Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2018

Seijun Suzuki: Pedon nuoruus (1963) ****



Loistoleffa, mutta mitä hemmettiä tuossa lopussa tapahtuu. Kun Joe on poistumassa Kumikon luota, Kumiko ryntää ensin häntä kohti ja Joe työntää Kumikon takaisin sisälle asuntoon ja sulkee oven. Sitten nähdään lähikuvassa partaveistä pitelevä käsi (ilmeisesti Hiden). Aikooko Hide tappaa Kumikon? Miksi se sama puhelintyttöbisneksessä käytetty puhelin, jonka Joe näki aiemmin Nomoton luona, on nyt Kumikon asunnossa?



Pa. Ranjith: Kabali (2016) ***½



Kiinnostava kuvaus kiinalaisten ja intialaisten gangsterijengien taistelusta Malesiassa. Supertähti Rajinikanth näyttelee ensimmäistä kertaa ikäistään seniorikansalaista. Pari ihan kivaa ammuskelukohtausta. Erikoinen yksityiskohta: kun elokuvassa näkyy irtileikattu käsi, sen vierelle filmiin ilmestyy teksti C.G.I.

Matti Erholtz (9.9.2018 21:41)

Loistoleffa, mutta mitä hemmettiä tuossa lopussa tapahtuu. Kun Joe on poistumassa Kumikon luota, Kumiko ryntää ensin häntä kohti ja Joe työntää Kumikon takaisin sisälle asuntoon ja sulkee oven. Sitten nähdään lähikuvassa partaveistä pitelevä käsi (ilmeisesti Hiden). Aikooko Hide tappaa Kumikon?

 Kyllä, koska Kumikolta lipsahtaa "äiti oli katuhuora", mikä triggeröi Hiden tappamaan Kumikon partaveitsellä, kuten jo elokuvan alussa osoitettiin.

Disco Studd (10.9.2018 10:14)

Matti Erholtz (9.9.2018 21:41)

Loistoleffa, mutta mitä hemmettiä tuossa lopussa tapahtuu. Kun Joe on poistumassa Kumikon luota, Kumiko ryntää ensin häntä kohti ja Joe työntää Kumikon takaisin sisälle asuntoon ja sulkee oven. Sitten nähdään lähikuvassa partaveistä pitelevä käsi (ilmeisesti Hiden). Aikooko Hide tappaa Kumikon?

 Kyllä, koska Kumikolta lipsahtaa "äiti oli katuhuora", mikä triggeröi Hiden tappamaan Kumikon partaveitsellä, kuten jo elokuvan alussa osoitettiin.

Joo noinhan se oli. Joe tahallaan houkuttelee Kumikoa puhumaan Hiden äidin huoraamisesta, koska tietää miten Hide tulee reagoimaan.Täytyis varmaan lopettaa elokuvien katsominen pienissä pätkissä niin pystyisi hahmottamaan kokonaisuudet paremmin.

2008 Dead Set

8/10

2014 '71

10/10

'71 ‑elokuvan katselu Yle Areenasta innosti kaivamaan DVD-hyllystä saman ohjaajan zombieteemaisen big brother-parodian Dead Set, jonka IMDb-pisteytys ei yllätten laskenutkaan tavalliseen tapaan toisella katselulla. Kuten '71:lle saattaa käydä ensikatselun huuman haihduttua.

Ei minulla olisi mitään sitä vastaan jos ohjaaja Yann Demangesta tulisi uusi James Bond-ohjaaja.

fileerausveitsi (7.9.2018 06:52)

Katsonut taas koko kesän pääasiassa kauhua. Tai no, niinhän se periaatteessa menee aina, mutta nyt erityisen paljon.

Blood Hook, 1986. *

The Final Countdown, 1980. *** Oli parempi kuin muistin!

The Boneyard, 1991. **** Huutonaurua alusta loppuun. Suosittelen kaikille.

Mind Ripper / The Outpost, 1995. **

Ghoulies II, 1988. ***

Doom Asylum, 1987. * Nuori ja seksikäs Kristin Davis ainoa syy katsoa tätä paskaa.

The Dark, 1979. **

The Car, 1977. ***** Klassikko, joka kestää useammankin uusintakatsomisen!

Nightmare At Noon, 1988. ***

Dark Age, 1987. **

The Lift, 1983. ** Hassua nähdä kun sokea tippuu hissikuiluun, muuten aika vitun tylsää menoa.

The Initiation, 1984. **

The Dark Half, 1993. ****

The Beast Within, 1982. **

The Aftermath, 1982. ****

Sweet 16, 1983. **

Resurrection, 1999 ***

Slime City, 1988. ****

Island Zero, 2017. **

Happy Death Day, 2017. *** Ensimmäinen puolisko oli ihan ookoo, jonka jälkeen muuttui kokoajan paskemmaksi.

Scanners 2: The New Order, 1991. ** Jotain hauskaa gorea muistaakseni, mutta ihan helvetin ärsyttävä pahis.

 

2011 Little Birds

6/10

Jotkut kiertävät kaukaa Suomessa suoraan videolle päätyneet ulkolaiset elokuvat. Ja jos elokuva ei ole kelvannut edes DVD:lle, niin sen täytyy olla ihan tositosi kehno. 

Little Birdsille kävi vielä tätäkin huonommin. Yleisradio jätti TV-esityksen väliin ja elokuva sai Suomen ensi-itansa puolisalaa Areenassa.

Sundancen festareilla ristiriitaisia arvioita valmistumisvuonnaan saaneen Little Birdsin levitysongelmien syynä taitaa olla väliinputoaminen. Teinien viihteeksi tämä sinänsä hyvin tehty Thelma & Louise-muunnelma on liian lohduton, eikä sillä ole antaa teini-iän kasvukivut ohittaneelle aikuisyleisölle oikein mitään.

Yksi Los Angelesin katupoikien esittäjistä on seinäjokelaissyntyinen Arto Saari.

Seijun Suzuki: Detective Bureau 23: Go to Hell, Bastards! (1962) **



Luova värinkäyttö ei riittänyt nostamaan geneeristä kohellusta keskinkertaisuuden suosta. Täytyy yrittää vielä parit Suzukit katsoa Areenasta.



Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea (2016) ***



Virkistävää nähdä elokuvan pääosassa tavallinen duunari, jota ei katsota laurasaarikoskimaisesti halveksien/säälien nenänvartta pitkin. MbtS:n aihe sinänsä (paluu maaseudulle lapsuusmaisemiin ja sukulaisten pariin) on yksi indie-elokuvan suurimmista kliseistä, mutta ihmiskuvauksessa oli paikoitellen raikasta otetta.

Katsoin maailman ensi-illassa viime lauantaina ja aion katsoa vielä ainakin pari kertaa uudestaan kotimaisen Lääkekoe-elokuvan. Sen tekijät eivät tavoittele teoksellaan lainkaan rahallista korvausta, minkä takia elokuvaa tehdessä ei ole tarvinnut tehdä kaupallisia kompromisseja. Suosittelen erittäin lämpimästi, jos haluaa nähdä valtavirrasta poikkeavan, kauhua ja toimintaa yhdistelevän teoksen. 

Elokuva on katsottavissa ilmaiseksi YouTuben kautta:

https://www.youtube.com/watch?v=qnHnie1v550&feature=youtu.be

Leffan tekijät toivovat kovasti palautetta työstään, jonka eteen he ovat puurtaneet vuosia ilman mitään rahallista korvausta. Toivonkin kovasti, että Elitistin arvovaltaiset jäsenet antavat tuomionsa.

Seijun Suzuki: Tokio Drifter (1966) ****



Kyllähän studiopomojen epätoivon ymmärtää, kun tilataan normaali yakuza-leffa ja sitten lyödään silmien eteen tällaista kaleidoskooppimaista materiaalia. Tetsu taitaa olla ohjaajan idealisoitu omakuva, lojaali mutta normaalikuvioihin sopeutumaton erikoisuudentavoittelija. Voisi ottaa projektiksi teemalaulun japaninkielisten sanojen opettelun.



Liu Chia-liang: Challenge of the Masters (1976) ***



Tästä puuttui draamallinen jännite. Ohjaajan tietynlainen sovinnaisuus paistaa läpi, tuskinpa vuonna 1976 katsomossa istuneet hongkongilaisduunarit kokivat elokuvan loppupuolen eettisiä opetuksia kovinkaan relevanteiksi omalta kannaltaan. Drunken Masterissa oltiin enemmän ajan hermolla ja asian ytimessä.

25- Lupo: Ben and Charlie (Amigo, Stay Away)(Amigo, stammi lontano almeno un palmo) (Kovo), Paperilla lupaava spagukomedia (Michele Lupo, Giuliano Gemma, George Eastman, Marisa Mell) lässähtää genressäänkin kerkivertoa rasittavammaksi tekeleeksi. Lupaavan alun jälkeen pääpari haahuilee tylsähköstä tilanteesta toiseen ilman sen suurempaa juonenkaarta. Pettymys. **

26- Fitzmaurice: Raffles (Kovo), Brittiläisen yläluokan maailmaan sijoittuva kriketinkäryinen jalokivivaras- komedia on heppoisesti kyhätty vehicle Ronald Colmanille. Colman on toki karismaattinen jehna, mutta muuten tätä vaivaavat kyllä kaikki tekoajalle ominaiset varhaisen äänielokuvan tekniset kömpelöydet. **

27- Endfield: Hell Drivers (Kovo), Kärpäsestä härkänen- vertaus tuli mieleen tästä pientä kulttimainetta nauttivasta britti- omituisuudesta, missä rahtifirman rekkapenat kisaavat ihan skitsona kuka siitää eniten soraa aasta beehen. Ex linnakundi Stanley Baker koittaa sopeutua jengiin parhaansa mukaan, mutta nokkapokkaa toki ilmenee rahtipaulin kunnianhimon kasvaessa. Herbert Lom vetää sivuosassa hupaisaa italiaano- aksenttia Bakerin bestiksenä. Mukana myös Sid James, Patrick McGoohan ja nuori Sean Connery. Ylikierroksille tyhjästä viritelty draama kiehtoo jonkin aikaa, mutta kliseinen juoni ja toistuvat kuvat nopeutetuista sorakuorkeista turruttavat nopeasti. **1/2

28- Lewis: Retreat, Hell! (Kovo), Korean sodan melskeisiin sijoitettu merijalkaväki- leffa onnistuu välittämään pienen sotilaan näkökulman kiitettävällä tavalla yhdistettynä konfliktin kaaokseen, mutta loppupeleissä tässä kuitenkin (kuten yleensä armeijan kanssa yhteistyössä tehtyjen leffojen tapana on) maalaillaan aika siloinen ja sankarillinen kuva morteista ja ressuista. **1/2

29- Bava: Demons (Kovo Re-), Guilty pleasures- osaston suosikkeja. Omaperäinen idea ja pieneen paikkaan kasattu isohko määrä uhrejahan tämän leffan tekee. Kieli poskella- meininkikään ei sinänsä haittaa. **1/2

30- Taurog: Bundle of Joy (Kovo), Prinsessa Leian vanhemmathan (Eddie Fisher & Debbie Reynolds) tässä ovat pääosissa duunarityttö ja pomon poika- genren pohjanoteeraus- tason romcomissa. Totaalisen avuton kässäri, totaalisen karismaton Fisher, totaalisen heppoisesti studioon lavastettu maailma ym. paskaa. Debbie Reynolds yrittää vetää parhaansa mukaan, mutta lopputulos saattaa olla yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Aikuisten oikeesti. *

31- Wellman: Island in the Sky (Kovo), Lentomies Wild Bill Wellmanin ohjaama potkurisaaga on taattua laatua vaikkei ihan genren kärkeen pääsekään. Kanadan perämettiin rysähtävän lentsikan etsintöjähän tässä kuvataan jonkinlainen realismi tavoitteena. Lopputulos on ihan OK selviytymisdraama jonka parasta antia on hyvät roolitukset: John Wayne vetää matalalla profiililla, James Arness mesoo kunnolla ja paljon muitakin tuttuja naamoja on menossa mukana. **1/2

32- Fisher: Dracula: Prince of Darkness (Kovo), Kahden puoliskon leffa. Ekat kolme varttia mennään myötähäpeän rajoilla ilman mainittavaa meriittiä mutta toinen puolisko on melkein parasta Hammeria. Christopher Lee on oikeasti säväyttävä mykkänä pimeyden prinssinä ja meno on muutenkin sävykkään näköistä kun vauhtiin päästään. Kokonaisuus kuitenkin **

33- Dmytryk: Eight Iron Men (Kovo), Näytelmään perustuva bunkkerileffa missä kotiutumista venailevan joukkueen nurmiporat pähkäilevät natsien kk- pesäkkeen piikkiin jääneen aseveljen pelastamista vastoin komppanianpäällikön ohjeistusta. Yrmeä kessu Lee Marvin on tottakai mies paikallaan ja näytelmällisyydestä huolimatta Roy Huntin kamera tallentaa sateisen päivän tunnelman sävykkäällä tavalla. ***1/2

Seijun Suzuki: Take Aim at the Police Van (1960) ****



Ultrasymppis päähenkilö, hengästyttävän ripeää juonenkuljetusta ja silmiä hivelevää mustavalkokuvausta: mikäs tästä oli tykätessä. Tyylillinen kikkailu ja tarinankuljetus eivät Suzukilla vielä tässä vaiheessa olleet revenneet irti toisistaan. Japanilaisten perustrauma eli häviö toisessa maailmansodassa häälyi taas jutun taustalla. Lähikuvat pääpahiksen aurinkolaseista ja taskumatista jatkuvasti naukkaileva sivuhenkilö taisivat siirtyä tästä elokuvasta suoraan huomattavasti campimpaan Tokyo Drifteriin.

1974 Monty Python And the Holy Grail

10/10

1979 Life Of Brian

10/10

1983 The Meaning Of Life

10/10

2012 A Liar's Autobiography: The Untrue Story Of Monty Python's Graham Chapman

10/10

2014 Monty Python Live (Mostly)

5/10

Ah! DVD:iden päivityksestä blu-rayksi saa oivan

teko

syyn katsoa vanhoja suosikkeja jälleen kerran uudestaan.

Monty Python-tuotantojen pelastus löytyy sketsimäisyydestä. Jos joku nopeassa tahdissa tulevista koomisista kohtauksista ei toimi aivan täysillä, niin seuraava paikkaa vahingon.

Kaikki pythonit vetävät tottuneesti myös naisten rooleja. Tähän oli käytännön syy ennen

Carol Clevelandin apuuntuloa. TV-sarjaa ja elokuvia katsoessa saa kuitenkin sellaisen vaikutelman, että Terry Jones olisi ollut erityisen mieltynyt ristiinpukeutumiseen. Käsikirjoittaja-ohjaaja Jones taisi tehdä samaa kuin Danny Kayen vaimo, joka kuulemma kirjoitti miehelleen drag-rooleja, jotta puoliso pääsisi toteuttamaan elokuvissa taipumuksiaan.

Graham Chapman hyödynsi monissa

Monty Python-rooleissa lääkärin koulutustaan. Eli esitti tavallaan siviiliminäänsä. Myös John Cleese parodioi useita kertoja entisen ammattinsa maneereja mm. historian, maantiedon ja latinan opettajana.

Viiden blu-rayn heikoin on Monty Python Live (Mostly). Epäilemättä sen valmistumiseen oli muitakin syitä kuin raha. Esimerkiksi viimeinen tilaisuus nähdä ryhmä lavalla (Terry Jones on jo aika heikossa kunnossa). Taltiointi on valitettavasti totaalisen mielikuvitukseton ja laimea yksi yhteen toisinto vuoden 1982 Monty Python Hollywoodissa-elokuvasta.

1973 Rautatie

10/10

Puolituttu kehui aikoinaan itseään siitä ettei koskaan antanut täysiä pisteitä millekään elokuvalle. Jos näin uhkasi käydä, hän väen väkisin ja etsimällä etsi elokuvasta jonkin vaikka miten pienen virheen tai puutteen välttyäkseen poikkeuksilta.

Asia palasi mieleen kun vilkaisin päivän Helsingin Sanomien lyhyttä arviota Teemalla esitettävästä Akira Kurosawan Seitsemästä samuraista. Martta Kaukonen kehuu elokuvaa ”klassikoksi”, joka käsittelee aihettaan ”mestarillisesti”. Antaa sitten neljä tähteä viidestä. Eli mestarillinen klassikkoelokuva on hiukan keskimääräistä parempi!

Ihme pihtaamista. Mihin niitä täysiä pisteitä säästellään? Pitävätkö nämä nirsoilijat oikeasti elokuvista ollenkaan? Miksi lyödään aina jarrut päälle, eikä uskalleta hurmioitua elokuvien magiasta? Onko äärimmäisen kriittisyyden tarkoitus todistella asiantuntemusta? Mitä enemmän hakkuu ja vähättelee, sitä enemmän ymmärtää elokuvia?

Olisi mielenkiintoista kuulla tilastotieteilijän näkemys siitä miten 99% elokuvista voi olla kriitikoiden mielestä keskinkertaisia tai sitä huonompia.

Noudatan alussa mainitun puolitutun periaatetta Kari Franckin 1973 televisiolle ohjaaman elokuvan Rautatie suhteen.

Elokuva kertoo pienin hillityn rauhallisin elein miten nykyaika saapuu 1880-luvun salotorpan isännän ja emännän elämään. Koska en löytänyt Rautatiestä mitään häiritseviä virheitä tai puutteita saatoin pitää siitä täysillä ja antaa sen mukaiset pisteet.

YLE Areenassa toistaiseksi: Rautatie.

2015 julkaistu DVD:kin edelleen saatavilla.

Paul Verhoeven: Spetters (1980) ***



Sinänsä pätevä nuorisokuvaus, mutta Verhoevenin provoilut eivät ole kestäneet aikaa kovin hyvin. Aika sovinnainen ohjaajahan tämä on kaikkien rankistelujen alla.



J.P. Dutta: Batwara (1989) ***½



Hieno 1900-uvun alkupuolelle sijoittuva luokkasota-eastern, jossa talonpojat nousevat Rajasthanissa kapinaan rikkaita maanomistajia vastaan ja kastierot ajavat ikuiset ystävykset (Dharmendra ja Vinod Khanna) toisiaan vastaan (lopussa tietysti miehinen ystävyys taas voittaa). Komeaa erämaakuvastoa ja paljon hidastuksilla ryyditettyjä pyssytaisteluita. Harmi vain että dvd:n kuva oli kuin suoraan vhs-kasetilta vedetty eikä ihan cinemascope-levyinenkään.



Georgi Danelija: Tridtsat tri (1966) ***½



33 hammasta 32:n sijasta omaava mies nousee kansalliseksi julkkikseksi. En tiedä onko se hauskaa vai ei että 1960-luvun Neuvostoliittoa satirisoiva elokuva kuvaa (mutatis mutandis) vuoden 2018 Suomea kohtalaisen osuvasti.

Blade Runner 2049 (2017) Kuvatekniseltä toteutukseltaan ja fyysisiltä puitteiltaan ajoittain todella vakuuttavaa katsottavaa, jossa kaikesta huolimatta on liian monta puuttuvaa tekijää yleisen tematiikan entistäkin syvempää olemusta ja olevaisuutta myöten, jotta elokuva kykenisi kannattelemaan klassikkoesikuvansa mystistä tunnyhteyden taakkaa harteillaan samassa määrin, edes ohi kiitävän hetken ajan. Kuin massiivista tyhjäkäyntiä vailla vaikuttavampaa (minkään) läsnäoloa. Soundtrack osoittautui vielä ennakkoluulojakin mitään sanomattomammaksi, lukuunottamatta kohtausta, jossa hiljalleen putoilevien lumihiutaleitten keskellä Vangelis'n jumalainen alkuperäissävellys melkein onnistui kostuttaa silmiä. Roolitus, erityisesti pääosan esittäjä, jätti mitä massiivisimmassa määrin toivomisen varaa. Mikä tuossa tyypissä muka vetää? Juonen osalta kokemus oli niin ikään saman kaltainen. Olikin yhtäältä karmeaa käännellä Rubikin kuution väriviuhkaa yhtä seinää lukuunottamatta lukkoon jo aivan liian varhaisessa vaiheessa. Toisaalta huojentavaa huomata kuinka (jos mahdollista) entistäkin toimivammassa valossa alkuperäisfilmaus tässä mielessä ja tätä vasten heijastuu. Täysin turhaksikaan jatko-osaa käy väittämän, joskin syitä suosion massiivisuudelle on silti pakko hämmästellä. Moisella henkilötyövuosimäärällä ja tuotantobudjetin äärettömyydellä olettaisi lopputuloksen jo tämänkin päivän mittakaavassa olevan jotain ainutkertaista, mutta vähintäänkin poikkeuksellista. Tosin joskus ennenkin todennut olettamisen olevan tyrimisen äiti.



Edit. Elokuvan ystävän kannalta ehkä pahin asia on kuitenkin leffan blu-ray julkaisun DTS-HD Master Audio 5.1 äänimiksaus, joka on perusteellisesti pilattu hiljaisimpien ja voimakkaimpien äänialaerojen vaihtelevuuden ja aivan erityisesti niiden tasapainon osalta. Esimerkkinä LFE-kanavan ylikuormitusorgia, jollaisesta ainakaan allekirjoittaneen toistolaitteisto ei ole joutunut kärsimään aikoihin. Kartioitten kidutus alkaa heti ja välittömästi Sony ‑logon ilmestyttyä näytölle, kun elokuva alkaa. TUSKALLISINTA PASKAA MIESMUISTIIN!!!!!!