Konserttielokuvia.

Aki ja Turo – No Sleep till Forssa



Aikakoneella matka 90- luvun alkuun, jolloin alaikäisenä kiskottiin kaljaa jätkäporukalla ja taustalla soi hyvin usein juuri tämä. Tietysti C- kasetilta. Paljon hyvia muistoja ja onhan tämä jo nykyään kulttiklassikko.



Kohtuus kaikessa. Etenkin nussimisessa!

[attachment=965:roxy3.JPG]

Loistavan Roxy Musicin Avalon kiertueen konsertti Ranskasta vuodelta 1982. Ferry & muu porukka uskomattomassa vedossa. Ikivanhalla VHS:llä soundit ovat pysyneet jytäkkänä. Varsinkin Basson & rumpujen osalta voidaan puhua samanlaisesta harmoniasta, kuin vinyyleissä verrattuna liian sliipattuihin CD- levyihin nähden.



Biiseistä ja tulkinnoista on pakko nostaa ylitse muiden Neil Youngin cover Like A Hurricane ja tietysti yksi maailman kauneimmista virsistä Jealous Guy. Alkuperäinen Lennonin tulkinta ei millään yllä Roxyn tasolle.

[attachment=970:thin_lizzy.JPG]

Live & Dangerous 1978 kundit olivat parhaimmillaan, joka näkyy ja kuuluu keikalla. Ajoittain mennään täydellisyyteen ja melkein unohtuu, että kyseessä on rokkarit eivätkä studiomuusikot. Gorhamin & Robertsonin yhteistyö oli vertaansa vailla jollaisia tuskin tullaan enää näkemään.

Kasetti rantautui Suomen myyntiin jo vuonna 1983 mitä voi pitää pienoisena ihmeenä, koska bändi ei kuitenkaan nauttinut mitään suurta suosiota täällä.

Ohessa kasetin arvostelu joulukuulta ‑83.

Tässä tulee hurjin kasetti moneen aikaan. Tämä Thin Lizzy Rainbowlla on lajissaan loistava konserrtivideo. Irlantilaiset ovat johtajansa Phil Lynottin pieksettävänä hervottomassa vauhdissa. Hiki roiskuu, äänimassa möyryää, hevimusiikki elää gloriaansa. Yleisökin käyttäytyy Thin Lizzyn ansaitsemalla tavalla.

Rehellisesti on sanottava, että kysymyksessä on yksi vauhdikkaimmista ja samalla myös teknisesti onnistuneimmista taltioinneista, mitä konsertteihin tulee. Tätä kelpaa katsoa ja kuunnella myös monolaitteilla. Kasetti on tehty kolme vuotta sitten mutta vähät siitä.

*****



Parhautta Still in Love With You.

Earls Court London & Maine Rd., Manchester



Mieletön live akti (What's the Story) Morning Glory? kiertueelta. Jätkät uskomattomassa vedossa Umbron ja Adidaksen verkkareineen. Englantilaista työväen rokkia parhaimmillaan. Nyt vasta tajusin, että bändin Swamp Song on puhdas cruising biisi jenkeille siinä missä ZZ Topin La Grange on Harrikoille.

Live sisältää kaikki hitit Definitely Maybe & (What's the Story) Morning Glory? levyiltä ja niitä on paljon.

Tykkäsipä tai ei mutta Oasis ja Gallagherin veljekset on laskettava suurimpien britti muusikoiden seuraan!



Parhautta Acquiesce

Hammersmith lokakuussa 1983



Live oli hieman menettänyt vetovoimaansa sitten oman MSG historiikin varrella. Toki perusvarmaa työläisrokkia ja upeasti soivaa Flying V:tä on aina ilo kuunnella varsinkin Schenker-veljesten soittamana. Tämän kokoonpanon heikoin lenkki on laulaja Gary Barden, joka ei oikein saa tarvittavaa munaa esitettäviin biiseihin vaikka jalassa olevat farmarit ovatkin sitä mallia ettei naispuolisille jää epäselväksi kummassa lahkeessa vehkeet sojottaa.

Doctor Doctor biisi saa yllättävää apua, kun lavalle ryntäävät Rudolf Schenker & Mainen Klasu.



Parhautta Into the Arena

Noel Archambault; David Douglas :

At the Max (1991)





Rolling Stonesin vuoden 1990 aikaisen Steel Wheels kiertueen konserttifilmatisointi joka kuvattiin alunperin IMAX järjestelmällä. Vaikka en olekaan pitänyt Rollareita erityisen hyvänä albumikokonaisuuksien tekijänä, niin yksittäiset biisit ja live-esiintymiset ovat toki rautaa. Ainakin tämä At the Max antaa hyvän kuvan bändin keikkakunnosta tuohon aikaan. Jagger liikkuu lavalla kuin eläin, Wood ja Richards soittavat hienosti kitaraa ja Wyman sekä Watts komppaavat. Kyllä ovat sedät jaksaneet heilua ja show on näkemisen arvoinen. Löytyy DVD:nä ja nykyään ilmeisesti myös Blu-rayna.



Taltioinnin aloittava Start Me Up

KORSETTIELOKUVIA??!

heh, freudilainen lapsus, mutta tietenkin The Carmpsien mielisairaalalive



Live at Napa State Mental Hospital

John Lennon and the Plastic Ono Band – Sweet Toronto

Lennonia parhaimmillaan ajalta jolloin The Beatles oli vielä joten kuten elossa. Ennen pääaktia lavalla käyvät Bo Diddley, Jerry Lee Lewis, Chuck Berry ja Little Richard näyttämässä teineille, mitä on alkuperäinen rock'n'roll. Kaikin puolin nieno ja toimiva konserttielokuva, jonka heikoin lenkki on (yllätys, yllätys) rouva Onon lavalla sekoilu.

D.A. Pennebaker: Ziggy Stardust – The Motion Picture (1973)



D.A. Pennebaker teki melkoisen kulttuuriteon ikuistaessaan David Bowien ikoniseksi luokiteltavan Ziggy Stardust ‑hahmon viimeisen keikan heinäkuussa 1973. Aladdin Sane albumin tiimoilta tehdyn kiertueen viimeisellä keikalla Bowie vaikuttaakin olevan jo valmis siirtymään eteenpäin. Bowie säteilee tuttuun tapaansa lavalla kuin aurinko, mutta myös Spiders from Mars, eli Mick Ronson (kitara), Trevor Bolder (basso) ja Mick Woodmansey (rummut), soittavat timmisti. Yhtyeen tukena on vielä melkoinen kaarti taustasoittajia, joten vaikka soundit ovat hetkittäin rosoiset kulkee musiikki tuhdisti eteenpäin. Mitä itse bändiin tulee niin sekin pistettiin tämän jälkeen jäihin ja Diamond Dogs ‑kiertueella meininki oli jo täysin erilaista.



Hämärästi valaistu Hammersmith Odeon ei ole ihanteellinen paikka kameroille ja monissa kohdin tarkennuskin on mitä on, mutta samalla keikan sähköinen tunnelma välittyy. Etenkin alkupuolen Watch That Man, Oh! You Pretty Things ja Moonage Daydream tippuvat kovaa ja korkealta. Kameroita on vielä liian vähän, minkä takia Bowien lisäksi vain Ronsonia kuvataan kunnolla muun bändin jäädessä kirjaimellisesti taustalle. Akustisesti esitetty My Death jakaa keikan onnistuneesti kahteen osaan ja loppuliuku onkin taas yhtä hittiparaatijuhlaa. Keikan päättävässä Rock 'n' Roll Suicide siivussa Bowie kulkee pitkin estradia kuin liian pieneen häkkiin suljettu tiikeri ja lataus nousee vielä kerran kattoon. Näin Ziggy katosi planeetaltamme ja hieman myöhemmin maailma sai kummastella, kuka tämä Thin White Duke oikein on...



Tekniseltä puolelta jopa 30-vuotis juhlajulkaisu jättää vielä paljon toivomisen varaa, mutta kyllä tämä silti kannattaa katsoa jo yksistään Bowien/Stardustin kulttuurillisen merkityksen takia.

David Mallet: U2: Zoo TV Live from Sydney (1994)



David Mallet on ohjannut konserttielokuvia jo 80-luvun alusta saakka ja sen todella näkee, niin rutinoitua ja vahvaa Malletin jälki tälläkin kertaa on. Mitä itse aiheeseen tulee, niin 90-luku jos mikä kuului irlantilaisille. Toki he olivat jo ennen tätä, ja ovat toki edelleenkin, supertähtiä, mutta juuri pelosta vapautuneen Euroopan vuosikymmen oli mielestäni se yhtyeen todellinen kulta-aika.



Achtung Baby oli ilmestyessään jo pieni säikyttelijä, mutta vuoden 1993 Zooropa oli vasta se todellinen läpsäisy vasten fanien kasvoja. Mystisen lännen cowboyasut vaihtuivat kiiltonahkaan ja kärpäslaseihin, kun Bono toi tosi-TV:n massoille ja vei pilan pidemmälle kuin kukaan muu supertähti aiemmin. Ironiaa ja itseironiaa, kritiikkiä ja itsekritiikkiä, suuri show toistettuna lukemattomilla pienillä ruuduilla. Vain yhtye itse, ja erityissti Bono, taitavat tietää kuinka paljon mukana oli lopulta mustinta huumoria, mutta toisaalta – mitä väliä sillä edes on kun kaava toimii. En tiedä kenen kynästä lava ja show on lähtöisin, mutta palaset loksahtelevat ihailtavalla prosentilla kohdilleen.



Bändi soittaa, kuten bändeillä aina on tapana, hiukan turhan paljon uusimpien kiekkojensa materiaalia, ja esim. Running to Stand Still ja Stay (Faraway, So Close!) ovat aika turhia numeroita. Onneksi näitä suvantoja ei löydy kuin mainitut pari ja huippuja on huomattavasti enemmän.



The Joshua Treen isot kappaleet ovat aina hienoa kuultavaa. Mysterious Ways tuo lavalla mysteerisen tanssijattaren, Daddy's Gonna Pay For Your Crashed Carin soidessa (on muuten yksi bändin parhaista ja aliarvostetuimmista 90-luvun biiseistä) kaksi Trabantia kolistelee toisiaan vasten estradin yllä. Satellite of Loven aikana saadaan puolestaan satelliittiyhteys Lou Reediin, joka laulaa kappaleen Bonon kanssa. Hyvin valitun lainakappaleen sovitus on puitteistaan huolimatta intiimi ja lämmin, mikä on melkoinen temppu, sillä ollaanhan nyt stadion ympäristössä. Oman hetkensä saa myös Bonon alter ego, Mr. MacPhisto, joka pirunsarvissaan ja kultaisessa puvussaan kiteyttää jotain 90-luvun reality-huuman ajoista.



Mukavan käänteen keikkaan antaa myös se, kun kesken kaiken nelikko laskeutuu isolta estradiltaan alas yleisön keskelle rakennetulle pikkulavalle ja esittää sillä muutaman kappaleen. Tätä lähemmäs supertähdet eivät kaiketi enää päässeet alun klubikeikkojaan.

David Winters: Welcome to my Nightmare (1975)


Alice Cooperin vuoden 1975 show oli melkoista rock'n'roll sirkusta. Kauhu on shown keskeinen elementti ja suosionsa huipulla patsastellut Cooper antaa katsojille ihmeteltävää koko rahan edestä. Myöhemmin on selvinnyt että mies oli totaalisen huuruissa noihin aikoihin, mutta kokkelipäissään kompasteleva Cooper sopii oikeastaan mainiosti shown päähenkilöksi, onhan kyse kuitenkin vahvasti teemallisesta tarinasta.


Pieni Steven/Alice riehuu estradilla, kärsii painajaisista, peloista ja hallusinaatioista ja viskoo siinä samalla hittejään vasemmalle ja oikealle. Kuvan- ja äänenlaatu eivät ehkä saavuta nykyisiä standardeja, mutta keikan raaka energia ja yleisön villiys kyllä välittyvät katsomoon. Taustabändi on kirjaimellisesti karkotettu taustalle ja lavan etuosan jakavat Cooperin kanssa tanssijat, jotka tekevät kaikkensa shown eteen. Erilainen mutta ehdottomasti suositeltava konserttielokuva.

Clark Santee: A Night with Lou Reed (1983)


Mestari Reed on poissa, joten nyt tuli katsottua sitten tämäkin konserttileffa viimein. Lou Reed oli vahvimmmillaan intiimien tarinoiden ja pienempien kuvioiden parissa, joten tämä kolmen vuosikymmenen takainen taltiointi, joka ikuistettiin miehen "kotikulmilla" riittävän pienellä klubilla on parasta mahdollista Reediä. Herran live-levyjä omistaville tiedoksi, että A Night with Lou Reed edustaa samaa aikakautta, jolta on julkaistu Live in Italy.


Reedin taustalla häärivä kolmimiehinen yhtye on vedossa ja etenkin rytmiryhmä Fred Maher (rummut) ja Reedin kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt basisti Fernando Saunders pelaavat hyvin yhteen. Kitaristi Robert Quine vetää osuutensa rööki huulesta roikkuen ja mustat lasit päässä alusta loppuun, mutta joko äänimies tai DVD:n miksaaja ei ole ollut täysin tehtäviensä tasalla.


Sweet Janella starttaava ja Rock & Rolliin päättyvä keikka on varmojen raitojen vahva joukko, josta löytyvät mm. Velvettien I'm Waiting for the Man ja White Light/White Heat, tuolloin juuri ilmestynyt Women ja raskaammaksi sovitettu Satellite of Love. 13 raitaa on kovin pieni joukko ja tästäkin on napsittu pois joitain palasia, mutta siitä huolimatta kasassa on toimiva keikka, jonka loputtua ei voi kuin harmitella sitä että Reedistä jäi niin kovin vähän konserttitallenteita.

Eipä juuri paskempi kuvan ja äänen laatu voisi olla tällä 

Metallica: Cliff 'em All-taltiolla vuodelta 1987

, mutta mieleisin Metallica-live kuitenkin. Tai ehkä nimenomaan tuon rähjäisyyden takia.

[VIDEO]http://www.youtube.com/watch?v=YCjgbslnVJI[/VIDEO]

Sanokaas paremmin tietävät mitkä olisi 1-3 olennaisinta konserttitaltiointia (dvd/blu ray) kullekin seuraaville artisteille / yhtyeille:

Deep Purple 

Uriah Heep

Madonna

Michael Jackson

Bruce Springsteen

David Bowie

Rush

Queen

Lynyrd Skynyrd

Paul Mccartney (Wings-aikainen)

No Bowien kohdalla setti voisi olla:

1. Legendaarinen Ziggy Stardust ‑konserttitaltiointi (tietysti)

2. Serious Moonlight (näissä kohdin Business-Bowie oli parhaimmilllaan, löysäily oli vasta edessä)

3. A Reality Tour ("modernin" Bowien uran upea päätös, tämän jälkeen miestä ei ole estradeilla nähty)