Roskan estetiikka

Eksploitaatio on kaunista. Tai ehkei sittenkään. Jokin siinä kuitenkin viehättää, mutta mikä? Yleensä katson elokuvia elokuvina arvostaen niissä erityisesti yhtenäisyyttä ja ohjaajan kyvykkyyttä käsitellä hienovaraisesti eri elementtejä ja niiden suhteita toisiinsa. Sitten on tämä Jess Franco. Aina toisinaan minuun iskee suunnaton himo katsoa aivan uskomatonta saastaa, mutta en oikein tiedä mistä tämä impulssi juontaa juurensa. Sitä kuvittelisi kasvavansa tiettyjen lapsellisuuksien ylitse… ja niin sitä on kyllä paljossa kasvanutkin, mutta tahra on jäänyt. Ajattelinkin nyt pohtia mikä tällaisessa "toisenlaisessa" (jätän tämän tarkoituksella aika avoimeksi kategoriaksi) elokuvassa viehättää. Mitään yksinkertaista vastausta minulla ei ole annettavana, pikemminkin joukko kysymyksiä esitettävänä. Tietysti näiden elokuvien aihepiiri on erilainen kuin valtavirtaelokuvien ja tämän rohkean aihepiirin voisi katsoa olevan yksi merkittävä tekijä siinä miksi nämä elokuvat kiinnostavat. Toisekseen nämä elokuvat tapaavat olla mielettömän ristiriitaisia, sillä yhdessä ja samassa kohtauksessa saattavat törmätä toisiinsa, esimerkiksi, itsetietoisen näyttävät kameraliikkeet ja tavattoman tökerö näytteleminen, näyttävä verenvuodatus ja epäonnistunut (itsestään selvä ja päin naamaa) symboliikka. Sitten näiden elokuvien ohjaajien joukosta löytyy persoonallisia ja oman tyylinsä omaavia tekijöitä: Franco, Rollin, Buttgereit. Heidän elokuvansa saattavat olla yleisellä mittakaavalla (tai ainakin minun mielestäni) huonoja, mutta ne ovat huonoja persoonallisella tavalla ja sama persoonallinen huonous toistuu elokuvasta toiseen. Sitten näissä elokuvissa on tietysti seksiä (eikä mitä tahansa seksiä!) ja seksi myy aina. Tämä kaikki on minusta jollakin tavalla mielenkiintoista ja suunnattoman viehättävää. Mitä mieltä te muut olette... mikä saa teidät katsomaan näitä elokuvia ja minkä takia nämä elokuvat ovat teistä hyviä?

Ossessione (24.10.2003 23:10)

Mitä mieltä te muut olette... mikä saa teidät katsomaan näitä elokuvia ja minkä takia nämä elokuvat ovat teistä hyviä?

Minkä takia hyvät elokuvat ylipäänsä ovat hyviä ja miksi sinä katsot niitä? Vastaa ensin tuohon tyhjentävästi, niin asettamasi kysymys saa edes vähän kaikupohjaa.

Minkä takia hyvät elokuvat ovat ylipäänsä hyviä? Sanoisin, että hyvän elokuvan katsominen on esteettinen kokemus. Esteettinen kokemus on tietysti määritelmänä valitettavan epätarkka ja tämän takia voidaan miettiä mistä tällainen kokemus koostuu. Nähdäkseni määrittelin tuossa ylempänä jo sen mitä elokuvissa arvostan, mutta toistan; "arvostaen niissä erityisesti yhtenäisyyttä ja ohjaajan kyvykkyyttä käsitellä hienovaraisesti eri elementtejä ja niiden suhteita toisiinsa". Olen Jean-Luc Godardin kanssa paljossa samaa mieltä siitä, että elokuvat eivät ole todellisuuden heijastusta vaan heijastuksen todellisuutta. Näen siis elokuvan omana "todellisuutenaan", jonka havaitseminen ei ole puhtaasti vain kognitiivista tai semioottista. Tietysti elokuvat muistuttavat meitä maailmasta, jossa elämme ja tämän takia meidän on mahdollista käsitellä elokuvien kautta ja niiden avulla omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Elokuvien maailma on yksinkertaisempi kuin omamme ja se että katsojina "ymmärrämme" sitä tuntuu tyydyttävältä. Voisiko myös olla, että elokuvat pyrkivät paljossa vieraannuttamaan havaitsemista ja vaativat täten aina uudenlaista lähestymistä ja kenties elokuvien katsomisen kautta havaitsemme myös ympäröivän maailman uudella tavalla?

Kuten huomaat, Kalle Kinnunen, ei minun ole mahdollista täyttää vaatimuksiasi ja vastata täydentävästi esittämääsi kysymykseen, minkä jo tiesit. En kuitenkaan ymmärrä minkä takia tällä avaamallani keskustelulla ei olisi "edes vähää kaikupohjaa". Mikäli toinen meistä on nyt esittänyt typerän kysymyksen niin en ole ihan vakuuttunut siitä että se olin minä.

Katsos kun minä en ymmärrä tätä vastakkainasetteluasi, sitä "yleistä mittakaavaa" jolla asetat nämä asiat vastakkain. Ikään kuin olisi olemassa absoluuttinen hyvien elokuvien joukko ja sitten kaikkea sontaa jossain omassa lokerossaan. Eli miten määrittelet roskan ja eksploitaation? (Suuri osa valtavirtaelokuvastahan käsittelee aivan samoja aihepiirejä kuin ns. eksploitaatio.)

Ja jokaisen elokuvan katsominen on tietysti esteettinen kokemus. Myös sen roskan ja eksploitaation ja minkälie kaupallisen möhellyksen.

Tarkoitukseni ei ole väittää, että olisi olemassa "absoluuttinen hyvien elokuvien joukko". Jo kahteen kertaan olen antanut oman määritelmäni hyvälle elokuvalle ja nyt vielä erityisesti painotan ettei se ole absoluuttinen määritelmä, mutta omasta mielestäni sellainen jossa on järkeä. Pyydät minua määrittelemään roskan ja eksploitaation, jotta tätä keskustelua voitaisiin käydä? Alkuperäinen ajatukseni oli pikemminkin pyrkiä tuollaisen määritelmän (edes hyvin suurpiirteisen) hahmottamiseen tämän keskustelun kautta. Tämän takia käytin tarkoituksella hyvin epämääräistä termiä "toisenlainen" elokuva, jotta en rajaisi keskustelun ulkopuolelle sen enempää niitä, jotka pitävät väkivaltaisesta animesta, kuin niitäkään, jotka haluavat nähdä naisia vankilassa. Yksinkertaisesti olisin halunnut kuulla minkä takia he pitävät tällaisista elokuvista, vaatimatta "tyhjentäviä" vastauksia. Sanot suurimman osan valtavirtaelokuvasta käsittelevän aivan samoja aihepiirejä, joita ns. eksploitaatiokin käsittelee. Kenties olet tässä oikeassa, mutta olisiko sitten mahdollista, että eksploitaation määrittävä piirre olisikin siinä tavassa, jolla se lähestyy ja käsittelee näitä samoja aiheita? En haluaisi lukea kirjoituksesi sanomaa yksioikoisena toteamuksena ettei valtavirtaelokuvan ja eksploitaation välillä ole mitään eroa. Eivätkö jokaisen Gorehoundin kannessa komeilleet kuolemattomat sanat "kauhu, väkivalta ja roska"? Selkeästi lehdellä oli käsitys siitä mistä sen sivuilla kirjoitetaan ja ennen kaikkea siitä mistä sen sivuilla ei kirjoiteta.

Jokaisen elokuvan katsominen ei ole esteettinen kokemus. Nähdäkseni tällainen kokemus on paljossa katsojasta itsestään kiinni. Keskiverto teinin treffielokuvakokemus Tennispalatsissa on yhtä kaukana esteettisestä kokemuksesta kuin oma tuskastumiseni Cypherin näytöksessä.

Toivon, että joku muu yrittää nyt vastata Ossessionelle, jotta pääsisin kärryille siitä mitä haetaan.

En kyllä ymmärrä, miten esteettinen kokemus on mielestäsi rajattu niin kokemuksiin, jotka ovat jotenkin ylentäviä.

Ossessione (24.10.2003 23:10)

Sitten näiden elokuvien ohjaajien joukosta löytyy persoonallisia ja oman tyylinsä omaavia tekijöitä: Franco, Rollin, Buttgereit. Heidän elokuvansa saattavat olla yleisellä mittakaavalla (tai ainakin minun mielestäni) huonoja, mutta ne ovat huonoja persoonallisella tavalla ja sama persoonallinen huonous toistuu elokuvasta toiseen. Sitten näissä elokuvissa on tietysti seksiä (eikä mitä tahansa seksiä!) ja seksi myy aina. Tämä kaikki on minusta jollakin tavalla mielenkiintoista ja suunnattoman viehättävää. Mitä mieltä te muut olette... mikä saa teidät katsomaan näitä elokuvia ja minkä takia nämä elokuvat ovat teistä hyviä?

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen, poimin noitten Ossessionen nimeämien ohjaajien listalta Rollinin. Suurin osa jonkun Francon elokuvista saattaa olla yleisellä mittakaavalla huonoja (joku toinen pohtikoon niitä), mutta tästä kyseisestä ranskalaisesta mestarista en suostu noin ajattelemaan.



Aloitetaan nyt siitä, että mies jatkaa suoraan ranskalaisten impressionististen ohjaajien 20-luvulta peräisin olevaa perintöä, nimeää esikuvikseen Corbièren, Trouillesin, Bunuelin ja Franjun, liittää elokuviinsa fantasinomaisia piirteitä, käsittelee aiheitaan runollisesti ja tekee näistä kaikista elementeistä kauhua. Olkoonkin, että Le Viol du vampiren aikana yleisö paiskoi valkokangasta tavaroilta, johtui se siitä, että Rollin mursi kaikki sen hetkiset kauhun valtavirran (hammerin) myytit ja teki itsensä ja esikuviensa näköisen elokuvan. Samalla hän onnistui elvyttämään Ranskan suhteellisen mitätöntä, ellei jopa olematonta fantasian ja kauhun genreä. Varmasti on monenlaisia mielipiteitä siitä pitäisikö ohjaajien ja elokuvien taustoja ottaa huomioon, kun puhutaan yksittäisten teosten hyvyydestä tai huonoudesta. Mutta jos nyt lähtöoletus on, että Rollin tekee persoonallisella tasolla huonoja elokuvia, ei edellä mainittuja – Rollinin omaleimaisen tyylin taustalla vaikuttavia esikuvia – voi yksinkertaisesti sivuuttaa.



Mitä taas tulee visuaalisuuteen, niin esimerkiksi Fascination on loistava esimerkki Rollinin tasapainosta. Lähes veretön elokuva, joka ammentaa kirjailija Jean Lorrainin tuotannosta ja on luotu muistuttamaan maalausta. Tätähän Rollin korostaa jo pelkästään alkupuolen mahtavilla visoilla, joista vie kertomuksen sukupuolinormeja sekoittavan kissa ja hiirileikin kautta lopun maalausmaisiin kuviin. Jos nyt kysytään, mikä tekee hänen elokuvistaan hyvän, niin omalla kohdallani vastaus lähtee siitä, että hän tavoittaa kauhusta jotakin hyvin oleellista, jotakin mihin hyvin harva valtavirran ohjaaja on pystynyt, eli kauhun kauneuden. Ja juuri tämä kauneus viehättää minua. Hän ei myöskään käsittele pelkoa tyypillisin lineaarisin elementein, joissa terrori puetaan ulkopuoliseen hahmoon ja joissa katsoja tietoisesti etäännytetään kauhun tuottajasta. Esimerkiksi Morte Vivantessa katsoja pakotetaan samaistumaan elävään kuolleeseen, jonka kärsimys kumpuaa muistojen kouriintuntuvasta katoavaisuudesta. Myös tämä puhuttelee minua. Kolmantena esille nousee Rollinin kaipuu lapsuuden muistikuviin, joista paras esimerkki on Levres de Sang. Rollinin suhteen huomattaisin myös ettei hänen käyttämänsä alastomuus ole eksploitatiivista, pikemminkin naturalistista, jos tällainen termi sallitaan. Fascinationissa alastomuus liittyy tiiviisti miehen ja naisen rooleihin, mitä koko elokuva käsittelee. Morte Vivantessa alastomuus symboloi ihmisen haavoittuvuutta, mistä käy esimerkkinä rakastelevan parin surmaaminen kynsin. Toki myös eksploitatiivisia elementtejä on mukana, myönnetään, mutta ainakaan ne eivät ole näiden elokuvien itsetarkoitus.



Oikeastaan on aikalaisen hankalaa antaa kovin yksiselittäistä vastausta siihen mikä tässä kaikessa sitten viehättää. Mutta jos ajatellaan vaikka antaamasi jonkinlaista hyvän elokuvan määritelmää, jossa arvostetaan "erityisesti yhtenäisyyttä ja ohjaajan kyvykkyyttä käsitellä hienovaraisesti eri elementtejä ja niiden suhteita toisiinsa", niin väittäisin, että Rollin täyttää molemmat kriteerit. Mitä taas tulee epäonnistuneeseen (itsestään selvään ja päin naamaa) symboliikkaan, näen tämän enemmän 2000-luvun "valtavirran" kuin 60-70-lukujen marginaalielokuvien ilmiönä.

Niinpä, tuossakin JMustonen keskittyy puolustelemaan ettei Rollin ole varsinaista roskaa. Alkuperäisen kysymyksen akateemis-ylimielinen asettelu, jossa nähdään eksploitaatioelokuvat jonkinlaisena saastana (jota niistä on vain pieni osa) voi sopia jonkun vanhan patun kirjoittamaan itsetyytyväiseen artikkeliin jossa "kerrotaan asiat niinkuin ne on" (ts. nauretaan vähän päälle sieltä norsunluutornista), mutta mitään yhtenäistä "roskan estetiikkaa" ei ole olemassakaan. Paitsi jos puhutaan esimerkiksi jostain rajatusta camp-genrestä, tai jonkin tietyn maan tietyn eksploitaatioalalajin tietystä aikakaudesta ja sen elokuvien tyylistä, sisällöstä ja tendensseistä.

Minun on mahdoton vastata tässä kovin yksityiskohtaisesti JMustosen näkemykseen Rollinin elokuvasta La Morte Vivante, sillä elokuvan näkemisestä on kulunut aikaa jo useampi vuosi, eikä minulla ole sitä tässä käsillä. Sanon tässä kuitenkin heti alkuun ettei se, että Rollin on listattu tuossa ylempänä minun huonojen ohjaajien listalle suoranaisesti tarkoita sitä ettei hänen elokuviaan kannata katsella. Hän on kyllä huono, mutta hyvällä ja persoonallisella tavalla. En ikinä suostuisi (tai pikemminkään kykenisi) ajattelemaan hänestä samalla tavalla kuin vaikka Bergmanista, Dreyerista ja Renoirista. Se että Rollin sanoo jatkavansa impressionistien perintöä ei vielä suoranaisesti tarkoita, että hän heidän perintöään jatkaa tai että hänen elokuvillaan olisi sen kautta jotain erityistä arvoa. Oman muistikuvani mukaan hänen tyylinsä on pikemminkin ekspressionistinen, sillä eikö hän JMustosenkin kuvauksen mukaan kuvaa henkilöhahmojen "tunnemaailmaa" pikemminkin lavastuksen, kuin kameraliikkeiden ja leikkauksen kautta? Toisaalta en nyt muista kohtaako tuo La Morte Vivanten kuolleista herännyt neito menneen maailmansa tässä ja nyt objektien kautta, vai oliko niin että hänessä heränneet muistot esitetään takaumina ja äänimaailman kautta? Olen kyllä valmis myöntämään, että Rollin ansiokkaasti tavoittaa kauhun kauneuden, mutta nimenomaan kauneuden (vaiko pikemminkin runollisuuden?), sillä mielestäni itse kauhu jäi elokuvassa kuitenkin tavoittamatta. Tässä kun vielä muistikuvieni perusteella elokuvasta kirjoitan (mikä pakostakin johtaa epätarkkuuksiin) niin joudun valittamaan kahden amerikkalaisen turistin läsnäoloa elokuvassa, sillä nähdäkseni he eivät oikein istuneet siihen ja viljelivät vielä kosolti huteraa dialogia. Se että "alastomuus symboloi ihmisen haavoittuvuutta" on tietysti hyvä tapa saada alastomuutta valkokankaalle. Mikäli tämä luenta on se, joka elokuvan alastomuudesta tehdään on se kyllä symboliikkana itsestään selvää ja kaikessa paljoudessaan todellakin isketty vasten katsojan naamaa. Se että JMustonen puolustaa Rollinin tyyliä (tehden sen vielä ansiokkaasti!) on minusta mielenkiintoista, sillä hänen kirjoituksensa kautta (kuten myös Kalle Kinnusen) minun on mahdollista havaita, että monet eksploitaation ystävät (tämän pienen otoksen perusteella) eivät tee kovinkaan konkreettista jakoa, jonka kautta he nauttisivat eksploitaatiosta toisella tavalla kuin (sanon tämän nyt kaiken uhalla) vakavammasta elokuvasta. Itse tällaisen jaottelun kuitenkin teen ja sanoisin katsovani eksploitaatioelokuvia hyvin toisenlaisella asenteella ja toisenlaisin odotuksin, kuin vaikka ns. taide-elokuvaa tai sitten valtavirtaelokuvaa. Kun alan katsomaan Rollinin elokuvaa odotan siltä seksiä, verta ja tietynlaista tökeryyttä.

Minun on vaikea ymmärtää Kalle Kinnusen asennetta. Nähdäkseni aloitin tämän viestiketjun varsin positiivisella kommentilla eksploitaatioelokuvista ja tämän lisäksi olin kiinnostunut kysymään mikä niissä oikeastaan viehättää. En ymmärrä mikä tässä on "akateemis-ylimielistä … naureskelua" tällä elokulliselle, sanotaanko, tyylille. Se ettei mitään roskaelokuville yleistä estetiikka löydy on ihan mahdollista (kenties jopa todennäköistä) ja kenties kyseessä on vain oma tapani katsoa tietynlaista elokuvaa. Ei kai tämä kuitenkaan tarkoita ettei tällaista keskustelua kannattaisi käydä?

Tätä keskustelua on mahdoton käydä, koska kysymys voisi yhtä hyvin olla vaikkapa "miksi isojalkaisten ohjaajien elokuvat ovat sisällöltään parempia kuin pienijalkaisten ohjaajien". Mutta yritetään.

Termi "roskaelokuva" on kyllä nyt heti heitettävä huitsin helvettiin tai sitä voisi alkaa käyttää vaikkapa suurimmasta osasta Godardin myöhempää tuotantoa, siellä kun riittää itsetarkoituksellista roskaa, joka ei kerro mistään muusta kuin tekijänsä egosta.



Umberto Lenzin Napoli violenta, Jess Francon Eugenie, Ed Woodin Plan 9 from Outer Space, Visa Mäkisen Pi pi pil pilleri, Lee Frostin Dixie Dynamite, Bo Vibeniuksen Thriller, Sam Newfieldin The Terror of Tiny Town, Lucio Fulcin House by the Cemetary, TF Mousin Men Behind the Sun, Tom Greenin Freddy Got Fingered ja Jorg Buttgereitin Schramm ovat kaikki täysin erilaisia elokuvia, mutta tavalla tai toisella eksploitaatiota ja normaalikatsojan tai Filmihullun keskivertolukijan silmissä silkkaa roskaa. Juuri mitään muuta yhteistä nimittäjää ei voi niille löytää kuin jonkin rajan rikkominen, oli se sitten väkivallan ja/tai seksin esittäminen tai vaikka nykyhetken (2003) yleinen tasa-arvomoraali. Toisaalta Michael Bayn Bad Boys II on myös silkkaa eksploitaatiota, joskin pakattuna kuoreen joka näyttää monista tämän ajan mainstream-katsojasta hyvin houkuttelevalta.



Totta kai tämä transgressio on yksi syy eksploitaation kiinnostavuuteen. Kyse on toisenlaiseen, normeista poikkeavaan ajatteluun kurkistamisesta. Eli sama asia kuten totesit, "Aina toisinaan minuun iskee suunnaton himo katsoa aivan uskomatonta saastaa, mutta en oikein tiedä mistä tämä impulssi juontaa juurensa", mikä kyllä kuulostaa jyrkkyydessään lähinnä huolestuttavalta, ota hei vähän iisimmin.



Mutta sama asia koskee kaikkia elokuvia. Samoista kulttuurillisista syistä on kiva katsella myös populaarielokuvia, monia ns. taiteeksi hyväksyttyjä elokuvia tai vaikka kehitysmaiden elokuvia. Nekin kertovat tekijöistään ja tekoajastaan usein karuakin kieltä, joskin vähemmän räikeästi kuin eksploitaatio.



Tärkeintä on kuitenkin se, pitääkö elokuva mielenkiinnon yllä vai ei, oli kyse sitten kerronnasta, visuaalisuudesta tai jostain muusta elementistä. Lähtökohtaisesti suoraan hermoon iskevä eksploitaatio voi tehdä tämän paremmin kuin taiteellisempi elokuva, joka kutsuu sekä pakottaa katsojan taitelijan maailmaan. Usein se on tylsempää kuin räikeämmän eksploitaation tulkinta. Mutta kuten tästä voi päätellä, yhtäläistä estetiikkaa esimerkkinäni listaamilla elokuvilla on vain erittäin vähän. Jokaisen niistä, ja jokaisen genren kiinnostavuus perustuu viime kädessä omille esteettisille tekijöilleen.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää miten on mahdollista esittää, että nämä ja nämä elokuvat ovat täysin erilaisia elokuvia (ilman yhteisiä piirteitä?), mutta samalla ne ovat tavalla tai toisella eksploitaatioelokuvia. Eikö tuo sivulause tee tavalla tai toisella tuon päälauseen tyhjäksi? En minä ole koskaan uskonut saati sitten väittänyt, että eksploitaatioelokuvat ovat jokin lajityyppi. Ilmeisesti näillä kaikilla elokuvilla kaikesta huolimatta on joitakin yhteisiä piirteitä, joiden avulla meidän on mahdollista koota niitä tämän termin "eksploitaatio" piiriin. Yksi tällainen piirre, jonka Kalle Kinnunenkin mainitsee, on juuri tuo normien rikkominen. Itse lisäisin listaan huteran elokuvallisen ilmaisun, joka kielii enemmän innostuksesta kuin taidosta. Kenties kyseessä on lopulta elokuvallinen tyyli (kuten film noir), joka ilmenee hyvin erilaisissa lajityypeissä ja hyvin erilaisien ohjaajien töissä.

Jos puhutaan eksploitaatiosta, Ossessione, hutera elokuvallinen ilmaisu ei sovi määreeksi, tai Ossessione, voisitko määrittää huteran elokuvallisen ilmaisun? Hyvissä eksploitaatioelokuvissa ilmaisu on taloudellisempaa ja iskevämpää kuin usein hyväksytyssä mainstreamissa. Tosin nyt tulemme taas rajoille sen suhteen, mikä on eksploitaatiota, mikä roskaa ja niin edelleen.

En mitenkään ymmärrä, Ossessione, miten innostus liittyisi leimallisesti eksploitaatioon. Voitko selventää, mihin tämä ajatus perustuu? Eksploitaatiossahan ollaan usein enemmänkin tekijöiden tunteiden suhteen juuri päinvastaisella puolella. Pyritään kaupalliseen menestykseen, eikä tehdä ihan sydämestä, vaan rahan ehdoilla.

Ossessione (28.10.2003 22:23)

Minun on hyvin vaikea ymmärtää miten on mahdollista esittää, että nämä ja nämä elokuvat ovat täysin erilaisia elokuvia (ilman yhteisiä piirteitä?), mutta samalla ne ovat tavalla tai toisella eksploitaatioelokuvia. Eikö tuo sivulause tee tavalla tai toisella tuon päälauseen tyhjäksi?

Lue tarkemmin.

Kirjoitin

"ovat kaikki täysin erilaisia elokuvia, mutta tavalla tai toisella eksploitaatiota ja normaalikatsojan tai Filmihullun keskivertolukijan silmissä silkkaa roskaa. "



Sinun pitää nyt päättää, puhutaanko eksploitaatiosta tai roskasta. Ja kuten sanoin, listaamillani elokuvilla on yhteisenä nimittäjänä tuo rajojen rikkominen. Sitä voi tässä tietysti pohtia. Eksploitaatio&roska- listallani olisi voinut olla vaikkapa espanjalaisia ET- / Alf-plagiaatteja, jolloin rikottu raja (blatantti karvaturrin plagiointi) on jo hyvin kaukana niistä rajoista joita joku Franco rikkoo.

Tällä kertaa annan huonon vastauksen, kysymyksen. Voidaanko termiä eksploitaatioelokuva lainkaan käyttää? Mikäli voidaan mitä sillä tarkoitetaan? Nähdäkseni vastauksen jälkimmäiseen kysymykseen tulisi olla sellainen, että se kuvaisi kaikkia termin piiriin kuuluvia elokuvia tavalla tai toisella. Tuntuisi kurjalta huomata, että käytämme tätä kyseistä termiä vain sen takia, että se… no, mitä ikinä.

Myönnän että olen tehnyt virheen tuomalla tähän keskusteluun heti alussa myös termin "roskaelokuva". Itse käytän tätä termiä varsin usein ja olen tarkoittanut sen ainoastaan kuvailevaksi, en arvottavaksi (vaikka se sitäkin tietysti on). Tällaisen termin käyttäminen johtaa paljossa samanlaisiin ongelmiin kuin termi "taide-elokuva". Ihmisiä kismittää tavattomasti mikäli elokuvat, joista he pitävät eivät olekaan "taidetta". Pysytään siis eksploitaatiossa ja mietitään mitä (tai ennen kaikkea millaista) se on.

Ossessione (28.10.2003 22:36)

Ilmeisesti näillä kaikilla elokuvilla kaikesta huolimatta on joitakin yhteisiä piirteitä, joiden avulla meidän on mahdollista koota niitä tämän termin "eksploitaatio" piiriin. Yksi tällainen piirre, jonka Kalle Kinnunenkin mainitsee, on juuri tuo normien rikkominen. Itse lisäisin listaan huteran elokuvallisen ilmaisun, joka kielii enemmän innostuksesta kuin taidosta.

Nuo määritelmät ovat edelleen aika heikot, koska on olemassa sellaisiakin klassikoita, kuten Salò o le 120 giornate di Sodoma ja Sweet Movie, joiden tietoinen pyrkimys on viedä eksploitaatio niin pitkälle kuin suinkin vain mahdollista. Esimerkiksi Pasolini on sanonut halunneensa tehdä elokuvan, jota ei olisi miellyttävää katsella. Mielestäni hän onnistui tässä tehtävässään hyvin. Hän rikkoo normeja ja tekee sen taidolla, eikä hänen ilmaisussaan ole mielestäni mitään huteraa. Samaa voi sanoa Makavejevista, puhumattakaan Tinto Brassista ja monesta muusta.