Perustarina hahmokehityksineen oli kyllä tässä huomattavan erilainen ja hieno, melkein tuli kyynel silmään. Että vois olla top-5-spagujakin mulla (muutama merkkitapaus vielä näkemättä), mutta arvoasteikolla putoaa ehkä snadisti siksi, että osa juonikuvioista oli vähän päälle liimattua sillisalaattia "hei, nyt tuli hieno idea" "hei, nyt löyty siisti paloauto" ‑tyyliin eikä niinkään tarinaa tukevasti, vaikka sinänsä jotain lisämaustetta se olisi yksinään kaivannutkin. Gemma oli kerrankin aivan nappiroolissa.
Perusasetelman ympärillä hilluu koko ajan monia henkilöitä joista voisi saada enemmän irti, kuten ilotaloa pitävä Giuliano Gemman äitihahmo (kuinka monessa spagussa esiintyy sankarin äiti, jos ei lasketa orvoiksi jääneiden kostajien takaumia) ja jotka tuntuvat unohtuvan heti kun eivät ole kuvassa – mitähän olisi tapahtunut jos mamma olisi vaan kieltänyt Scottia leikkimästä Frankin kanssa. Ja muutamat sivuteemat (kuten ikääntymisen vaikutus iskurin käyttämiseen) oli niin kiehtovan spesialistisia, että olisi halunnut vielä enemmän havainnollista asiantuntijaläppää, lähikuvia ja käytännön esimerkkejä. Elokuvan maailmaa ja ihmisiä olisi siis voinut miettiä paljonkin pitemmälle, mutta eipä tämä välttämättä haitannut kun dramaattisia käänteitä, tähtikarismaa, ruudikasta toimintaa ja hyviä yksityiskohtia oli kumminkin pelissä enemmän kuin tarpeeksi, Dollaritrilogiasta tutuissa legendaarisissa miljöissä kuvattuna. Parimetriset kullatut coltit yökerhon ulko-ovella, Lee Van C on villin lännen Sedu Koskinen.
