Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2014

97. The Cabinet of Dr. Caligari (1920) ****

Eipä ole aika tehnyt tepposiaan tälle mykkäelokuva-aikakauden klassikolle. Ehkäpä tuota ovat edesauttamassa mm. mainiot lavasteet sekä näppärästi rakenneltu juoni.

98. Blue Valentine (2010) ***½

Ei välttämättä mikään poikkeuksellisen kova draamaleffa, mutta ei ihan mikään turhakaan tekele. En vieläkään saa Ryan Goslingista otetta näyttelijänä, mutta onneksi Michelle Williams on edes vähintään keskitasoa tässä suorituksensa kanssa.

99. The Secret in Their Eyes (2009) **+

Enpä saanut oikein kunnolla otetta tässä missään vaiheessa. Tuntui että jotain suurempaa ja vaikuttavampaa loppua pedattiin yli tunnin ajan, mutta lopulta omalla kohdalla käteen ei jäänyt mitään poikkeuksellista. Keskitasolle jäätiin.

100. A Separation (2011) ***½

Varsin laadukasta draamaa. Juoni etenee näppärästi ja muutamissa avainkohtauksissa tunnelma on sopivan tiivis.

101. Ugetsu (1953) ****+

Mizoguchin hieno taidonnäyte. Parhaimmillaan tunnelma on sopivan unenomainen, ja visuaalisestikin Ugetsu hivelee parhaiden kohtauksien aikana silmiä.

102. The Master (2012) ***

Keskivertoa hitusen parempi draamaleffa, ei vielä tällä katselukerralla tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta. Joaquin Phoenix vetää luultavasti parhaimman roolisuorituksen tässä, kun esim. Seymour Hoffman komppaa siinä sivussa tasaisen varmasti.

103. Caltiki, the Immortal Monster (Caltiki – il mostro immortale) (1959) **+

Ihan kiva pieni blobia muistuttava monsterileffa, tietojen mukaan Mario Bava kuvasi leffan loppuun (alunperin ohjaajana oli Riccardo Freda) ja se toki näkyy visuaalisessa tyylissä (vahvat ja tunnelmalliset varjot jne).

251- Stevens: A Place in the Sun (DVD Re-), Hienoimpia fiftarimeloja Hollywoodin suunnalta, Montgomery Clift oli parhaimmillaan lyömätön ahdistuksen tulkki eikä koskaan parempi mitä tässä amerikkalaisen unelman nurjia puolia tutkivassa armottomassa draamassa. *****

252- Genet: Un chant d'amour (DVD), Kiehtova homostelu- lyhäri kirjailija- Genetiltä. Välissä olevat vankilan seinätkään eivät voi estää sellinaapurien fantasioita toisistaan. Mukana menossa myös runkkaileva sadistinen vanginvartija. Kaikki tämä runollisesti esillepantuna. Lerssitkin viuhuu kuvissa. ***1/2

253- Tourneur: Cat People (DVD), Enpä ole koskaan ollu ihan suurimpia Val Lewtonin leffojen faneja, eikä Kissaihmisetkään ihan täydellä iskenyt. Pikkukivaa ja taitavaa tunnelmointia psykologisilla mausteilla, mutta jokin viimeinen rysäys tästäkin jotenkin puuttui. Tourneurin kuvasommittelu ja valaisu on mahtavaa katseltavaa. ***

254- Friedkin: The Birthday Party (DVD), Teatraalinen filmatisointi Pinterin näytelmästä on tyylitellyn näyttelemisen juhlaa. Leffana jää aika paljolti alkuteoksen vangiksi. Leffa sille, joka haluaa viettää 2 tuntia katselemalla huuteloivia ihmisiä epämukavissa tilanteissa yhden olohuoneen mittakaavassa. **1/2

255- Jackson: The Hobbit: The Battle of the Five Armies (Leffassa 3D), Trilogian päätösosa on samaa soopaa mitä kaksi aiempaakin. Ison mittakaavan sentimentaalista tehostehuttua, joka parhaimmillaan vaikuttaa kineettisyydellään mutta on heikoimmillaan yksitotisen melodraamansa haukotuttavana areenana. **

256- Rocha: Black God, White Devil (Deus e o Diabo na Terra do Sol) (DVD), Brasialaisen uuden aallon merkkipaaluja, väittävät. Heiluva ja hidas, hutaistunoloinen (silleen, uuden aallon tyyliin) leffa jossa seurataan maajussi Manuelin odysseiaa lahkolaisesta lainsuojattomaksi. Muutamia mieleenjääviä kohtia tässä toki oli, muttei tästä oikein mitään suurempaa käteen jäänyt. **

Jonathan Demme : Philadelphia (1993) ***

Tom Hanksin esittämä asianajaja sairastuu AIDSiin ja saa samalla potkut lakifirmasta. Hän pyytää oikeusapua tuntemaltaan toiselta juristilta jota näyttelee Denzel Washington ja joka ottaakin jutun hoidettavakseen. Alkaa oikeussalidraama jossa sairas yrittää saada korvauksia entiseltä työnantajaltaan. Rahallista korvausta tärkeämmäksi asiaksi nousee kuitenkin AIDSiin sairastuneiden oikeudet ja heidän kohtelu. AIDSin stigma iskeytyy tällä kertaa sairastuneen lisäksi myös hänen asianajaansa ja pitkälti 90-luvun alun tuntojahan tässä kuvataan. Demmen ohjaus on melko konservatiivista ja elokuva itsessään on sellainen keskitason peruselokuva, josta jää parhaiten mieleen kaksi elokuvan soundtrackiltä löytyvää Philadelphia-aiheista biisiä, joista toisesta vastaa Bruce Springsteen ja toisesta Neil Young. Levy lähtikin heti tilaukseen.


Ben Affleck : Gone Baby Gone (2007) ****

Ben Affleck vakuuttaa jälleen ohjaajana. Jännityselokuva kadonnutta pikkutyttöä etsivistä yksityisetsivästä ja tämän parista, sekä samaa tapausta selvittelevistä poliiseista. Casey Affleck on pääosassa melko puunaama, mutta sopii jollain oudolla tavalla rooliinsa, muistuttaen ehkä hieman b-näyttelijöistä, joita nähtiin aikoinaan film noireissa. Pidin tästä kokonaisuutena enemmän kuin Argosta.

William Friedkin : The French Connection (1971) ***½

Klassikkorikosleffa jossa Gene Hackmanin ja Roy Scheiderin esittämä poliisiparivaljakko taistelee huumeiden salakuljetusrinkiä vastaan. Olen nyt alkanut pelaamaan XBOX 360:lla GTA IV:tä ja tuntui kuin että yksi pelin missioista olisi ripattu tästä eli loppupuolella nähtävä autotakaa-ajo. Elokuvana varsin hyvä mutta ei niitä suurimpia rikoselokuvasuosikkejani.

Ridley Scott: The Duellists (1977)

Scottin esikoinen on vahva näyttö ja vaikka juonen palaset ovat hieman outoja sekä haparoivia, puristuu elokuvasta kasaan lopulta hieno kokonaisuus. Jokainen kaksintaistelu on kuvattu tavallaan ja etenkin kolmas koitos on upeaa katsottavaa, päähenkiöiden suurista kärsimyksistä huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia. Kärsimyksestä ja vaivoistahan tämä elokuva kertoo jos mistä. Lisäpisteet toimivasta ja tarinaan sopivasta lopusta.

Doug Lefler: The Last Legion (2007)

Roomalaiset Englannissa, näitä viritelmiähän on nähty eikä The Last Legion lukeudu todellakaan muistettavimpien tapausten joukkoon. Paljon ruumiita, vähän verta – paljon puhetta, vähän juonta.

Richard Thorpe: Fun in Acapulco (1963)

Elvis Presley oli ehkä joskus rockin kuningas, mutta kun Acapulcossa pidetään hauskaa ei rock voisi olla kauempana. Elvis ei yleensä juuri revitellyt näissä hattarankevyissä leffoissa, mutta nyt kunkku antaa mennä pelkillä puolivaloilla – jos niilläkään. Näyttely on innotonta, näppäräksi tarkoitetut sanailut kumisevat tyhjyyttä ja suurimman osan aikaa tähtemme näyttää siltä, että haluaisi olla ihan jossain muualla. Löysyys pyritään korvaamaan ekstra-määrällä musiikkia, mutta ei, nyt ei hommat toimi, vaikka mukana on Ursula Andress.

Joseph Kane: Days of Jesse James (1939)

Jesse Jamesin vallattomista päivistä tarinaa Klassisten westernien ketjussa.

Allan A. Goldstein: 2001 – A Space Travesty (2000)

Olipahan kivulias kokemus. Tajusin vasta lopun musiikkinumerossa, että tämähän on nähty ainakin osin jo aiemmin, ja olisi saanut jäädä nytkin näkemättä. Parhaat palat oli pöllitty Alastomista aseista ja ilman Leslie Nielseniä tässä ei olisi ollut sitäkään vähää kärsimisen syytä.

Stanley Donen: The Little Prince (1974)

Olipahan mielenkiintoinen ja outo musikaali/fantasia/sci-fi ‑draama, vai mihin kategoriaan tämä nyt pitäisikään pistää. Steven Warner on osuva valinta pikku prinssiksi, ja vaikka ura ei näyttelijänä urjennutkaan, on hän nyt poika paikallaan. Laulusuoritukset olivat paikoin hämmentävän epätasaisia, mutta mitäpäs noista. Sahara voi olla kumma paikka, josta voi löytyä vaikka mitä.

Pete Travis: Dredd (2012)

Toinen katsomiskerta ja riittävästi aikaa välissä. Judge Dredd oli, ja on tietysti edelleen, aivan he-le-ve-tin kova äijä ja Mega City 1 on kaupunki suoraan helvetin syövereistä. Leffa tekee mukavasti kunniaa itse sarjakuvalle ja vaikka Dredd on oikeastaan sivuroolissa (pääosassahan on tosiasiassa Judge Anderson) saa elokuva meikäläiseltä vähintäänkin neljä ja puoli tähteä, sekä äärimmäisen leveän virnistyksen.

155.

Interstellar ****½
Onko tää hyvä? No onhan se, aivan helvetin mahtava, pitää olla todella kyyninen jos ei osaa nauttia kokemuksesta. Löytöretkeilyn innostus tavoitettiin erinomaisesti, robotti oli upea, ei haitannut edes . 

156. Hands of Steel ****½
Sympaattinen Terminator-ripoff. Tästäkö Golan&Globus saivat idean Over the Topiin? Huonosti miksattuna actionin taustalla soi toistuvasti yksi Claudio Simonettin tarttuvimpia teemoja. Huvittavaa että HoS on n. 200 kertaa toimivampi ja innostavampi pätkä kuin Terminator 3-4. Vaikea sanoa kumpi on definitiivisempi Arizona-elokuva, Hands of Steel vai White of the Eye. 

157. Chinango ***+
Latinalaisessa Amerikassa tehtaillaan pikkubudjetin mättöleffoja. Chinangossa (2009) vähäinen raha on käytetty vissiin Hugo Stiglitzin (Night of a Thousand Cats, Nightmare City…) palkkaamiseen pahikseksi. Pääosassa on chileläinen Marko Zaror, joka ei osaa edes kävellä ilman että huono näytteleminen tekee pahaa. Muutama ylivoimaisen hauska kohtaus oikeuttaa tämän muuten superkuppaisen tekeleen olemassaolon: 1) Koska ollaan Meksikossa, pahikset peuhaavat jatkuvasti kokaiinissa, tai lentävät suoraan naamalleen kokkeliin tms. 2) Kartellipomon nainen pelaa (kokaiinipöllyssä) Capcom vs. SNK:ta. 80-luvun joystick (!) on kädessä VÄÄRIN PÄIN. I am not kidding. 3) Zarorin perään lähetetään kääpiö, jota kutsutaan jatkuvasti kääpiöksi. 4) Paha, jo aiemmin Zarorin treenivideoita silmä kovana katsellut karateka salilla venyttelemässä ja masturboimassa. Siitä välittömästi housut kiinni ja lopputappeluun salille eksynyttä Zaroria vastaan. 5) Onhan tässä vaikka mitä.



158. Hunger Games: Mockingjay Part I **-
Mockingjay mockkaa katsojia tylsillä pateettisilla propagandapuheilla, ja on oikeastaan aivan turha rahastusteos (pidin siis kahdesta ekasta osasta) ennen “trilogian” “loppuhuipennusta”. Ja koska tämä “hunger games” nyt on se juttu, niin aika outoa että tässä ei edes pelattu nälkäpeliä (t.s. battle royalea), joka olisi saattanut olla kiinnostavaa seurattavaa. 

159. Sayat Nova / The Color of Pomegranates ****+
Juno Reactorin Ben Watkinsin uudella soundtrackilla – toimii.

160. Death Trance ***
Jotain viehätystä tässä överiksi vedetyssä low-budget japsitoiminnassa on. Ehkä moottoripyörä feodaaliajan Japanissa. 

161. joku leffa, en muista

162. Filth ****+
Ai että mitä herkkua. Nyt vasta näin, ja lämmöllä muistelin ohjaajaa kaatokännissä Loosessa Purtsin tms taluttamana... Onneksi oli tekstitys dvd:llä, nimim. katsoin aikoinaan The Acid Housen ilman tekstejä enkä tajunnut skottimongerruksesta mitään. Mitäs muita oleellisia sikailuleffoja nyt on tullut kuin Filth, Wolf of Wall Street ja Sex, Drugs and Taxation? Koska saadaan Gluen filmatisointi?

163. Atonement ****
Heti perään toinen mahtava James McAvoy pätkä. Oudolla tavalla tämä voisi olla kertomus siitä, millaisten koettelemusten kautta Jamesista tuli Filthistä tuttu nilkki – törkeän kirjeen rustaaminen antoi jo maistiaisen tyypin todellisesta luonnosta. Kuin Vinterbergin Jagten, mutta suureellisemmalla kuvauksella ja kiinnostavilla sotahistoriallisilla sidoksilla.

Shocky (21.12.2014 04:00)

156. Hands of Steel ****½
Sympaattinen Terminator-ripoff. Tästäkö Golan&Globus saivat idean Over the Topiin? Huonosti miksattuna actionin taustalla soi toistuvasti yksi Claudio Simonettin tarttuvimpia teemoja. Huvittavaa että HoS on n. 200 kertaa toimivampi ja innostavampi pätkä kuin Terminator 3-4. Vaikea sanoa kumpi on definitiivisempi Arizona-elokuva, Hands of Steel vai White of the Eye.

Ja vaikka oli alun perin selkeä ripoff, niin pystyi myös olemaan samalla jonkinlainen edelläkävijä myöskin. Elokuvahan kävi läpi myös samat teemat / juonirakenteet, mitä vaikkapa Universal Soldier lukuisten muiden vastaavien ohella tulisi myöhemmin toistamaan.

Richard Linklater: Boyhood (2014) *


Tämä Linklater on kyllä tylsä ohjaaja. Kaksi tuntia ja kolme varttia silkkaa mitäänsanomattomuutta, mitä nyt äärimmilleen hiottu poliittinen korrektius välillä hieman huvitti.


Fletcher Markle: The Incredible Journey (1963) ***


Eläinelokuvien kivikova klassikko. Tiesin kyllä että tässä piti olla mukana suomalainen emigranttiperhe, mutta suomeksi laulettu "Oli kaunis kesäilta" tuli silti ihan puun takaa!


Luc Besson: Lucy (2014) ***


Älytön perusidea kehitellään niin hillittömiin sfääreihin että eihän tästä voi olla pitämättä.


A. R. Murugadoss: Ramana (2002) ***


Kollywoodin yhteiskunnallisen toimintaelokuvan jämäkkä perusteos, jossa Kapteeni Vijayakanth tekee kelpo roolisuorituksen korruptoituneita virkamiehiä kidnappaavan ja murhaavan organisaation päämiehenä.

118. Skyfall (netflix) ***½ Tyydyttävää Bondeilua, viihdyttävää ja hyvän näköistä. Shanghai näytti upealta, aina kun siellä olen käynyt on tuhnuista ja likaista. Bond-rinnakkaistodellisuus? Elokuvan jälkeen yritin ymmärtää juonikuvioita ja niiden järkevyyttä, mutta siitä ei tullut mitään. Mutta hyvin kului aika ja Graig on yhä enemmän Bondin näköinen ja oloinen.

119. Hatchet II (netflix) **½ ja

120. Hatchet III (netflix) *½ Hatchet oli aikoinaan sellainen mukavasti piristävä pikku splatter, joka ei ottanut itseään turhan vakavasti. Jatko-osat jatkavat samaa linjaa, ei mitään elokuvataiteen juhlaa vaan kokoelma toinen toistaan törkeämpiä ja verisempiä tappo-kohtauksia. Eka ratsasti myös ansiokkaasti paljaalla pinnalla, tämä jatkuu vielä kakkosessa, jossa asiaan liittyy kieltämättä mieleenpainuvin tuplakuolema. Kolmosessa meno alkaa jo pahasti puuduttaa, eikä paljasta pintaakaan näy, joten se jää sarjan heikoimmaksi osaksi. Daniella Harris on aina ilo nähdä, vaikkei näköjään erityisen hyväksi näyttelijäksi sitten oppinutkaan.

121. Sleeping Beaty (netflix) **** Jotenkin vaikutti liian atrtsylta mun makuun mutta kun satuin vahingossa lukemaan Elitistin varsin positiivisen arvion tästä, niin laitoin katseluun. Ja kyllä kannattatti. Tästä tuli mieleen teemoiltaan McQueenin Shame, vaikka ehkä ihan samoilla poluilla ei kuljeta. Kuitenkin kaikessa hienovaraisuudessaan todella voimakas elokuva. Tykkäsin, enemmän kuin Shamesta.

122. Cobra (netflix) ** Junnuna varmaan toistakymmentä kertaa läpipyöritetty VHS oli yksi suosikeista. Nyt on ehkä vähän vaikea enää tajuta miksi. Kasarinostalgiasta voi jotain huumoria repiä, mutta ihan rehellisesti tästä on kyllä vaikea löytää oikein mitään hyvää. Voimakkaasti hikoileva pahis on kyllä riemastuttava. Yllättävän veretönkin tämä on?

123. The Lone Survivor (netflix) *** Tyypillinen Peter Berg-tuotos – melkein hyvä ja sitten lopulta aika unohdettava. Eka tunti oli tässä parasta antia ja ensimmäinen taistelu varsin realistisen tuntuisesti kuvattu, mutta sitten menee Ramboiluksi. Toinen tunti tuntuu venytetyltä, mutta ilmeisesti tarpeelliselta jos tämä on siis tositapahtumaan perustuva.

Todennäköisesti vuosi alkaa olemaan pulkassa mutta jätetään yhteenveo myöhemmäksi, jos vielä tulee tilaisuus jotain tänä vuonna katsoa.

Stephen Weeks: Sword of the Valiant (1984)

Kuningas Arthurin päiviin sijoittuva puolivillainen ja tavallaan hauska tarina, jossa Sean Conneryn esittämä vihreä ritari saa hiukan blingiä ja hehkua päälleen. Vihreä hohde oli 80-luvulla(kin) pahan voimia ennustava ja Conneryn hirtehistä roolia vastaan Sir Gawainin pyhistely on lähinnä vaivaannuttavaa. Onneksi juustoinen soundtrack suo iloa torvien törähdellessä kuin viiden sentin Queen-pastississa konsanaan. Naisten tehtävänä on seikkailuelokuvien hengessä olla kuvainnollisesti ratakiskoihin sidottuna ja kiljua sankaria pelastamaan, tai olla maksimaalisen kiero ja paha juonittelija. Plussaa Peter Cushingin mukana olosta, vaikka vanha kivikasvo saakin kovin vähän materiaalia työstettäväksi hahmooosa.

Tim Burton: Frankenweenie (2012)

Frankenweenie tuli viimeinkin katsottua, kiitos CDONin päräyttävän leffa-alen. Sinisäteen tarkkuus ja mustavalkoisen kuvan "autenttisuus" auttoivat kummasti, vaikka iso osa rooleista jäikin kovin ohuiksi. Victorin ja hänen koiransa tarina on periaatteessa kaunis, mutta muiden lasten roolit jäivät kovin ohuiksi. Edes minuutti tai kaksi muita nappuloita kohden olisi tehnyt hahmoista uskottavampia, tai ainakin sellaisia joiden kohtalo olisi saattanut kiinnostaa viittä senttiä enemmän.

Christopher Morris: Four Lions (2010)

Islamistien terrori-iskut ovat herkkä paikka, joten en voi muuta kuin nostaa hattua Morrisin rohkeudelle ja uskallukselle. Mustan komedian keittäminen näistä aineksista on melkoinen temppu, etenkin kun brittijihadistit kuvataan joukoksi epäpäteviä idiootteja. Hyvä on silti hyvää ja paha pahaa, eikä yksilön kannattaisi kuunnella kuin omaa sydäntään. Se kai on leffan tärkein viesti huumorin seassa.

Jean-Luc Godard: Masculin Feminin (1966)

Mestari Godardin miehisyyttä ja naisellisuutta ranskalaisella tavalla tutkivasta elokuvasta ohjaajan omassa ketjussa.

Jörn Donner: Dirty Story (1984)

Suhteellisen tyhjänpäiväinen tarina ikääntyvästä teollisuuspampusta, joka saa kuolemantapauksen myötä itselleen rutkasti valtaa ja vastuuta. Kenties liikaakin. Eipä tämä tarina ollut kovinkaan dirty, ei edes 80-luvun taustaan verrattuna.

Seth Gordon: Four Christmases (2008)

Hauska ja ihan toimiva joululeffa, johon on ladattu kovan castin lisäksi myös toimiva juoni. Suorittaja-pariskunta saa tuta perhe-elämästä ja arvot saavat uutta valaistusta, vaikka osa menee taas amerikkalaiseen tyyliin täysin överiksi. Robert Duvall vetää taas Sissy Spacekin kanssa hienot pikkuroolit, pinnat myös Jon Voightille jonka harvat minuutit olisivat ansainneet enemmän hahmoa esitettäväksi.

Frank Capra : Mr. Smith Goes to Washington (1939) ****

James Stewart esittää naiivia ja sinisilmäinen patrioottia, joka pääsee Washingtoniin päättävälle paikalle mutta ainoastaan siitä syystä että hän saa toimia tietämättään sätkynukkena poliittisen korruption pelivälineenä. Elokuvan heikkoutena pidetään yleisesti ottaen sentimentaalisuutta mutta itseäni se ei ole tässä elokuvassa erityisemmin häirinnyt. Perushyvää Capraa ja Stewart sopii mainiosti rooliinsa.

Frank Capra : You Can't Take It with You (1938) ***½

Jälleen James Stewart yhdessä pääosassa ja mukana myös edellisestä elokuvasta tuttu naispääosanesittäjä Jean Arthur. Tällä kertaa kyseessä on komedia kahdesta erilaisesta perheestä joista toinen on porvarillinen pankkiirisuku ja toinen boheemeista taiteilijoista koostuva perhe. Pankkiirin vesa jota esittää James Stewart ihastuu boheemin perheen tyttäreen ja erilaisten arvojen kohtaaminen aiheuttaa melkoisen yhteentörmäyksen. Sinänsähän vastaavia elokuvia on sittemmin nähty useita, mutta mielestäni varsin hauska tämä silti oli ja tässäkin oli hyvät näyttelijät.

Richard Quine : Bell Book and Candle (1958) ***

James Stewart ja Kim Novak komediassa, jossa Novakin esittämä nainen on noita, joka tekee taikojaan yrittäessään iskeä Stewartin esittämää miestä. Ihan ok mutta kuitenkin loppupeleissä melko yhdentekevä elokuva. Käsis melko lapsellinen.

David Ayer : End of Watch (2012) ****

Realistisen oloinen kuvaus poliisiparista ja heidän työarjestaan ja perhe-elämästään. Alussa tuntui että heiluva kamera tuotiin väkisin mukaan ja mietin että miksi ihmeessä, mutta kun elokuva etenee, niin dokumentaristinen ote alkaa toimia elokuvan eduksi. Heiluvan "action"kameran mukana myös katsojalle tulee fiilis aivan kuin hän olisi mukana poliisien messissä, joten ei näköjään pidä enää tuomita kategorisesti suoralta kädeltä heiluvaa kameraa, mikäli se vaan on osaavan ohjaajan / kuvaajan käsissä. Yleensähän tämän tyylinen kuvaustapa tekee elokuvasta halvan- ja kökönnäköisen.

Vuosi alkaa olla paketissa, mutta vielä jotain ehdittiin katsoa – tai oikeammin hyvinkin paljon, kiitos joululoman ja puolipakollisen remonttitauon.

Jon Favreau: Elf (2003)

Will Ferrellin esittämä tonttu otti hermoille, otti oikein pahemman kautta, mutta kaiken ADHD-paahdon keskellä oli myös tarina. Leffan katsominen oli paikoin tuskaisaa, mutta minkäs teet – joskus näihin kärsimyksiin on vain suostuttava.

Tim Burton: Batman Returns (1992)

Richard Donner: Lethal Weapon (1987)

Niiden perinteisten joululeffojen seassa on mukava katsoa jotain hieman löyhemmin iloiseen juhlakauteen sijoittuvaa. Burtonin toinen Batman on edelleen upean synkkä satu ja kuvaus hajonneista sieluista. Yksikään tarinan päähenkilöistä ei ole ehjä millään tavoin, eikä lopputulemaa voi pitää mitenkään onnellisena. Ensimmäinen Tappava ase on puolestaan yhä oman sarjansa terävin saavutus (tämän sarjan neljäs osa ei todellakaan ole se paras) ja kulunut aika näkyy hämmästyttävän vähän tässäkään synkkäsävyisessä leffassa.

Nancy Meyers: The Holiday (2006)

Romanttiset komediat eivät yleensä ole se pala kakkua johon tartun ensimmäiseksi, mutta Cameron Diaz, Jude Law, Kate Winslet ja Jack Black muodostavat kieltämättä mielenkiintoisen nelikon. Tähtien esittämien puolitähtien tarinat punoutuvat mukavasti toisiinsa ja vanhasta kunnon "mikä Englannissa on toisin kuin Jenkeissä" ‑asetelmasta ei oteta irti kuin pari vitsiä, onneksi. Lopputulemat voi tietysti aavistaa jo hyvän aikaa ennen loppua, mutta viihtyihän tämän seurassa.

Enzo G. Castellari: The New Barbarians (1983)

Tästä mainiosta sci-fi helmestä tarinaa ohjaajan omassa ketjussa.

David Dobkin: Fred Claus (2007)

Jälleen yksi joulutarina jossa joulupukki joutuu kovan paikan eteen ja tarvitsee apua yllättävästä suunnasta – tällä kertaa todella läheltä. Kaiken hauskuuden lisäksi Kevin Spacey

Joe Roth: Christmas with the Kranks (2004)

Joulun skippaaminen on vaarallista, etenkin kun yhteisön ja oman jälkikasvun antama paine käy kestämättömäksi. Hauskoja huomioita ja paikoin terävää dialogia, mutta ei ihan kanna loppuun saakka – ei ainakaan tänä jouluna. Leffa kesti yllättävän hyvin uusinnan, mutta eiköhän tämä ollut tässä.

Sam Mendes: Skyfall (2012)

Sanalla sanoen kaunis elokuva, kaunis Bond-elokuva. Tästä enemmän Bond-leffojen ketjussa.

Richard Curtis: Love Actually (2003)

Uskomattoman laajalla tähti-castilla ladattu romanttinen komedia/draama, joka sijoittuu tietysti joulun tienoille. Rakkauden lukemattomia eri ilmenemismuotoja kuvataan ilahduttavan erilaisista kulmista ja erilaisissa tilanteissa, ja aluksi juonilankoja, sekä hahmoja, tuntuukin olevan aivan liikaa. Loppumetreillä paketti saadaan kuitenkin sidottua mukavasti yhteen ja Alan Rickmanin, Emma Thompsonin sekä Hugh Grantin kaltaiset vanhat kehäketut löytävät itsestään sen yhden vaihteen lisää.

Chazz Palminteri: Noel (2004)

Taas ajallisesti yksi joulun tienoille sijoittuva draama, jonka kärjessä on Susan Sarandon. Sivustatukea tarjoavat toki Penelope Cruz ja osin myös edesmennyt Robin Williams, jonka nimeä ei jostain syystä edes näytetty. No, joka tapauksessa jouluaatto on raskasta aikaa, eikä kaikilla mene suinkaan viittäsataa ja näiden elonlaitamille jääneiden pieniä kohtaloita onnistutaan sitomaan kauniisti yhteen. Lopun käänteet ovat ehkä vaikeasti uskottavia, mutta jouluelokuvassahan kaikki on osapuilleen sallittua...

Quentin Tarantino: Django Unchained (2012)

Olipahan leffa, tästä enemmän elokuvan omassa ketjussa.

MiR (31.12.2014 02:53)

..Ensimmäinen Tappava ase on puolestaan yhä oman sarjansa terävin saavutus (tämän sarjan neljäs osa ei todellakaan ole se paras) ..

Onko joku muka nostanut nelosen kys. sarjan parhaaksi? Toisaalta minkään ei kai pitäisi yllättää sen jälkeen kun joku nosti Beverly Hills Cop kolmosen sarjansa parhaimmaksi tällä foorumilla.

Jeremias Rahunen (31.12.2014 08:13)

MiR (31.12.2014 02:53)

..Ensimmäinen Tappava ase on puolestaan yhä oman sarjansa terävin saavutus (tämän sarjan neljäs osa ei todellakaan ole se paras) ..

Onko joku muka nostanut nelosen kys. sarjan parhaaksi?

Ei, oli vaan viittaus tuohon omaan ketjuun jossa ruoditaan niitä parhaita neljänsiä osia. Tappava Ase jos mikä on malliesimerkki siitä, että kaikki toisen osan jälkeen tehty on suhteellisen turhaa.

MiR (31.12.2014 14:53)

Jeremias Rahunen (31.12.2014 08:13)

MiR (31.12.2014 02:53)

..Ensimmäinen Tappava ase on puolestaan yhä oman sarjansa terävin saavutus (tämän sarjan neljäs osa ei todellakaan ole se paras) ..

Onko joku muka nostanut nelosen kys. sarjan parhaaksi?

Ei, oli vaan viittaus tuohon omaan ketjuun jossa ruoditaan niitä parhaita neljänsiä osia. Tappava Ase jos mikä on malliesimerkki siitä, että kaikki toisen osan jälkeen tehty on suhteellisen turhaa.

Ai, hassua. Mulle tämä leffasarja nimittäin on päin vastoin malliesimerkki täydellisestä jatko-osien jatkumosta: mikään ei ole turhaa, kaikki taattua viihdettä ja jokaisen haluaa katsoa kun tekijäporukka on aina sama ja meininki varmaa. Kuin pitkän aikavälin minisarja.

Vuosi 2014 pakettiin:

104. Ride Lonesome (1959) ****

Turhat mutkat on tässä Boetticherin länkkärissä vedetty suoriksi ja hyvä niin. Ride Lonesomen juoni etenee napakasti ja mallikkaasti kohti toimivaa loppuratkaisua. Randolph Scott on kutakuinkin täydellinen valinta ikääntyneen palkkionmetsästäjän rooliin, ja siinä pielee tämän leffan yksi vahvuuksista. Leffan soundtrack ei toki ole tällaiselle spagujen ystävälle mitenkään poikkeuksellinen, mutta se on vain pieni miinus.

105. Street Smart (1987) *½

Olisi kai tässä ollut aineksia parempaankin, mutta kokonaisuus jää liian vaisuksi. Morgan Freeman lienee leffan ainoa todellinen kannatteleva voima, jos muutamia hyviä New Yorkissa kuvattuja katukohtauksia ei lasketa mukaan (noitakin olisi voinut olla enemmän mukana).

106. Johnny Guitar (1954) ****½

Etenkin alkupuoliskon osalta hieno ja samalla myöskin omaa aikaansa edellä oleva länkkäri. Nicholas Ray saa tässäkin leffassa aikaiseksi useita kohtauksia joissa on sitä sanoinkuvaamatonta taikaa ja tunteiden paloa. Kohtaukset Sterling Haydenin ja Joan Crawfordin välillä toimivat poikkeuksetta erinomaisesti, ja muutenkin Crawford vetää tyylilleen ominaisen vahvan roolisuorituksen tässä. Johnny Guitarin kuolematon teemabiisi auttaa myös hienosti nostamaan leffan tunnelmaa korkeammalle, kaikenkaikkiaan soundtrack on olennainen osa tätä leffaa. Lopuksi vielä kehut upeasta visuaalisesta tyylistä. Trucolorilla höystetty värimaailma on sopivan pehmeän oloinen, mutta toisaalta värit suorastaan pomppaavat hyvällä tavalla esille kun tätä katsoo. Kaiken kaikkiaan Johnny Guitar on erinomainen elokuva etenkin ensimmäisen puoliskon osalta, vaikka toisella puoliskolla joukossa onkin hitusen tasaisempia kohtauksia.

107. Vision Quest (1985) *½

Keskinkertaisiin odotuksiinkin nähden tämä oli pettymys. Vision Questin ainoa kantava voima lienee hyvä kasarisoundtrack jota olisi voinut käyttää vieläkin enemmän, myös Tangerine Dreamin teemakappaleita käytettiin liian vähän. Karsimalla n. puoli tuntia pois tästä olisi voinut saada tiiviimmän kokonaisuuden, nyt kun juoni laahaa aivan liikaa. np: Journey – Only the Young

108. The Skeleton Twins (2014) **½

Odotin melko hyvien kommenttien perusteella tältä hieman enemmän, mutta aikalailla puolitiehen kuitenkin jäätiin. Leffaa katsoessa tulee vähän liian usein sellainen fiilis että olenkohan minä nähnyt nämä juonikuviot joskus aiemminkin. On The Skeleton Twinsissa toki omat hyvätkin hetkensä (pääasiassa Wiigin ja Haderin väliset rennommat kohtaukset), mutta kyllä tässä silti mennään liiankin varman päälle vedetyn juonen sekä hahmojen kera eteenpäin. Anyway, elokuvan paras kohtaus lienee kuitenkin tässä.

109. Bigger Than Life (1956) ***

Kokonaisuutena keskivertoa hieman parempi draamaleffa Nicholas Raylta, vaikka kyllä tämä silti aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. Välillä leffa tuntuu suorastaan saarnaavan katsojalle reseptilääkkeiden haitoista ja noissa kohdissa Bigger Than Life tuntui minusta jotenkin... vanhanaikaiselta, ikävä kyllä. Toisaalta Rayn tyyli näkyy visuaalisessa kauneudessa ja vahvoissa väreissä, terävä punainen tuntui olevan hienosti tämän leffan teemaväri.

110. Seven Men From Now (1956) ****

Lisää hyvää ja perusvarmaa Boetticher-laatua. Randolph Scott on ansaitusti jälleen kerran pääroolissa. Juoni etenee sopivan sujuvasti, visuaalisestikin tämä on mukavaa katseltavaa ja soundtrack vahvistaa tunnelmaa.

111. Street Hero (1984) **½

Hyvää kasarityyliä tarjoileva aussileffa, visuaalisesti kelpo jälkeä ja etenkin hyvän soundtrackin siivittämät montaasikohtaukset nostavat hyvin Street Heron tunnelmaa. Ikävä kyllä juoni tuntuu ohuelta, ja eipä tuo olisi sinäänsä edes kovin paha ongelma jos tästä olisi älytty leikata about 20 minuuttia pois. np: Dragon – Wilder World

112. In Bruges (2008) ***-

Omalla kohdallani In Brugesin huumori toimii paremmin kuin draama, jotenkin nuo eivät ainakaan tällä katselukerralla istuneet yhteen. Brendan Gleesonin roolisuorituksesta vielä pienet plussat. Seven Psychopaths toimi kyllä mielestäni paremmin jos näitä McDonaghin leffoja vertailee.

113. Late Phases (2014) **½

"Gran Torino meets werewolf movies" ‑teemalla tehty indiekauhu/draamaleffa. Plussaa siitä ettei CGI:ta ole paljoakaan erikoistehosteissa käytetty ja aikalailla vanhan koulukunnan meiningillä mennään pienestä budjetista huolimatta. Juoni tuntuu hitusen liian pitkäksi venytetyltä, muuten tästä olisi voinut saada vielä sujuvammin etenevän tarinan.