Modernit klassikot

Jade: ei kovin hyvä, tuskin pokaalia tästä hyvästä kannattaa jakaa

Flash Gordon: tuskin edes moderni



51st State: hyvä



Adventures of Ford Fairlane: miten tämän unohdin?

Dressed to Kill: Yleisesti haukutaan huonoksi Hitchcock-kopioksi vaikka on lähes kaikin tavoin esikuviaan kovempi. *****

Fear City: Maskulaa lukuunottamatta tätä ei arvosteta. *****



Dokkaribuumin keskellä on hyvä muistuttaa myös alan klassikosta Storie of a Junkie.



Hyviksi neljän tähden pikkuklassikoiksi ja kyselyn ehdot täyttäviksi jo mainituista tunnustan ainakin Viimeisen partiopojan, Nuijan ja tosinuijan ja Ford Fairlanen. Miami Blues tuli just luettua kirjana, täytynee katsoa toimiiko leffa edelleen yhtä hyvin. Rocky 4 = klassikko kuten myös Cruising.

Yotsuya (14.10.2004 09:35)

Fear City: Maskulaa lukuunottamatta tätä ei arvosteta. *****

Fear City on kyllä aivan uskomaton leffa. Paranee joka katsomiskerralla.

Antti Tohka (14.10.2004 10:40)

MikaR (14.10.2004 08:37)

november (13.10.2004 20:43)

En nyt ole niin varma, onko tätä nyt haukuttu vai kehuttu, mutta aikoinaan jäi kyllä aika vähälle huomiolle: Elää ja kuolla L.A:ssa. Ehdottomasti yksi parhaista kyttäleffoista. Tämähän tulee suomi teksteillä DVD:nä jo ensi kuussa.

To Live and Die in L.A. – Totta tosiaan, olin unohtanut tuon jostain syystä aivan täysin. Willem Dafoen ehkä paras roolisuoritus koskaan. Unohdettu klassikko.

Mihin ihmeeseen tämä nyt on muka unohtunut? Varmaan ainoa Friedkinin leffa, joka on saanut tunnustusta French Connectionin jälkeen (vaikka oikeastaan jokaiselle äijän leffalle pitäisi Vuosisadan kauppaa lukuunottamatta myöntää pokaali).

Käykööt tämä esimerkistä:

Puolen tusinan kokoisessa porukassa jutellaan tuopin ääressä niitä näitä ja puhe kääntyy 80-luvun toimintaelokuviin, sekä tietysti niiden erinomaisuuteen. Monet kitisevät sitä kuinka kasariaikoina oli vielä "kunno action-pätkiä ja nää nykyset on vaan kalliilla tehtyä Din Viesel ‑pullamössöä". Tästä rohkaistuneena vedän esiin To Live And Die In L.A. elokuvan, onhan se kerrassaan erinomainen muotovalio, jos ei nyt ihan perinteisestä action-rymistelystä niin ainakin rosoisesta rikoselokuvasta – olen ainoa joka on nähnyt kyseisen elokuvan. Keskustelu tyrehtyy.

Dressed to Killin ohella toki myös Body Double ja Blow Out sekä täysin DtK:n tasoinen Femme Fatale.

MikaR (14.10.2004 11:52)

Käykööt tämä esimerkistä:

Puolen tusinan kokoisessa porukassa jutellaan tuopin ääressä niitä näitä ja puhe kääntyy 80-luvun toimintaelokuviin, sekä tietysti niiden erinomaisuuteen. Monet kitisevät sitä kuinka kasariaikoina oli vielä "kunno action-pätkiä ja nää nykyset on vaan kalliilla tehtyä Din Viesel ‑pullamössöä". Tästä rohkaistuneena vedän esiin To Live And Die In L.A. elokuvan, onhan se kerrassaan erinomainen muotovalio, jos ei nyt ihan perinteisestä action-rymistelystä niin ainakin rosoisesta rikoselokuvasta – olen ainoa joka on nähnyt kyseisen elokuvan. Keskustelu tyrehtyy.

Eihän tämä ole thread kaveriesi elokuvavalistuneisuudesta vaan elokuvien arvostuksesta. Eikä TLADILA ole ensisijaisesti toimintaelokuva .

MikaR (14.10.2004 09:52)

Antti Tohka (14.10.2004 10:40)

MikaR (14.10.2004 08:37)

november (13.10.2004 20:43)

En nyt ole niin varma, onko tätä nyt haukuttu vai kehuttu, mutta aikoinaan jäi kyllä aika vähälle huomiolle: Elää ja kuolla L.A:ssa. Ehdottomasti yksi parhaista kyttäleffoista. Tämähän tulee suomi teksteillä DVD:nä jo ensi kuussa.

To Live and Die in L.A. – Totta tosiaan, olin unohtanut tuon jostain syystä aivan täysin. Willem Dafoen ehkä paras roolisuoritus koskaan. Unohdettu klassikko.

Mihin ihmeeseen tämä nyt on muka unohtunut? Varmaan ainoa Friedkinin leffa, joka on saanut tunnustusta French Connectionin jälkeen (vaikka oikeastaan jokaiselle äijän leffalle pitäisi Vuosisadan kauppaa lukuunottamatta myöntää pokaali).

Käykööt tämä esimerkistä:

Puolen tusinan kokoisessa porukassa jutellaan tuopin ääressä niitä näitä ja puhe kääntyy 80-luvun toimintaelokuviin, sekä tietysti niiden erinomaisuuteen. Monet kitisevät sitä kuinka kasariaikoina oli vielä "kunno action-pätkiä ja nää nykyset on vaan kalliilla tehtyä Din Viesel ‑pullamössöä". Tästä rohkaistuneena vedän esiin To Live And Die In L.A. elokuvan, onhan se kerrassaan erinomainen muotovalio, jos ei nyt ihan perinteisestä action-rymistelystä niin ainakin rosoisesta rikoselokuvasta – olen ainoa joka on nähnyt kyseisen elokuvan. Keskustelu tyrehtyy.

Olen toki sitä mieltä, että turhan harva muistaa enää nykyään, miten mainio elokuva on kyseessä. MUTTA aikoinaan, kun To Live pyöri leffateattereissa arvostelut liikkuivat kehuvasta ylistävää, sama juttu tv- esitysten kanssa. Se että nuorempi ikäluokka ei välttämättä muista elokuvaa johtuu mm. seuraavista asioista: edellisestä tv- esityskerrasta on aikaa, tv- esitykset ovat poikkeuksetta olleet rankasti leikattuja, vuokrakasetti oli RANKEMMIN leikattu ja kadonnut markkinoilta. Myyntikasetteja ei ole ollut saatavilla sitten 90- luvun loppupuolen. DVD:tä on saanut vasta kesäkuusta lähtien. Alkuperäisenä ideanani ei ollut hakea jokaisen hyväksi havaitsemia teoksia, vaan niitä, lähinnä amerikkalaisen mainstream- elokuvan elokuvan merkkiteoksia, jotka esim. fasistisuutensa, pieruhuumorinsa tai jonkun muun seikan vuoksi ovat menneet godard-savimaja- orientoituneen kriitikon hilseen yli.

Kalle Kinnunen (14.10.2004 10:04)

Dressed to Killin ohella toki myös Body Double ja Blow Out sekä täysin DtK:n tasoinen Femme Fatale.

De Palma on tehnyt todella harvoin muita kuin mestariteoksia.

Eureka (Nicolas Roeg, 1984)

Eye Of The Tiger

Bye Bye Blue Bird

Loistavat Dirty Weekend ja Vidocq tulee mieleen...

Juu,

Dirty Weekend ehdottomasti.

Devil in a Blue Dress.

Pitofin elokuvat Vidocq ja Catwoman saavat toivomaan vaihtoehtoista elokuvahistoriaa, jossa ensimmäinen olisi tehty jälkimmäisen budjetilla (ja kuvattu filmille).

Artsymmistä 1990-luvun leffoista suht arvostettuja mutta silti liian nihkeästi ja vähin äänin vastaanotettuja ovat Ken Loachin Land and Freedom (levitetty helvetin paljon vähemmän kuin Kenin tylsempiä keittiödraamoja), Woon Bullet in the Head (kriitikot nihkeilevät väkivallan vuoksi ja "fanit" siksi, että ei ole tavaramerkkimäisiä Chow Yun-Fatin kahdella aseella ampumisia), Linklaterin Slacker (ei ole Julieta ja Ethania, mutta hakkaa silti innovaation ja hauskuuden tasossa Sunrise-leffat), Dario Argenton Stendahl Syndrome (polanskimainen mutta 1000-prosenttisesti italialainen skitsofrenian kuvaus, joka EI yritä olla Suspiria), Andrew Niccolin Gattaca (en jaksa miettiä perusteluja).

Lisätään listaan vielä seuraavat:

– Angel Heart

– Bad Boy Bubby

– Bound

– Ghost Dog

– Series 7: The Contenders

Paul Verhoevenin Total Recall.