Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2018

1- Castle: House on Haunted Hill (Kovo), Pitkälti Vincent Pricen karisman varassa kelluva viritelmä muistuttaa jännitteeltään ja poljennoltaan varhaisia Alfred Hitchcock Esittää- sarjan jaksoja, eli vahvasti kieli poskella mennään siitä mistä aita on matalin. Ihan siedettävää kertakatsottavaa roskaa silti. **

2- Richardson: A Taste of Honey (Kovo), Woodfall Filmsin, tuon brittiläisen uuden aallon kulmakiven perusteoksia on tämä. Kuvaus hupakko-äidin helmoista maailmaan lentävästä eksentrisestä teinitytöstä jonka kasvua aikuiseksi Richardson kuvaa katutasolla juurevalla ja realistisella tavalla huumoria unohtamatta. Pääosan Rita Tushingham on varmasti ollut aikanaan aikamoinen tuulahdus raikasta ilmaa aikakauden ummehtuneelle brittileffalle. ****

3- Lang: Scarlet Street (Kovo), Langin klassikkonoiri sunnuntaimaalari- (taide- ei seinämaalari) pankkivirkailijasta joka rakastuu gangsterin heilaan on kässärin tasolla täynnä lupauksia, mutta lopputulos on jotenkin tasapaksu. Edward G. Robinson on aina mies paikallaan, mutta suurin inhokki tässä on Joan Bennettin epäuskottava suoritus femme fatalena. SInänsä laadukasta mutta viimeinen puristus tästä uupuu. ***

4- Loach: Poor Cow (Kovo), Loachin esikoispitkä on mainio kuvaus hulttioihin sortuvan yksinhuoltajaäidin elämästä tämän omasta vinkkelistä kerrottuna. Tarinaa tässä ei ole juurikaan, mutta valotusta aikakauden arkeen sitäkin enemmän. Loach käyttää mukavasti Ranskasta lainattuja uuden aallon mausteita etenkin leikkauksessa ja lopputulos on kaikessa simppeliydessään tehokasta mustaa surkuhupaisaa komediaa. ***

5- C. Vidor: The Tuttles of Tahiti (Kovo), Komedia Tyynenmeren saarella asustavasta simppelistä perhekunnasta joka elää laiskaa mutta tyytyväistä elämää kalastuksen ja kukkotappeluiden merkeissä kunnes paikallinen kapitalisti yrittää ahneuksissaan kaapata perheen perintötilaa lakiteknisillä porsasteluilla. Charles Laughton hyväsydämisenä patriarkkana on pääosassa loistava mutta kokonaisuutena leffa on unohdettavaa kevyttä ja hyväntuulista hömppää. **1/2

6- Welles: The Stranger (Muukalainen katoaa...) (Kovo Re-), Usein välityönä mainittu noiri itse asiassa todella hyvä leffa. Welles itse vähätteli tuotosta koska ei saanut mandaattia tehdä leffasta mieleistään, mutta tämä ei välttämättä ollut leffan kannalta huono asia. Lopputulos on hyvin etenevä ja tiivistunnelmainen jännäri missä Welles itse ja Edward G. Robinson vetävät todella hyvät roolit. Ehkä välityö Wellesin asteikolla mutta mestariteos millä muulla tahansa mittarilla mitattuna. *****

7- Reitherman: The Aristocats (Aristokatit) (Kovo Re-), Disneyn parhaita. 60-luvun upea piirrosjälki, simppeli mutta hyvin etenevä tarina ja rapsakat musiikkinumerot takaavat laadun. Nyky- pixareihin verrattuna tämä vaikuttaa ehkä kunnianhimottomalta etenkin tarinan mittakaavan tasolla, mutta söpöyspisteitä ropisee sitäkin enemmän. ****

The Devastator (1986) Hillitön sillisalaatti kasettitelevisiokauden kulta-ajalta, jossa käsikirjoitusta liene alun alkaenkaan ollut kymmentä sivua enempää. Juoni on sivuseikka ja kökösti, joskin sopivan verisesti toteutettu väkivalta vähintään täyden tähtirivin viihdettä halpatuotantoelokuvien ystäville. Pääosassa pomoilee jo Deathstalker'ssa öljyttyjä hauiksiaan heteroiden hirvitykseksi esitellyt Rick Hill, jonka pelkkä karisma saa pahikset kuseksimaan kilvan housuihinsa tässä osin Filippiineillä ja jenkeissä kuvatussa sekoilussa, jossa ajoittain jopa mainiosti peitellyillä puutteilla on saatu aikaan varsin hohdokkaita hetkiä videofiilien riemuksi. Silkkaa sekundaa startista stoppiin. Aivan ehdoton valinta nostalgiaa kohottamaan. Leffan blu-ray on navigoitavissa Code Red'n julkaisukatalogista.

Corpse Mania

Boxer's Omenin ohjaajalta. Morbidina murhaelokuvana suht lumoava, mutta ihmisjahtina kuivakka.



Following

Nolanin eka. En edes muista sainko tämän katsottua loppuun.



Private Property

Sleazyä art housea vuodelta 1960. Tulee vähän mielee myöhemmät roughie sexploitaatiot. Warren Oatesilta varhainen rooli. Ei vanginnut.



Hardcore Henry

Pienen nikottelun jälkeen aloin tykkäämään Naishullerin toimintarevittelystä. Melkein Bad Taste ‑tyylistä pienen budjetin rentoa pioneerihenkeä, vaikka toki paljon huonommalla henkilögallerialla ja huumorilla.



Lot in Sodom

Kokeellisen elokuvan upea klassikko vuodelta 1933. Mykkäkauden spektaakkeliestetiikkaa yhdistettynä transgressiivisiin teemoihin.



Hannah And Sisters

Varmaan ekoja leffoja, mitä tuli nuorena nähtyä Michael Cainelta, jota pidin teininä yhtenä nössöimmistä näyttelijöistä. Nykyperspektiivistä osaa tuotakin roolisuoritusta arvostaa enemmän.



The Reckoning

Kiinnostava brittiläinen rikosdraama vm. 1970. Jännä yhdistelmä hieman satirisoivaa korporaatiososiopaatti/-antisankari-genreä ja Get Carter ‑tyylistä kitchen sink ‑kostotarinaa.



Blade Runner 2049

Aika ankea. Visuaalisesti tämä tuntui monessa kohtaa enemmän jatkolta armottomman keskinkertaiselle Automatalle kuin Blade Runnerille ja hahmotkin vaikuttivat persoonina lähinnä tietoisuuden saavuttaneilta siivousroboteilta. Uudemmilta replikanttisukupolvilta on näköjään kitketty kokonaan pois varhaisempien mallien toismaailmallinen intensiteetti. Loputtoman alleviivaamisen jälkeen "olemme inhimillisempiä kuin ihmiset" ‑laini piti sitten varmuuden vuoksi vielä sanoa ääneen. No kivat teille, mutta odotin kyllä jotain jännempää.



Curtains

Hyvä ja omaperäinen slasher.



Beyond the Seventh Door

Kiitettävän obskuuri nollabudjetin kanukkisploitaatio. Alamaailman nilkki murtautuu kartanoon ja löytää itsensä ansa/murhakammioiden labyrintistä.



Last Gladiators

Hyvä dokkari NHL:n tappelijoista.



Undisputed 4: Boyka

Jätti kylmäksi kun ei sijoittunut enää vankilaan. Imdb-pisteistä päätellen monelle ihan piristävä lisä Netfilxin tarjontaan.



Nightmare Weekend

Ranskalaisen pehmoporno-ohjaajan yritys tehdä amerikkalaista nuorisoelokuvaa/kauhua. Kiitettävän kummallinen, mutta loppua kohti loputon kuteminen alkoi hyydyttämään.



Demon Wind

Innovatiivinen ja rento Evil Dead ‑klooni. Paljon oivaltavaa kuvausta ja jänniä yksityiskohtia.



Mother!

Hieman latteaa metaforarevittelyä. Aronofskyn mielikuvitus ei vaan riitä tekemään aidosti hämärän rajamaille vieviä elokuvia.

Ehkä uusi Twin Peaks on vaan nostanut liikaa rimaa, mutta en ole kyllä ennenkään Aronofskyn visioista vaikuttunut.

Truffaut: Tirez sur le pianiste (Ampukaa pianistia, 1960) Taas ollaan suht itsetietoisessa perus-Ranskassa, ja mitä enemmän ikää kertyy, sen hivelevämmältä eskapismilta se tuntuu. Enemmän musiikkipuolella meritoitunut Charles Aznavour tihkuu supikoiramaista karismaa. Nuhjuinen huone, rietas kuuskytlukukurtisaani, tupakki palaa ja jazz soi, tißikin vilahtaa, ryijynkarvainen äijä sängyssä, jossain vaiheessa katsotaan ulos verhojen lomasta. Vaikkei tuon estetiikan keskelle välttämättä ole kovin akuuttia tarvetta aikakoneella matkustaa, on rellujen ja sitikkain pärinän täyttämään mustavalkoisuuteen rentouttavaa upota. ****



Besson: Lucy (2014) Täytyy myöntää, että usko Bessoniin oli jo ehtinyt huveta viimeistään vuosituhannen vaihduttua kaikenmoisten taxiperseilyiden myötä. Mutta onneksi kaikki, mikä himmenee, ei ole tarantinoa. Idean, joka pallottelee ihmisaivojen käyttämättömillä osilla, on oikeastaan hyvin hankala epäonnistua, ja kun rehellisesti pulpahteleva tarina vie konseptin tappiin saakka, tuloksena on riettaan haistapaskaa tieteisviihdettä, joka ammentaa häpeilemättä Bessonin ysärivahvuuksista. Scarlett Johanssonin ja mahdollisimman vaarallisennäköisten aasialaisten kombo toimii pirteästi. Mysteeriksi tosin jää, kuka kumma on ropsauttanut Morgan Freemanin kasvoille paketillisen Oreo-keksejä? ***1/2



Espinosa: Life (2017) Alien – seitsemäs matkustaja ISS-avaruusasemalla. Tieteellinen ja nasallinen taustatyö on tehty, painottomuudessa on oma kiehtovuutensa, ja kyllä jonkinasteinen rohkeuden papukaijamerkki on pakko myöntää kaikille, joilla on pokkaa tehdä alienklooni vuonna 2017. Onneksi tapahtumavyöry on mukavan kekseliäästi ja rytmitajuisesti rakennettu, ja henkilöiden karismaattisuus saa aikaan jopa ajoittaista jännitystä. Rymistelemätön ja tinkimätönkin loppusuora sekä marsinmonsterin ruma simppeliys ovat huomionarvoisia plussia. Hiukan kliinistä tekstuurientuijottelua vain on meno: avaruusaseman ja sisätilojen Babylon 5 ‑mielikuvat pitää katsojan vain niellä. Lonkeromässäily lokeroi Lifen väkisinkin jonnekin Leviathan – kuoleman laiva (1989) ‑kategoriaan, muistaakseni tuossa teoksessa oli samanhenkistä niljaisaa kökköisyyttä.

Ei siis huono, oikeinkin hyvä yritys. Mutta hei: Alien on alien on alien, olisiko tuo tarinatyyppi jo puhkikerrottu? Sama juttu täällä musapuolella Tangomarkkinoiden kanssa: Seinäjoella koetetaan puhaltaa tangoon elämää (pun intendent), vaikka eiköhän ne tähtivyöt ole jo miljoona kertaa kiinnitetty. ***

7. Shawn of the Dead (netflix) *** Uusinta vuosien takaa. Ei tehnyt enää niin suurta vaikutusta, vaikka toimiva tämä yhä on.

8. Puhdistus (tv) **** Oksasen kirjalle varsin uskollinen elokuvasovitus. Pikkuisen elokuvassa joudutaan oikomaan ja monta asiaa tuntuu selviävän nopeammin kuin kirjassa, mutta se lienee ymmärrettävää että monimutkainen juoni saadaan katsojalle selväksi. Näyttelijät ovat kauttaaltaan erinomaisia.

9. 5th wave (netflix) ** Selvästä teiniyleisölle suunnattu tekele, tällainen light post-apocalypse-scifi. Elokuva alkaa ihan lupaavasti, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä vaikeammaksi tuntuu muuttuvan juonen pitäminen edes jotenkin aisoissa. Juttuja vaan tapahtuu ja sattumalla tuntuu olevan vähän turhan paljon osuutta asioihin, jotta mitään uskottavuutta voisi kuvitellakaan tässä olevan. Mutta varmaan tälle katsojakunta on.

10. Within (netflix) **½ Hmm. Kummitustalo– vai home invasion- elokuva? On tällä omat hetkensä, mutta kaikkineen aika lailla jokainen (molempien genrejen) klisee kaavitaan mukaan. Lopussa on kyllä yritystä vaikkakin monessa kohtaa kovin arvattava.

11. Timecop (netflix) *** Van Damme- aukkojen paikkailuja. Päätä alkaa särkeä jos tätä aikamatkailujuonta yrittää ymmärtää, mutta toiminta on hyvää, JCVD ei puhu liikaa ja asioita tapahtuu sen verran tiiviissä tahdissa ettei ala tylsistyttämään.

A. Edward Sutherland: Poppy (1936) ***



Tarinan sentimentaalinen osasto ja Fieldsin komiikka olivat lievässä kahnauksessa, mutta Fields ei sentään lähtenyt mitenkään pehmentämään egoistista huijari-hahmoaan. Klassinen elämänohje "never give a sucker an even break" taidetaan kuulla ensimmäistä kertaa tässä elokuvassa. Dvd:n suomenkielinen tekstitys oli taas täysin luokatonta tasoa. Täytyykö se suomennos aina tehdä ääniraidalta, kun kääntäjä ei selvästkään ymmärrä kaikkea mitä puhutaan?



Colin Higgins: 9 to 5 (1980) ***



Kohtalaisen hyvin aikaa kestänyt feministinen ja jopa hieman subversiivinen työläiskomedia.



Atlee: Mersal (2017) ***½



Taas kerran vigilantekostaja lahtaa porukkaa menneisyydessä tapahtuneen vääryyden takia. Lahtauksen kohteena tällä kertaa bisnestä ihmisten terveyden kustannuksella tekevät lääkärit. Intiassa osataan yhdistää räväkkä yhteiskunnallinen sanoma hyvään toimintaan ja muuhun viihteellisyyteen.



Joseph H. Lewis: Terror in a Texas Town (1958) ***



Minimalistinen western jossa ohjaajalle tyypillisiä omintakeisia juttuja, kuten harppuunan käyttö kaksintaisteluaseena. Ei suurta taidetta, mutta hyvää B-elokuvaa.

8- Fitzmaurice: The Devil to Pay (Kovo), Löysä ja innoton varhainen äänikomedia tuhlaajapojan naimakaupoista etenee maaliin laiskasti ja ilman suurempia ylläreitä Ronald Colmanin karisman varassa. **

9- Richardson: The Entertainer (Kun hymy hyytyy) (Kovo), Hieno kuvaus uransa ehtoopuolella sinnittelevän viihdetaiteilijan ura- ja perhe-elämästä. Laurence Olivier vetää huippuroolin mulkerona, joka ei näe maailman muuttuneen ympärillään ja yrittää sinnikkäästi etsiä sitä suurta mahdollisuutta tähteyteen. Richardson kuvaa katoavaa viihdemuotoa hellän nostalgisesti mutta ei anna armoa päähenkilölle kaikessa säälittävyydessään. *****

10- Hawks: Barbary Coast (Kovo), Aika mitätön San Franciscon varhaisvuosille sijoittuva hieman western- tyyppinen kertomus kultakaupungin ahneuden mekaniikoista on kauttaaltaan unohdettavaa huttua. Ainoa mieleenjäävä kohokohta on Joel McCrean hupaisasti tulkitsema huoleton ja huolimaton kullanvuolija joka saapuu kaivoksilta sekoittamaan Edward G. Robinsonin soppaa. **

11- Ingram: The Four Horsemen of the Apocalypse (Leffassa, näytti DVD projektiolta), Klassinen WW1- eepos, joka laukaisi Rudolf Valentinon tähtitaivaalle. Parasta tässä on muutamat hienosti toteutetut fantasiajaksot ja yleinen viehättän melodramaattinen sodanvastainen asenne. Normaali peruskerronta tässä on aika latteaa ja ylipäänsä ollaan aika kaukana ihan parhaista mykkiksistä. Lopputulos raahaa kuitenkin justiinsa plussan puolelle. ***

12- Hathaway: Circus World (Kovo), Heppoinen sirkusdraama oli John Waynen ja Rita Hayworthin ainoa yhteinen esiintyminen ja aika väsynyt kokonaisuus sellaisenaan. Parasta tässä on sirkusmaailman huolellinen kuvaaminen ja nuorekkaan innokas Claudia Cardinale. Tarinapuolella mennään aidan matalammasta kohdasta ja sisältöä on ylipäänsä nolla. **

Kong Lung: The Red Panther (1983) ***



Giallo-tyylisen sarjamurhaajaleffan ja honkkarikomedian yhdistelmä oli ainakin genrehybridinä ainutlaatuinen.



Gareth Edwards: Rogue One (2016) ***



Ehkä paras Star Wars ‑leffa.



Yuen Woo-Ping: Drunken Master (1978) ****



Hyvä oli kuvanlaatu Eurekan julkaisussa.



Enzo G. Castellari: La polizia incrimina la legge assolve (1973) ***



Ohjaus hötkyili ja Franco Neron roolihahmo oli tylsähkö yhden nuotin tyyppi, mutta olihan tässä puolensa.

Curtis: Burning Offerings ****

Elokuvan kauhu tai jännitys on juuri sellaista mitä näin vanhempana katsojana kaipaa genren elokuvalta. Ei juurikaan verta, säikytysefektejä vaan hitaan varmasti kohti hulluutta ajavaa painajaista. Elokuvassa oleva uima-allas kohtaus kuulostaa harmittomalta mutta on huikea näytelmä, jossa mielipuolisuus punnitaan.

Karen Black ja Ollie Reed vertaansa vailla oleva pariskuntana. Erittäin piristävä kokemus kaikenmaailman Amityville ja sen seuraajien jälkeen, joita on vuosien saatossa tullut nähtyä. Elokuvan kruunaa aikansa parhaimman high fall stunmiehen Dar Robinsonin stuntti.

Yves Boisset: Le saut de l'ange (1971) ***



Obskuuri ranskalainen rikostrilleri on kiinnostava näyte 70-luvun pessimismistä ja nihilismistä.



Mike Hodges: Get Carter (1971) ***



Edellisen elokuvan innoittamana tuli katsastettua tämäkin klassikko. Toksista maskuliinisuutta myrkyllisimmillään. Huvittaa tuo 70-luvun gangstereiden "makea elämä": katsotaan pornoa, juodaan alkoholia ja pelaillaan keskellä kirkasta päivää, eli suomalaisen työttömän perussettiä 2000-luvulla.



Darren Aronofsky: The Fountain (2006) ****



Uskalsin vihdoin katsoa tämän uudelleen ja hieman elokuvan juonikuvio selveni, mutta vain hieman. Vaikea olla pitämättä tällaisista valtavan kunnianhimoisista projekteista, jotka eivät mitenkään voi onnistua täydellisesti juuri valtavuudestaan johtuen.



Liu Chia-liang: Heroes of the East (1978) ***½



Gordon Liun hius/peruukkityyliä olisi voinut miettiä vähän enemmän.

American Made

Mahtava Tom Cruise ‑vehicle war on drugs ‑kuvion kutkuttavimmasta rajapinnasta.



The Vikings

Olipas hyvä. Ei oikeastaan älyttömästi poikkea hengeltään uudesta tv-sarjasta, eli edustaa vanhojen Hollywood-spektaakkelien pakanallisinta ääripäätä. Patsastelu ja hymistely minimissä ja reteää viikinkitoimintaa riittää. Kirk Douglas ikimuistoinen. Ehkä hämmentävintä on, että viikingit on hyviksiä ja että loppuun asti elokuvassa tapetaan ja kuollaan Odinin nimeen.



Warlord

Charlton Heston vasallina keskiaikaisessa Englannissa. Vikingsiin verrattuna hienon synkkämielinen ja brutaali vaikkei tuotantona yhtä häikäisevä ja intomielisen valloittava. Piirityskliimaksi 10/10 ja plussaa alkupuolen Wicker Man ‑viboista.



Burnt Offerings

Aika kiehtova kauhumysteeri a-luokan näyttelijöillä. Eräänlainen hagsploitaatio meets possessoitu talo ‑high consept. Bette Davis rennossa huippuvedossa.



Magnificent Obsession

Huonoin Sirk mitä olen nähnyt. Lähinnä Jane Wymanin hahmon pohjaton tylsyys tekee muuten houreisesta melodraamasta uuvuttavaa seurattavaa.



Elle

Aika houreinen melodraama tämäkin. Tiettyyn pisteeseen asti nautittava, mutta päähenkilön menneisyys massamurhaajan tyttärenä tekee tarinasta liian marginaalisen, mikä taas syö tehoja.



Varietè

Emil Jannings ei ehkä ole fysiikaltaan maailman uskottavin tyyppi esittämään trapetsitaiteilijaa, mutta on se sentään yksi parhaista elokuvanäyttelijöistä.



Psychic Killer

Katsomisen arvonen kökköhämyily 70-luvulta.



Lavender Hill Mob

Ei Ealingin kovinta kärkeä.



Blue Rita

Erwin C. Dietrich in memoriam ‑uusintakatselu. 15 vuoden ja kymmenien Franco-leffojen jälkeen edelleen tuoreen tuntuinen.



A Clockwork Blue

Aikamatkailuaiheista nudie cuties ‑retroilua vuodelta 1972 . Hipster-henkisen genretiedostava.



Jamaica Inn

Maanmainio päräyttäjä. Toki yleishengeltään paljon enemmän Charles Laughtonia kuin Alfred Hitchcockia. Laughton vetää aivan hillittömästi joviaalin ja hulluuden partaalla tasapainottelevan egomaanikon roolin. Loppu taas on puhdasta Hitchiä ja vie hahmon humoristisuuden passelisti makaaberin puolelle.



Thor: Ragnarok

Soolo-Marvelien eliittiä.



Where Is Officer Tuba

Sammo Hung <3



Bewithced

Beta-versio Boxer’s Omenista. En muista toista, leffaa jossa esiteltäisiin näin monta erillaista gong tau ‑loitsua. Harmi ettei kässäri ollut kiinnostavampi.



Cat in the Brain

*



Annihilation

Nousee koviin sfääreihin loppua kohti.



Sorcerers

Klubitusta liikaa. Muuten hyvä.



Ministry of Fear

Ihan katsottava Lang.



Spione

Langin parhaita. Suorastaan todella messevä agenttielokuva.

Anita (1973) [DVD] **
Aika tylsä Christina Lindberg ‑elokuva. Seksiriippuvaisuuden esittäminen ahdistavana seikkana, josta potilas ei saa minkäänlaista nautintoa oli ihan piristävää vaihtelua.
 
Siege (aka Self Defense aka Night Warriors) (1983) [Hulu] ***½
Näpsäkkä Hyökkäys poliisiasemalle ‑variaatio, jossa joukko MacGyvereita linnoittautuu asuntoon ja puolustautuu hyökkääviä perussuomalaisia vastaan poliisien ollessa lakossa. Aihepiiristä ja lopputekstien syntikkamusiikeista lisäplussaa.
 
https://youtu.be/6hAsy21c4dI?t=2m53s


 
Savage Streets (1984) [DVD] *****
Vigilante-timantti täynnä mahtavaa musiikkia, Pinky Violence ‑elokuvien amerikkalaisia sisaria ja 80-luvun parhaita pahiksia. Ainoastaan viimeinen vartti hämmästyttää epäkoherentiudellaan, mutta onnistuu myös kiehtomaan samaisesta syystä.
 
Moontrap (1989) [VoD] **½
Bruce Campbell kuussa. Muutoin todella tollossa scifi-kauhussa on yllättävä realismin vivahde: äänet ei kuulu avaruudessa (seikka, jota hauskasti kompensoidaan musiikilla jonka tempo vastaan puuttuvia ääniä... esim. sarjatulituksen aikana hakataan rumpuja). Kohtuu viihdyttävä, mutta kaipaisi vartin tiivistystä.
 
The Church (La chiesa) (1989) [VoD] ***
Typeryyksiä harrastavat hahmot ja päähenkilön puute rasittavat muuten tunnelmallista ja tyylikästä italokauhua. Kirkkoa käytetään hienosti näyttämönä ja eräs lopun apokalyptinen efektikohtaus on todella hieno.
 
The Sect (La setta) (1991) [VoD] *½
70-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva johdanto on kova, mutta sen jälkeen elokuva lässähtää. Hahmot ovat ärsyttäviä, tylsä tarina ei etene mihinkään eikä kunnon shokkejakaan ole luvassa.
 
The Shape of Water (2017) [DCP] ****
Oikein miellyttävä fantasiaromanssi mukavalla 50-luvun ajankuvalla. Aloin tosin elokuvan aikana pohtia, olivatko ne parin sekunnin väkivalta- ja perspanokuvat tarpeellisia? Näytöksessä edessäni istui yksin leffaan tullut koulutyttö (en ole varma oliko yläastelainen vai lukiolainen), ja aloin pohtia, että tämähän on/olisi mitä mainion elokuva nuorille tytöille ilman noita muutaman sekunnin graafisia otoksia jotka nostavat ikärajaa.

Cimino: Year of the Dragon ****

Elokuvan fanittajana on vaikea ymmärtää miten huonon vastaanoton elokuva sai ilmestyessään. Oliver Stone eli vielä käsikirjoittajana kulta-aikaansa, Cimino nälkäisenä ja näyttämisen haluisena ohjaajana Portti ikuisuuteen pitkän pannan jälkeen ja Rourkella vielä taivas rajana. Eokuvan väkivalta on rajua ja tyylikästä aivan Scarface hengessä ja tunnelma on lähes futuristisen sateinen Blade Runnerin tavoin värimaailmaansa myöten.

Ase triviana oli ensimmäinen elokuva, jossa käytettiin Deser Eagle pistoolia.

Baldi: Preparati la bara! aka. Django, Prepare a Coffin ****

Ehdottomasti genren kärkipäätä. Hill Djangona ei häpeä itse Franco Nerolle yhtään ja elokuvan pahiksina Horst Frank ja George Eatman ovat miehiä paikallaan. Moraalikäsitykset ovat myös sopivasti vinksallaan. Vaikka Django onkin tavallaan laupias samarialainen hän paskat välittää autettavien kohtalosta, tärkeintä on oma missio ja sen toteuttaminen. Jopa porukan Juudakselle suodaan armoinen kohtalo.

Olen Ray: Scalps *1/2

Roskaohjaajan alkupään tuotantoa. Hidastempoista kauhistelua, jossa kokoajan vain odottaa niitä mätkimisiä. Kivinuijalla kallon halkaiseminen ja pari skalpeerausta ovat tosin aika näyttäviä kohtauksia.

Hung Fist (2.5.2018 08:56)

Näytöksessä edessäni istui yksin leffaan tullut koulutyttö (en ole varma oliko yläastelainen vai lukiolainen), ja aloin pohtia, että tämähän on/olisi mitä mainion elokuva nuorille tytöille ilman noita muutaman sekunnin graafisia otoksia jotka nostavat ikärajaa.

Mietin samaa. Muutenhan tämä oli kuin Disneyn animaatiot. Pahis oli yksipuolisesti vain paha, viaton päähenkilö, hassunhauska pullukka naishahmo (Onko muuten yhtään Disney-animaatiota, jossa tälläistä hahmoa ei olisi?) musikaalikohtaus jne.

Ben Wheatley: High-Rise (2015) **



Eipä onnistunut Ballardin tyylin kääntäminen elokuvan kielelle tälläkään kertaa. Ilmeisesti onnistunut käännös tarkoittaisi niin kokeellista ilmaisua, että se tekisi elokuvasta kaupallisesti kannattamattoman? Joka tapauksessa huonoin Wheatley-elokuva tähän mennessä (en ole Free Firea nähnyt) eikä ollenkaan tarpeellista katsottavaa muille kuin ohjaajan faneille.



Liu Chia-liang: Shaolin Mantis (1978) ***½



En ole samaa mieltä Tatun kanssa, että Wei Fung olisi leffan pahis, tyyppihän ryhtyy kuitenkin urkkijanhommaansa keisarin pakottamana, ei omasta halustaan. Moraalista ambivalenttiutta hahmosta löytyy, ja se on tietysti makuasia, pitääkö David Chiangin näyttelijäsuoritusta tässä suhteessa hyvänä vai ei.



Sergio Martino: Milano trema: la polizia vuole giustizia (1973) ***½



Hieman yllättävästi tässä ei glorifioitu poliisiväkivaltaa, vaan enemmänkin kritisoitiin sitä. Laatuleffa.