Godard

Yoshua Ben Yosef ( 24.6.2011 17:35)

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Godard ei ole minun juttuni... hänen elokuvistaan välittyy minulle vittumaisuus, snobius, ylimielisyys, epämukava elitistisyys... varjo, joka väistyy turhan harvoin elokuvien päältä.

Epämukava elitistisyys...Osuva kuvaus. Tässä juuri mietin, että Godard ja Jesus Francohan ovat tavallaan samasta puusta veistettyjä, joskin Francon ilmentämä viinilasielitismi on huomattavasti aidompaa ja lämpimämpää, toki Franco oli myös lahjakkaampi ohjaajana. Francoistithan usein ymmärtävät katsovansa itsetarkoituksellista ja toisinaan kömpelöä mutta kulttuurillista sleazea,kun taas Godardistit iskevät paskansa pitkän tikun päähän vasten taivasta ja sitä katsoessaan kuvittelevat näkevänsä auringon. ..keinotekoisuudessaan epämukavaa.

Hullu Pierrot ja Alphaville. Kaikki muut on joko keskinkertaisia tai ihan hanurista.

Une femme est une femme / A Woman Is a Woman (1961)



Godardin ehdottomasti leikkisin ja värikkäin elokuva, jossa komedia on mustaan taipuvaista ja Pariisi tuodaan esiin jännittävänä ja ihmeellisenä pienoismaailmana. Ja jälleen kerran ne pienimmätkin yksityiskohdat sekä käännökset palvelevat tarinaa, mikä kävi ainakin allekirjoittaneelle ilmi etenkin toisella ja kolmannella katsomiskerralla. Pääparin kinastelu ja vääntö elämänsä suurimmasta päätöksestä keskellä pariisilaista arkea on kuin leikkiä, jota seuraa entistä kiinnostuneempana. Tarina elää ja muotoutuu kuin itsestään, eikä mikään tunnu pakotetulta tai väkinäiseltä, vaikka Godard tekee selvästi samalla kunniaa Hollywoodin musikaaleille. Toisaalta kun ainesosina on kohtauksiin leikelty Michel Legrandin musiikki ja Raoul Coutardin kuvaus, sekä tietysti Anna Karinan, Jean-Claude Brialyn ja Jean-Paul Belmondon roolisuoritukset, niin miten edes voisi epäonnistua? Vähintään neljän ja puolen, ehkä jopa viiden tähden elokuva.

MiR ( 5.11.2011 10:34)

Une femme est une femme / A Woman Is a Woman (1961)



Godardin ehdottomasti leikkisin ja värikkäin elokuva, jossa komedia on mustaan taipuvaista ja Pariisi tuodaan esiin jännittävänä ja ihmeellisenä pienoismaailmana. Ja jälleen kerran ne pienimmätkin yksityiskohdat sekä käännökset palvelevat tarinaa, mikä kävi ainakin allekirjoittaneelle ilmi etenkin toisella ja kolmannella katsomiskerralla. Pääparin kinastelu ja vääntö elämänsä suurimmasta päätöksestä keskellä pariisilaista arkea on kuin leikkiä, jota seuraa entistä kiinnostuneempana. Tarina elää ja muotoutuu kuin itsestään, eikä mikään tunnu pakotetulta tai väkinäiseltä, vaikka Godard tekee selvästi samalla kunniaa Hollywoodin musikaaleille. Toisaalta kun ainesosina on kohtauksiin leikelty Michel Legrandin musiikki ja Raoul Coutardin kuvaus, sekä tietysti Anna Karinan, Jean-Claude Brialyn ja Jean-Paul Belmondon roolisuoritukset, niin miten edes voisi epäonnistua? Vähintään neljän ja puolen, ehkä jopa viiden tähden elokuva.

Allekirjoitan mielipiteen, mieltä lämmittävä elokuva. Le Méprisin ohella suosikkini nähdyistä Godardeista.

Jean-Luc Godard: Détective (1985)

Détective on, kuten nimensäkin jo kertoo, ihka oikea dekkari, mutta kovin vaikeasti purettava sellainen. Yhdellä tasolla Détective on varmasti kunnianosoitus alan ranskalaisille pioneereille, mutta samalla se tekee koko genrestä pilaa. Juonella ei ole varsinaista keskusta ja tässä vaiheessa uraansa Godard ryhtyikin jo pilkkomaan kerrontaansa niin, että eri tarinoiden perässä on äärimmäisen vaikea pysyä. Asiaa ei auta dialogi joka karkaa välillä lähes tajunnanvirraksi, kun kuvan ulkopuolelta tulee mukaan keskusteluita, huutoja sekä kommentteja, jotka eivät nähtävästi millään tavoin liity itse tarinaan. Katsoja voi seurata kolmen erillisen pääjuonen nivoutumista, mutta mosaiikkimainen sommittelu ja toistuva kuvallinen kikkailu pyrkii jatkuvasti johdattamaan ajatuksia aivan muualle.



Mitä tämä elokuva sitten sanoo, antaa ja tekee? Godard on alansa mestari, siitä on turha edes lähteä kiistelemään, mutta Détective on häneltä liian pitkälle viety vitsi. Se näyttää kyllä paikoin upealta, mutta ei loista sitä samaa henkeä kuin vaikkapa raskaasti dumattu King Lear, tai enemmän kiitelty Pierrot le fou. Vaikka lopussa tarinat nivotaan yhteen yllättävänkin radikaalein kääntein ei se pelasta ylipitkäksi venynyttä vitsiä. Jälki on hienoa, mutta samalla jotenkin tyhjää mikä osoittaa, että Godard oli jo siirtymässä tyystin muualle.

Jean-Luc Godard: Le petit soldat (1963)

Godardin mustavalkoisen kauden kummallinen kannanotto Algerian sotaan on pitänyt hyvin pintansa ajan hammasta vastaan. Nopeasti kuvattu elokuva hyödyntää käsivaraista kameraa, aitoja ympäristöjä, sekä luultavasti näyttelijöiden improvisaatiota, mutta punainen lanka ei pääse missään vaiheessa hukkumaan. Godard pitääkin suitset nyt sen verran tiukalla, että paria tyhjäkäyntikohtaa lukuunottamatta tarina etenee nopeasti ja johdonmukaisesti kohti yllättäen koittavaa päätöstään.



Michel Suborin esittäjä päähenkilö kasvaa etenkin venytetyn loppupuheensa ansiosta merkitykselliseksi hahmoksi, Anna Karinan esittämän Veronica Dreyerin jäädessä puolestaan lähinnä luonnosmaiseksi hahmoksi, jonka motiiveja ei voi kuin arvailla. Luottomies László Szabó tekee jälleen takuutyötä, samoin kuin Godardin tuolloinen vakiokuvaaja Raoul Coutard.



Ei aivan terävimmästä päästä Godardin 60-luvun tuotannossa, mutta vahva ja persoonallinen työ joka tapauksessa.

Éloge de l'amour (2001)



Tämä on niitä Godardin elämänmakuisempia elokuvia, jotka vain paranevat katselukertojen ja työstämisen myötä. Ensiyrittämällä kolmessa eri ajassa liikkuvaan tarinaan on ehkä vaikea saada otetta, eikä se tunnu edes järin mielenkiintoiselta, mutta jo toisella kerralla huomaa niitä Godardille tuttuja viitteitä ja riippuvuuksia, jotka eheyttävät aluksi hajanaisen tuntuista kokonaisuutta. Näin elokuvan nyt kolmannen kerran, ja nyt kaikki tuntui loksahtavan viimein kohdilleen.



Jokainen osuus kertoo elokuvaohjaajan ponnistelusta oman projektinsa synnyttämiseksi sen eri vaiheissa. Tuo mystinen projekti pyörii elämän ja, tietysti, rakkauden ikuisten aiheiden ympärillä, ranskalaiseen tapaan ehdollistaen kaiken pitkien vuoropuheluiden kautta. Samalla tämä ehdollistaminen on godardmaista asioiden ääneen lausumista ja niiden hyväksymistä/hylkäämistä, joka ilmenee parissa kohtaa myös herralle tyypillisenä monien äänien päällekkäisyytenä. Samoin avainasiaksi nousee asioiden muistaminen, sekä se monimuotoisuus jolla muistot syntyvät itse asiassa jo olemassa olevista muistoista.



Mustavalkoinen ensimmäinen tunti tuntuu edelleen hiukan tiiviimmältä kuin ylivärikäs toinen puolisko, mutta toisaalta värien käyttökin on nähtävissä yhtenä viestinä – ja jälleen kerran tikari lentää kohti Hollywoodin unelmatehdasta, joka ohjaajiemme mielestä on selvästi tyhjän ja historiattoman kansakunnan luoma kaupallinen hirviö.

Notre musique (2004)



Danten Jumalainen näytelmä ‑teoksen innoittamana kolmeen eri segmenttiin jaettu Notre musique ei ole helppo pala purtavaksi. Ensimmäinen osuus, "Helvetti", on yhtä todellisten ja kuvitteellisten sotakuvien yhteenliittymää, jonka raskaus ja ehdottomuus puristaa katsojan tiukalle.



Elokuvan todellinen juoni tapahtuu keskimmäisessä osassa, Kiirastulessa, joka sijoittuu Sarajevoon. Modernin sodankäynnin ja sen tuomien kauhujen symboliksi kasvanut kaupunkin onkin ihanteellinen ympäristö tarinalle, jota Godard avaa kiireettä useiden eri hahmojen kautta. Yhdistävänä teemana halki tarinan on väkivalta ja sen ilmeneminen eri tavoin meissä kaikissa, sekä tämän ikävän totuuden luomat jännitteet eri tilanteissa ja eri kulttuureista kotoisin olevissa ihmisissä. Godardin tapaan aiheitta käsitellään erilaisten haastatteluiden ja vastaavien tilanteiden kautta, jolloin kysymykset ja vastaukset muodostavat verkalleen omia pienoiskuviaan elokuvan sisälle.



Elokuvan loppu yllätti jälleen, vaikka olen nähnyt Notre musiquen jo kahdesti aiemmin, niin vahvasta päätöksestä tässä on kyse.

Tout va bien (1972)



Godardin poliittisen kauden viimemetreillä valmistunut elokuva, joka pohtii ja käsittelee ohjaajan omia tuntoja luokkataistelun ja kommunistisen vallankumouksen tiimoilta. Godard epäilee jo selvästi koko vasemmistolaisen liikkeen kohtaloa ja Yves Montadin esittämä elokuvaohjaaja, joka on luopunut filmien teosta mainosten hyväksi, symbolisoi varmasti monella tapaa Godardin tuntoja. Jopa samalla puolella olevat henkilöt kiistävät toistuvasti toistensa käsitykset ja tavat katsoa asioita, eikä puhtaan totuuden löytäminen olekaan enää niin helppoa, kun maailmasta on kadonnut mustavalkoisuus.



Armand Marcon kameratyö on nautittavaa ja etenkin tehtaalle sijoittuvan "taistelun" kuvaus on yhtä tarkkaan harkittujen yksityiskohtien juhlaa. Samalla koko tapahtumalle ja siinä vaikuttaville ihmisille annetaan täysin uudenlaisia merkityksiä. Sama toistuu aivan lopussa, kun kamera kulkee edes takaisin supermarketin kassojen takana ottamatta kantaa mihinkään. Jane Fonda jää toisessa pääosassa hiukan varjoon, mutta toisaalta hänen roolinsa on kirjoitettu juuri sellaiseksi, eivätkä ranskaksi ylipuhutut kohtaukset ainakaan auta tilannetta, kun Fondan äänikin hukkuu matkan varrelle.



Hämmentävä elokuva joka aukenee lisää seuraavilla katselukerroilla.

Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution (1965)



Eddie Constantine on Lemmy Caution, kivenkovaksi dekkariksi ties kuinka monissa liemissä keitetty kehäkettu, joka on elämänsä suurimman mysteerin äärellä. Godardin 60-luvun muusa Anna Karina edustaa puolestaan uuden maailman ja uuden ajattelun airuetta Alphavillessä, jota Alpha 60 johtaa rautaisella otteellaan.



Minibudjetilla tehty elokuva näyttää yhä vakuuttavalta ja vaikka suuret erikoistehosteet jäävät ymmärrettävistä syistä johtuen puuttumaan, on kokonaisuudessa sitä taianomaista imuaan. Alphavillen maailmaan on yksinkertaisesti helppo uskoa, sillä öinen Pariisi, modernit kerrostaloalueet ja suuret moottoritiet luovat uskottavan illuusion. Heitetään päälle vielä tietokoneen hyytävä ääni ja kaikki tarvittava on kasassa.

Sympathy for the Devil (1968)



Tämäpä on vasta vaikea leffa purettavaksi. Godardin poliittisen kauden aikana syntynyt teos oli alkujaan nimeltään One Plus One, mutta Godardin harmiksi niin nimi kuin elokuvan lopetuskin muutettiin uuteen muotoon.



Stonesit työstävät studiossa nimibiisiä sävellyksen saadessa hitaasti muotoaan. Otokset ovat pitkiä ja kamera seuraa muusikoiden touhuja sivulta, passiivisena ja lähes näkymättömänä. Välillä ruudulle lävähtää erilaisia poliittisia kohtauksia. Mustien panttereiden julistusta keskellä autojen hautausmaata, mukana on aseita ja poliittisia palopuheita esitetään, äänitetään ja kuullaan taustalta. Välillä käydään sarjakuvaliikkeessä ja harhaillaan luonnon parissa.



On aika vaikea sanoa mitä Godard on halunnut tällä kaikella oikein sanoa ja mikä on useampien välikohtausten pointti. Pääteemat ovat luominen ja tuhoaminen, mutta osoittelu on aikakaudelle ominaisesti yliampuvaa ja vaikka Godard osaa sommitella kuvaan hienoja asetelmia, eivät irralliset pätkät anna juuri mitään. Puheet ovat puheita, ja usein kyse on silkasta marxismin ylistämisestä. Välillä kuullaan taas luettuja otteita pornografisista kirjoista. Epäselväksi jää mm. se, mitä valkeisiin kaapuihin pukeutuneet valkoiset naiset symboloivat ja kuinka kaikki tämä paasaus palvelee lopulta mitään?



Onneksi mukana on Rolling Stones jonka työtä on ilo katsoa. Bändin soundivelho Brian Joneskin on vielä mukana, tosin mies ei ole enää missään vahvassa vedossa. Muuten elokuva ei sitten paljon annakaan.

Pitäskö keskeyttää MiRin yksinpuhelu.

Aloitetaan lainauksella itseltäni katsottujen elokuvien ketjusta parin vuoden takaa.

Bande a part

En jaksanut kytkeä aivojani akateemiseen asentoon, joten ei jaksanut pätkääkään kiinnostaa mahdollinen uraauurtavuus. Eikä toiminut. Kertoja tuntui typerältä, ja erityisesti vitutti päähenkilöt, joiden dialogi ja käytös eivät vaikuttanut aidolta juuri koskaan. **

Eilen tuhrasin aikaa A bout de soufflen kanssa. Eikä taas vittu jaksanut kiinnostaa. Ei niinku oikeasti pysty tuhlaamaan elämäänsä elokuvan katsomiseen jotain teknisenä suorituksena. Kyllä nyt keinojen pitäisi palvella jotain, eikä olla olemassa itsensä takia. Kiinnostavinta oli nyt ehkä se, että Tarantino taisi napata Pulp Fictioniin tästä Willisin ja naisystävänsä keskustelut motelli(?)huoneessa.



Katon tuosta digiboksilta Alphavillen ja sitten saatte pitää Godardinne.

k-mikko ( 24.5.2012 19:50)

Katon tuosta digiboksilta Alphavillen ja sitten saatte pitää Godardinne.

Artemisa Absinthium ( 24.6.2011 19:16)

Hullu Pierrot ja Alphaville. Kaikki muut on joko keskinkertaisia tai ihan hanurista.

Quoteen itseäni ja tuossa suuri totuus

k-mikko ( 24.5.2012 19:50)

Katon tuosta digiboksilta Alphavillen ja sitten saatte pitää Godardinne.

Paljon mitään herra Godardia ole katsonut... mutta mä kyllä tykkäsin Week Endista ja uskallan suositella k-mikolle herran juttujen ja kirjoittelun perusteella.

Meller ( 24.5.2012 20:14)

k-mikko ( 24.5.2012 19:50)

Katon tuosta digiboksilta Alphavillen ja sitten saatte pitää Godardinne.

Paljon mitään herra Godardia ole katsonut... mutta mä kyllä tykkäsin Week Endista ja uskallan suositella k-mikolle herran juttujen ja kirjoittelun perusteella.

Week End on kieltämättä erilainen ja poikkeuksellisen räväkkä Godardin tuotannossa. Iskee varmasti monen Jean-Lucin töitä muuten kammoavan makuhermoon.



Lisäksi kannattaa harkita Alphavillen eräänlaisen jatko-osan Allemagne 90 neuf zéron katsomista, mutta tämä suositus kannattaa ottaa varauksella.