Parhaiden ohjaajien 90 ja 00 lukujen keskiarvo

Viittauksellani, tuohon Malickin valmisteilla olevaan elokuvaan, tarkoitan ainoastaan sitä ettei kyseinen ohjaaja ole mikään muinaisjäänne. Hän teki 90-luvulla yhden arvostetun elokuvan ja nyt vaikuttaa siltä, että hän tekee uuden elokuvan tälle vuosikymmenelle, mutta sen hyvyydestä en missään tapauksessa sano mitään näin ennakkoon. Nähdäkseni näillä perusteilla Terrence Malick on joka tapauksessa yksi nykyohjaajista ja täten hän ehdottomasti kuuluu tällaiselle listalle. Antti Tohkan kanssa olen kyllä samaa mieltä siitä, että Guardianin lista on yllättävän hyvä ja se on tätä paljossa siitä syystä ettei sitä olla laadittu demokraattisella yleisöäänestyksellä. Oma listani olisi toki erilainen, kuten aiemmin tässä viestiketjussa antamistani pisteistä voi havaita.

näkemys Mulholland Drivesta avant-gardena elokuvaa (ja niiden historiaa) tuntemattomille kriitikoille on äärimmäisen naiivi. Mulholland Drive on kyllä kaikkea muuta kuin (pelkkä) muotokokeilu

Samaa mieltä. Ja se juuri siinä mättääkin. missään mielesä MD ei ole varsinainen avant- garde leffa. Perinteisesti avant garde leikkii muodolla (mitä MD:kin tekee), mutta syystä. Ja se syy on yleensä poliittinen, halutaan tehdä "vastaelokuvaa". Eli vastustetaan jotain taantumuksen voimaa tai voimia, joiden katsotaan olevan päälimmäisinä nykyelokuvassa. (Tai taiteessa yleisemmin). Muotokikkailu toimii siis keinona saada katsoja näkemään asiat uudella tavalla, kiinnittämään huomiota asioihin, jotka normaalissa elokuvankatsomiskokemuksessa tulkitaan ns. itsestäänselvyyksinä.



MD leikkii kyllä muodolla mutta on sisällöltään tyhjä. Tarjoamasi selitys "Hollywoodin unelmakoneistosta käsittämättömänä painajaistehtaana" ei kyllä kuulosta elokuvan nahneenä mitenkään sopivalta. Tuollaisen teeman käsittely vaatisi nimenomaan lineaarisemman juonen ja analyyttisemmän (selkeämmän) käsittelyn, koska se on luonteeltaan taloudellis- poliittinen. Korkeintaan (jos tätä unelmakoneistoa ja painajaismaisuutta halutaan viljellä pidempään) kyse on katsojan manipuloinnista: miten pelastetaan pieleen mennyt tv sarja tuottamaan edes osa siihen sijoitetuista rahoista takaisin: leikataan se mahdollisimman epäselvään muotoon ja aletaan puhua taiteesta. MD on yhtä kaukana onnistumisesta kuin Juhani Palmun maalaukset taiteesta.



Surullisinta tässä on se, että uskon vakaasti, että jos Lynch oikeasti saisi rahoituksen tehdä uuden leffan näistä MD:n teemoista siitä varmasti tulisi hyvä. Juuri sillä tavalla, millä Lost Highway on MD:tä parempi: It makes sense.



Zoo toimii vertailussa MD:hen yhdellä tavalla: Zoo on selkeästi elokuva, jossa tekijällä on ollut vahva teema, hän on todella miettinyt miten se teema saadaan esille juuri sille ominaisella parhaimmalla tavalla. Tämä edellyttää omanlaisensa elokuvamaailman luomista tukemaan sisällön erikoislaatuisuutta. Zoo on siis esimerkki kokeilevasta elokuvasta joka toimii yrittäessään samaa kuin MD. Siinä pointti.



Enkä sitäpaitis usko monenkaan Elitistin Zoota koskaan nähneen. Sentakia painokas suositukseni.

Kunnioitan Sorsimuksen näkemystä Mulholland Drivesta, mutta en kuitenkaan ole samaa mieltä hänen kanssaan. Mielestäni Mulholland Drive tulee nähdä suhteessa film noir –traditioon, johon on aina (okei, lähes aina) kuulunut varsin sotkuinen tarina/tarinankerronta. Jos ajatellaan sellaisia klassikoita, kuin Out of the Past ja The Big Sleep niin huomataan monia yhtäläisyyksiä Lynchin uusimpaan elokuvaan. Näissä elokuvissa päähenkilö sananmukaisesti eksyy film noir –maailmaan. Hän on samassa asemassa kuin katsoja siinä ettei hän tiedä mitä hänen ympärillään tapahtuu ja minkä takia. Tämä sotkuisuus kuitenkin toimii elokuvien eduksi tunnelman ja unenomaisuuden rakentamisessa. Tässä mielessä Mulholland Drive näyttäytyykin itse asiassa varsin perinteisenä elokuvana, joka on kaukana avant-gardesta. Sitä voidaan kutsua neo noiriksi.

Mielestäni kuvaus Hollywoodista painajaiskoneistona on onnistunut. Elokuvan vaalea neito on selkeästi saanut vaikutteita elokuvista ja alkanut uskoa unelmiin tähteydestä, joita katsojille usein kaupataan. Täten raja elokuvan ja todellisuuden välillä on muuttunut hänelle epäselväksi, sillä jotakin elokuvista on astunut hänen arkimaailmaansa ja muuttanut sitä. Hänen saavuttua Hollywoodiin hänelle kuitenkin paljastuu, kuten katsojallekin, ettei unelmatehdas ole sitä mitä sen yleensä kuvitellaan olevan. Tämä Hollywoodin todellisuus sekoittaa hänen päänsä ja muuttaa hänen arkielämänsä painajaisuneksi, josta hän ei enää kykene heräämään. Tässä suhteessa hänen alkuperäiset unelmansa ja ihmiset, jotka häntä niiden tavoittelemisessa ovat kannustaneet näyttäytyvät hänelle todellisena helvettinä. Se pitääkö tästä elokuvan tarinasta on tietysti katsojasta itsestään kiinni, mutta omasta mielestäni on kuitenkin väärin esittää elokuvan olevan tyhjä, sillä sitä se ei selvästikään ole.

Spaddun näkemys Kiarostamista ohjaajana, joka on otettu listalle vain sen takia, että mukaan olisi saatu ei-länsimaalainen ohjaaja, on suorastaan pöyristyttävä. Absurdiksi väitteen tekee se, että sen esittää henkilö, joka ei ole koskaan nähnyt Kiarostamin elokuvia. Abbas Kiarostami on ollut länsimaissa jo useita vuosia erittäin arvostettu ohjaaja. Hänestä on kirjoitettu yllättävän paljon Suomessakin, jossa hänen elokuvia on esitetty sekä teatterissa, että televisiossa. On totta ettei häntä arvosteta kotimaassaan Iranissa samassa suhteessa kuin täällä länsimaissa, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa miten paljon Englantilaiset kriitikot häntä arvostavat.

Tarkoitus ei ollut dumata Kiarostamia millään tavalla. En pysty omasta mielestäni sitä tekemäänkään, kun en ole yhtään herran elokuvaa nähnyt. Mutta kuten aiemmin jo useasti on tuotu esille, miksi juuri Kiarostami? Top 10:n (ja koko listan) ulkopuolelle on jätetty nimiä, jotka ansaitsisivat paikkansa tuolla ehdottomasti. Koska Kiarostami erottuu suuresta joukosta ohjaajia – jotka ovat samalla muuten eurooppalaisia tai Amerikan mantereelta – iranilaisen kansalaisuutensa takia ja häntä on luultavasti pidetty ohjaajana, jolla on ansiokas ura takanaan, hänet on päätetty laittaa listalle, jotta listassa olisi jotain omaperäistä sekä myös siksi, ettei listaa kritisoitaisi syystä, että se koostuu yksinomaan länsimaalaisista henkilöistä. Päätoimittaja estää näin rasistisyytökset yleisöpalstalla. Hänen elokuviensa tasoon en vieläkään mielestäni ottanut kantaa.

Kiarostami on valittu juuri siitä syystä, että todella monet kriitikot pitävät häntä tämän hetken parhaimpana/tärkeimpänä ohjaajana. Nähdäkseni hänen kansalaisuutensa ei ole tässä suurin tekijä, mutta toki sillä että länsimaalaiset kriitikot ovat alkaneet yhä enemmissä määrin kiinnostua iranilaisesta elokuvasta on merkitystä. Kun katsomme tätä listaa huomaamme, että monet maat ja kansalaisuudet ovat sen kymmenellä kärkisijalla edustettuina: Yhdysvallat, Englanti, Kanada, Japani, Iran. Mikäli listan laatijat olisivat todella halunneet miellyttää yleisöään olisivat he todennäköisesti valinneet listan kärkeen jonkun naisohjaajan; tai vielä paremmin mustaihoisen naisohjaajan. Ymmärtääkseni feministinen elokuvatutkimus on kiinnittänyt jo vuosikausien ajan huomiota siihen epäkohtaan ettei naisten ohjaamia elokuvia olla juuri kanonisoitu. Myönnän etten ole ehtinyt Guardiania vähään aikaa lukemaan, mutta kuulin, että tuosta listasta on keskusteltu täällä Englannissa jo varsin kiivaasti lehden sivuilla.

sorsimus (22.11.2003 14:25)

Tarjoamasi selitys "Hollywoodin unelmakoneistosta käsittämättömänä painajaistehtaana" ei kyllä kuulosta elokuvan nahneenä mitenkään sopivalta. Tuollaisen teeman käsittely vaatisi nimenomaan lineaarisemman juonen ja analyyttisemmän (selkeämmän) käsittelyn, koska se on luonteeltaan taloudellis- poliittinen.

Siis miksi ihmeessä "vaatisi"?

Kun näitä kommentteja lukee tulee väkisinkin huomanneeksi, että monien kirjoittajien mielestä tulisi tehdä vain tietynlaisia elokuvia ja vieläpä vain tietynlaisilla menetelmillä. Kaikenlisäksi (lähes) kaikkialta paistaa lävitse sälittävä käsitys etteivät kriitikot ymmärrä elokuvasta mitään, toisin kuin videoharrastajat...

Tätä voisit vähän selittää. Pitäisikö "kriitikkojen" mielipide elokuvien ja ohjaajien objektiivisesta hyvyydestä, mitä se tarkoittaakaan, hyväksyä sellaisenaan? Mistä keksit, että "videoharrastaja" ollessaan eri mieltä Peter Bradshaw'n, Xan Brooksin, Molly Haskellin, Derek Malcolmin, Andrew Pulverin, B Ruby Richin ja Steve Rosin kanssa, kuvittelee ymmärtävänsä elokuvasta heitä enemmän? Enkä ymmärrä sitäkään, että kun henkilö saavuttaa "kriitikon" statuksen opiskelemalla tai muuten, ei voisi enää olla ns. pihalla.

Lazer (21.11.2003 12:35)

MikaR (21.11.2003 10:25)

Tasan 2.50 arvosanahan on juuri keskiverto elokuva, ei hyvä – mutta ei huonokaan

Itse asiassa annettaessa tähtiä yhdestä viiteen tasan kolme on se keskiverto.

Niin, ellei nollaa tai puolta tähteä voi antaa, itse käytän myös noita kahta alinta arvosanaa. Anyway, Lynch näyttää pärjäävän kyllä ihan hyvin tuohon ylempäänkin keskivertoon verrattuna.

QUOTE (sorsimus @ Nov 22 2003, 14:25)

Tarjoamasi selitys "Hollywoodin unelmakoneistosta käsittämättömänä painajaistehtaana" ei kyllä kuulosta elokuvan nahneenä mitenkään sopivalta. Tuollaisen teeman käsittely vaatisi nimenomaan lineaarisemman juonen ja analyyttisemmän (selkeämmän) käsittelyn, koska se on luonteeltaan taloudellis- poliittinen. 





Siis miksi ihmeessä "vaatiisi"?

Minusta jos lähdetään analysoimaan elokuvaa siltä kantilta, että se on jonkinlainen vertauskuvallinen näkemys "unelmakoneistosta painajaistehtaana" se on kuitenkin liitettävä jollain tasolla siihen olemassaolevaan unelmatehtaaseen (Hollywoodiin), muuten pyöritään aika yleisellä tasolla. Wilderin Sunset Boulevard ehkä parhaiten täyttää tämän "painajaistehtaan" kriteerit, mutta siis sillä tavalla, että se näyttää sen pelin ja todellisuuden joka meille tavallisille kasatun unelmatehdas- julkisivun takana kaikessa raadollisuudessaan on.

Tuo Ossiessionen Film noir- pointti Mulholland Drivessä on kyllä hyvä. Häpeäkseni täytyy tunnustää, että en ole sitä noin ajatellut. Itse asiassa, jos pystyisin MD:n noin näkemään, saattaisin siitä jopa pitää.

Toisaalta, tuo film noir- meininki kuitenkin kertoo enemmän elokuvan muodosta kuin sisällöstä jättäen kaiken tarkoituksen ja merkityksen (ainakin minulle) yhä hämärän peittoon. Ei se vielä riitä, että jos juoni on sekava perustellaan se sillä, että ennenkin on tehty elokuvia, joissa näin on ollut. Jotta siis voisin nauttia Film noir- MD:stä pitäisi se katsoa puhtaasti muototutkielmana, joka siis taas vie meiningin lähelle avant- gardea.



Mukavaa silti ajastaiakaa käydä hieman poleemisempaakin debattia leffoista!

sorsimus (24.11.2003 14:58)

QUOTE (sorsimus @ Nov 22 2003, 14:25)

Tarjoamasi selitys "Hollywoodin unelmakoneistosta käsittämättömänä painajaistehtaana" ei kyllä kuulosta elokuvan nahneenä mitenkään sopivalta. Tuollaisen teeman käsittely vaatisi nimenomaan lineaarisemman juonen ja analyyttisemmän (selkeämmän) käsittelyn, koska se on luonteeltaan taloudellis- poliittinen. 





Siis miksi ihmeessä "vaatisi"?

Minusta jos lähdetään analysoimaan elokuvaa siltä kantilta, että se on jonkinlainen vertauskuvallinen näkemys "unelmakoneistosta painajaistehtaana" se on kuitenkin liitettävä jollain tasolla siihen olemassaolevaan unelmatehtaaseen (Hollywoodiin), muuten pyöritään aika yleisellä tasolla. Wilderin Sunset Boulevard ehkä parhaiten täyttää tämän "painajaistehtaan" kriteerit, mutta siis sillä tavalla, että se näyttää sen pelin ja todellisuuden joka meille tavallisille kasatun unelmatehdas- julkisivun takana kaikessa raadollisuudessaan on.

Jep, jep...



Viestistäsi päätelle MD:n miljöön yhdistäminen Hollywoodiin ei ole tuottanut sinulle vaikeuksia, lineaarisen kerronnan puuttumisesta huolimatta. Itse en ymmärrä miksi "unelmakoneisto painajaistehtaana" allegoria (tai mikään muukaan elokuvan keinoin esitetty vertauskuva) vaatisi toimiakseen nimenomaan lineaarisesti kerrotun tarinan.

K-mikko, tiedät itsekin ettei yhdenkään kriitikon mielipidettä tulisi minun mielestäni hyväksyä objektiivisena totuutena, kuten ei mitään muutakaan. Tämän nyt voi huomata jo siitä, että asetin nämä kymmenen parasta ohjaajaa tässä viestiketjussa omaan paremmuusjärjestykseeni. Videoharrastaja kuitenkin kuvittelee ymmärtävänsä elokuvasta taidemuotona kriitikoita enemmän silloin kun hän kirjoittaa, että avant-gardea tuntemattomat kriitikot katsovat Mulholland Driveä avant-gardena; eli he arvostavat elokuvaa jonakin mitä se ei yksinkertaisesti ole ja tekevät tämän vain sen takia etteivät tunne avant-garden elokuvahistoriaa (tai kyseisen termin merkitystä). Sama ilmiö toistuu kun esitetään, että Kiarostami on valittu tällaiselle listalle sen takia, että hän on iranilainen, eikä sen takia että hän on loistava ohjaaja. Yhtäkaikki tuo kommenttini johon viittasit on kärjistetty ja täten huomautuksesi on asiallinen.

Jospa "videoharrastaja" vielä kerran elaboroisi: jep jep, näin sanoin:

että avant-gardea tuntemattomat kriitikot katsovat Mulholland Driveä avant-gardena; eli he arvostavat elokuvaa jonakin mitä se ei yksinkertaisesti ole ja tekevät tämän vain sen takia etteivät tunne avant-garden elokuvahistoriaa

Mitä tuolla tarkoitin oli, että mielestäni yksi syy MD:n saamaan yltiöpositiiviseen kritiikkiin oli se, että katsottiin sen olleen visuaalisesti kiehtova ja rakenteellisesti haastava. Eli siis koska viime aikoina (sitten 80- luvun?) ei oikein ole ollut sellaista perinteistä muotoa rikkovaa elokuvaa tarjolla olin havaitsevinani, että kun sellainen arvosteltavaksi saatiin sitä estoitta kehuttiin pelkästään siksi, että se oli sekava. Pyydän edelleen anteeksi holtitonta avant- garde- sanan käyttöä. Käytin sitä synonyminä sanalle kokeileva.



Jos nykykriitikot (pääsääntöisesti) tuntisivat elokuvan historiaa tulisivat he siihen tulokseen, että MD ei oikeasti muodon tasolla sisällä mitään mitä ei olisi jo tehty aikaisemmin paremmin. Ainoana erona näiden muotokokeilujen välillä on se, että perinteisesti muodolla leikittely on aina liittynyt siihen, että perinteinen muoto on koettu konservatiiviseksi ja sen kyseenalaistamisen taustalla ovat olleet (taide)poliittiset syyt. Ensimmäinen esimerkki tästä on ranskalainen impressionistinen elokuva, joka määritteli oman kokeellisuutensa nimeomaan teatterinomaisen, jo silloin vakiintuneen elokuvakerronnan vastapainoksi. Myös Neuvostoliittolainen montaasi ja vaikkapa surrealistinen elokuva olivat vahvasti poliittisilla linjoilla tehtyä kokeilevaa elokuvaa.



Uudemmasta muotoa rikkovasta elokuvasta esim. Godardin leffat sekä vaikkapa ns. feministinen elokuva kokivat perinteisen muodon vahvasti arvoladatuksi jo itsessään, samoin vaikkapa Hollywoodin lyhyen "auteur- kauden" ohjaajat 1960- 70 luvuilla.



Nämä ovat niitä elokuvia joihin viittasin.



Tässä, kuten niin monesti aikaisemminkin, kyse oli taas huolimattomasta käsitteenmäärittelystä. Syy minun.



Miksei videoharrastaja muka saa kuvitella ymmärtävänsä elokuvasta taidemuotona kriitikoita enemmän?

Ymmärrän Sorsimuksen ajatuksen, enkä olisi halunnut tuoda tuota avant-gardea enää esille lainkaan, mutta katsoin että minun oli vastattava K-mikon kysymykseen. Mielestäni videoharrastaja saa toki ymmärtää (tai ajatella ymmärtävänsä…) elokuvaa taidemuotona kriitikoita (ja tutkijoitakin) paremmin, mutta en ole erityisen innostunut lukemaan täysin ympäripyöreitä ja perättömiä väitteitä. Kriitikoiden vähätteleminen ja heidän työnsä pilkkaaminen on tendenssi, joka tulee monissa elokuvakeskusteluissa esille. Tämän myötä esille nousee varsin stereotyyppinen näkemys, jossa "kriitikot eivät ymmärrä mistään mitään" ja todisteeksi kaivetaan esille Tapani Maskulan jollekin kesäelokuvalle antamat kaksi tähteä, mutta ei kuitenkaan lueta arvostelua johon ne liittyvät (katso Hohto-foorumi). Mielipiteistä saa ja pitääkin olla omaa mieltä, mutta ihan mitä tahansa ei voi väittää. Kaukaisesti tämä kaikki liittyy siihen, että minua on ruvennut jo vuosia sitten kuvottamaan Rakkautta & Anarkiaa –festivaalien tapa mainostaa kohuelokuviaan sillä, että joku kriitikko on pyörtynyt Cannesin pressinäytöksessä. Yhtäkaikki, toistan vielä, että tuo alkuperäinen kommenttini oli tosiaan kärjistetty ja virheeni oli kuvitella tämän tulevan kommentista itsestään hyvin esille.

Koetetaan nyt kuitenkin palata takaisin keskusteluun elokuvista, eikä niinkään keskustella siitä kuinka elokuvista keskustelemme.



Tuo pointti Mulholland Drivesta klassisien kerronnan konventioita rikkovana on tosiaan kiinnostava juuri siitä syystä, että elokuva tuli teattereihin aikana jolloin esillä ei ollut pitkään aikaan ollut mitään vastaavaa. Erityisen kiintoisaksi tämän teki se seikka, että Godardin uusin elokuva Éloge de l’amour pyöri valkokankailla juuri samaan aikaan, ainakin täällä Englannissa. Molempia elokuvia yhdistää se, että ne vaativat useampia katsomiskertoja avautuakseen. Itse katsoin molemmat elokuvat viidesti ja tiedän etten ollut ainoa.

Ossessione (25.11.2003 21:08)

Mielipiteistä saa ja pitääkin olla omaa mieltä, mutta ihan mitä tahansa ei voi väittää. Kaukaisesti tämä kaikki liittyy siihen, että minua on ruvennut jo vuosia sitten kuvottamaan Rakkautta & Anarkiaa –festivaalien tapa mainostaa kohuelokuviaan sillä, että joku kriitikko on pyörtynyt Cannesin pressinäytöksessä.

Ossessione, muistaakseni itsekin Irreversiblestä R&A-katalogiin kirjoittaessani mainitsin siitä, että ihmisiä poistui näytöksestä vaikka kuinka (en ollut paikalla, mutta kaikki Gasparin leffan maininneet isot uutismediat keskittyivät kirjoittamaan ao. aiheesta ja elokuvan kesken jättäneiden tuohtumuksesta [fools] eivätkä itse elokuvasta, joten katsoin tarpeelliseksi mainita joukkopaon katalogitekstissäkin), mutta en muista lukeneenikaan ao. katalogista kovin usein mitään pyörtymisjuttuja, saati kriitikkojen pyörtymisiä. Ossessione, ao. katalogissa ei muuten taatusti ole mitään tendenssiä kirjoittaa kriitikoista halveksuen, koska jotakuinkin puolet katalogin teksteistä on ammattikriitikoiden kynästä. Muistatko mistä kohuelokuvista siis puhut, Ossessione, ja minä vuonna ne olivat R&A:ssa ja miten koko houruilusi liittyy käsiteltyyn aiheeseen.