehkä hänen parhaissa elokuvissaan rakenteen ja tarinan epätäydellisyys toimiikin välttämättönä kontrastina onnistuneemmille hetkille, jolloin heikkoudet vain vahvistavat lopputulosta (hieman samaan tapaan kuin musiikissa teknisesti epätäydellinen suoritus saattaa tuoda siihen aidompina pidettyjä tunteita). Heikoimmissa Godardin elokuvissa teoria ei tosin toimi, sillä heikkoudet muuttuvat liian runsaina vain ärsyttäviksi.

Ongelma omassa suhteessani Godardiin on juuri se, ettei hän kerro minulle mitään mihin jaksaisin keskittyä, saatikka mikä minua kiinnostaisi. Puhuit aiemmin rakenteeseen perustavasta formalismista, ja olen samaa mieltä, että normien rikkominen paljastaa uudenlaisia kerronnallisia mahdollisuuksia. Godardin esseistinen näkökulma elokuvaan jää kuitenkin mielestäni kylmäksi ja sisäsiittoiseksi monologiksi, josta voin kuvitella muodollisesti nauttivani viinilasi kädessäni, ikään kuin kuunnellessani puhetta jossain kirjailijaseuran tapahtumassa, mutta josta mitään ei jää lopulta käteen. En tiedä, ehkä Godardia pitäisi lähestyä etäältä ja viileästi, mutta jos asia on näin, menen mieluumin museoon katsomaan maalauksia. Se mikä mielestäni nostaa Buñuelin ja tsekkoslovakialaisen uuden aallon Godardin edelle on pyrkimys koskettaa ihmisen alitajuntaa, mikä rikkoo paitsi rakenteeseen perustuvaa formalismia myös syventää (elokuva)tekstin sisältöä. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, niin minulle Godard on tähän asti nähdyn perusteella pelkkää pintaa vailla lihaa, eivätkä muutamat innovatiiviset kikkailut leikkauspöydällä muuta tätä tosiasiaa miksikään. Ei sen puoleen, odotan ihan positiivisella mielellä pian esitettävää Bande à partia, joka ainakin ennakkoon kuulostaa mielenkiintoiselta (ehkä koska minulla on siihen liittyvä voimakas mielikuva Bertoluccin Dreamersista; siinä on muuten jollain tapaa esseistinen elokuva, jolla on paljon sanottavaakin). Kohta esitettävä Alphaville taasen kuulostaa jälleen juuri siltä itseltään, mutta voin olla väärässäkin. Eikä minulla sinällään ole mitään ranskalaista uutta aaltoa vastaan, päinvastoin, mielenkiintoinen vaihe, ja etenkin, koska se ilmiönä ulottuu pitkälti myös elokuvien ulkopuolelle.

...jossa henkilöiden tuntemukset, keskinäiset suhteet ja tavalliset jokapäiväiset toimet peilautuvat tehtyä rikosta vasten, joka kummittelee koko ajan tapahtumien taustalla.Tämän Godard saavuttaa maalaustaiteesta omaksutuin termein impressionismin avulla, jossa hyppyleikkaukset ja muut tehokeinot korostavat ohjaajan tapaa vangita päähenkilöiden elämän hetkellisyyttä korostavia piirteitä.

Jos ranskalaisesta uudesta aallosta jotain pitää nostaa ylös niin viime viikon Ranskalainen päiväkirja oli aidosti hyvä ja ajatuksia herättävä elokuva, jossa dokumentaariset päähenkilöt saivat runsaan kerronnallisen sisällön ja tulivat lähelle katsojaa. Otetaan ulkopuolelta vertailuun vielä vaikkapa Bresson, joka loi minimalistisin keinoin hyvinkin mieleenpainuvia henkilökuvia, ja Ingmar Bergman pohdiskelevine elokuvineen, niin aika kepeiltähän nämä Godardin syvällisiksi luonnehditut esseet alkavat vaikuttaa.

Paras Godard on Hullu Pierrot (Pierrot le fou). Mutta toisaalta jos et pitänyt Viimeisestä hengenvedosta niin taidat olla ns. menetetty tapaus. En tiedä miksi elokuvasta pitäisi jäädä joku pointti käteen. Godardissa pidän eniten siitä, että jokaisella katsomiskerralla elokuva on aina uudenlainen eikä ne varsinaisesti ala kyllästyttämään koskaan. Kyllähän Viimeisen hengenvedon voisi sanoa sisältäneen eksistentialistisia teemoja, mutta ennen kaikkea Godard on postmoderni taiteilija, jonka töissä on viittauksia ja alluusioita enemmän kuin kenenkään muun töissä oli sitä ennen. Periaatteessa Tarantinoa voisi syyttää myös pintapuoliseksi ohjaajaksi. Eikä Tarantinon elokuvat varmasti olisi sellaisia kuin ne ovat ilman Godardia.

Godard on kunkku. Mutta kaikesta ei ole pakko pitää. Viimeiseen hengenvetoon ei ole suosikkigodardejani (mm. Laittomat, Les Carabiniers, Kiinatar, Weekend, Made in Usa, Elää elämäänsä ovat), mutta pari vuotta sitten kun viimeksi näin sen televisiosta oli hämmentävää huomata kuinka tuoreelta ja anarkistiselta se elokuvana edelleen vaikutti – osittain juuri esitys-kontekstinsa ansiosta. Kaikki mitä televisiosta tulee on ilmaisultaan valovuosia Godardin debyyttiä jäljessä, eikä elokuvissakaan esim. joku hyppyleikkaaminen ole edelleenkään kovin tavallista.

Godardin ja koko ranskalaisen uuden aallon vaikutus elokuvakielen ja ‑kulttuurin kehitykseen on aika selkeä. On toki okej, jos diggaa enemmän sitten vaikkapa tsekkien uudesta aallosta, mutta on kuitenkin hyvä muistaa mistä ne muut uudet aallot saivat (osittain) innostuksensa. Amerikkalainenkin elokuvahistoria olisi kovin toisenlainen ilman ranskisten uudesta aallosta inspiroitunutta 60-luvun indiemurrosta.



Le Mémpris ei minunkaan mielestä ole parhainta settiä, mutta Moravian teoksen filmatisointina se olikin tavallaan jo ennakkoon tuomittu epäonnistumaan.

Huomautanpa että Anttila myy Godard ‑Collectionia 9,99€ hintaan. Boksi sisältää leffat

Le Petit Soldat – The Little Soldier (1960)

A Woman Is a Woman – Une Femme est une femme (1961)

Le Mépris – Content (1963)

Pierrot le fou – Crazy Pete (1965)

Alphaville (1965)

Made in USA (1966)

Passion (1982)

Prénom Carmen – First Name: Carmen (1983)

Détective – The Detective (1985)

Hélas pour moi – Oh, Woe Is Me (1993)



+bonuslevy, jolla dokkareita, haastatteluja ja lyhäreitä.



Kai tämä jollain tavalla edustava on, vaikka esim. IMDb:n Godardin top-4 ‑leffoista yhtäkään ei boksiin mahdukaan. Täytyy vähitellen alkaa purkamaan boksia ja toivoa et ainakin puolet olisi mieleen.

Yoshua Ben Yosef ( 7.7.2009 17:45)

Pierrot le fou – Crazy Pete (1965)

Alphaville (1965)

Kai tämä jollain tavalla edustava on, vaikka esim. IMDb:n Godardin top-4 ‑leffoista yhtäkään ei boksiin mahdukaan. Täytyy vähitellen alkaa purkamaan boksia ja toivoa et ainakin puolet olisi mieleen.

On siinä kaksi parasta. IMDb on pylly.

Imdb on hyvinkin oikeassa. Nämä kaikki ovat parempia kuin Alphaville:

# (8.00) – À bout de souffle (1960)

# (7.99) – Bande à part (1964)

# (7.98) – Vivre sa vie: Film en douze tableaux (1962)



Masculin feminine on näkemättä ja prioriteettilistalla ykkösenä. Siitä joutuu maksamaan enemmän kuin tosta koko boksista.

Bande à part (1964) 5/10

Godardin "rikoselokuva", jossa kaveruskaksikko Arthur ja Franz pyrkii ryöstämään rikkaan rouvan kartanoonsa kätkemiä rahoja. Apuna keikan suunnittelussa on nuori naikkonen, Odile (Anna Karina), jolle kartano on tuttu. Vaikka keikkaaminen on elokuvan perusta, on kyseessä enemmän jonkinasteinen rakkaus- tai kolmiodraama, kun molemmat ystävykset kiinnostuvat samaan aikaan viehkeästä Odilesta.



Mustasukkaisenkin kilpakosinnan ja Odinen vaivaantuneen venkoilun muodostama jännite pitää elokuvan päätä pinnalla ja tarjoaa herkullisimmat ja viehättävimmät hetket, mutta yleisesti ottaen voi sanoa samaa kuin Godardista yleensäkin: en pidä miehen elokuvista kamalasti. Tälläkin kertaa on kyse lähinnä kiinnokohdattomasta poukkoilusta, jossa ajan matelu keskeytyy hetkellisiin kliimaksikohtauksiin, kuten kuuluisat "minuutin hiljaisuus" tai "Odile, Arthur ja Franz tanssivat", nämä pienet hetket vievät mukanaan ja kontrasti muuhun elokuvaan nostaa niitä normaalia ylemmäs.



Keikkaleffat eivät yleensäkään aihepiirillisesti yleensä kiinnosta minua, ja kynnys niiden katsomiseen on suuri. Ja nyt kun rakenne on vielä tällaista surrealistista sekamelskaa, niin huhuh. En myöskään kyennyt löytämään elokuvan muusta sisällöstä itseäni kiinnostavia teemoja, tai edes suurempaa poliittista asennetta bongailtavaksi. Jonkin verran vitutusta aiheuttavaa ja tärkeilevää (näin mä sen koen) name-droppailua kuitenkin.



Made in U.S.A. (1966) 5/10

Made in U.S.A. on viimeinen Godardin ja Karinan yhteistyöelokuva, ja nainen on tässä vielä Bande à partia viehättävämpi, johtuen lähinnä hehkuvasta värikuvauksesta, joka värikkäiden ja sensuellien 60-luvun mekkolaitteiden kanssa saa naisen todella säteilemään. Leffa mukailee siis klassista Marlow-dekkaria Big Sleep, ja Godard on kääntänyt Humphrey Bogartin kovaksi keitetyn sankarin herkullisesti Karinan esittämäksi naistoimittajaksi Paula Nelsoniksi. Nelson matkaa Pariisista Atlantic Citéen tutkimaan rakastajansa katoamista (kuolemaa).



Esittelyssä kerrotaan että genre on jälleen asetettuna muotiksi elokuvan päälle, mutta se tarjoaa vain asetelman ja visuaalisen ilmeen asuineen. Varsinainen ydin on Godardin esittämä kysymys poliittisen elokuvan tekemisen mahdollisuudesta. Eli rinnakkain haahuilevaa "dekkaritarinaa" ja Godardin reflektiota vasemmiston nykytilasta, ns. vasemmiston vuosi 0. Voiko poliittista elokuvaa sitten tehdä? Godardin mielestä ilmeisesti siten, että poliittinen kommentaari liimataan pinnallisesti päälle, tällä kertaa yllättäen naamalle hyppäävistä poliittisista puheenpätkistä, joita saa aina silloin tällöin kuunnella nauhurin välityksellä. Yhteys henkilöhahmoihin tai heidän kokemuksiinsa tuntuu (ainakin minun nähdäkseni) olemattomalta, ja siten elokuvan seuraaminen muuttuu jälleen turhauttavaksi ja tylsyttäväksi.







Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Godard ei ole minun juttuni... hänen elokuvistaan välittyy minulle vittumaisuus, snobius, ylimielisyys, epämukava elitistisyys... varjo, joka väistyy turhan harvoin elokuvien päältä.