Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2014

130- Connor: Arabian Adventure (Kovo), Hauska ja vauhdikas Arabi- kliseisiin nojaava britti- seikkis missä Christopher Leen esittämä kalifi tavoittelee pahuuden maailmanvaltaa. Komeat vanhan koulun terikoistehosteet ja tiukka tahti takaavat nautinnon. Viihdyttävää hömppää. ***

131- Mann: Public Enemies (Kovo), Kiinnostava mutta jotenkin tunkkaisen oloinen elämänkertakuvaus Dillingeristä ei oikein jaksanut innostaa. Mannin kiinnostus käyttää halpis- digikameroita hutaisten näkyy (ainakin mun silmiin) rasittavasti aika ajoin ja kässärin alkupuoli kärsii liiasta poukkoilusta mikä biopic- genree toki usein kuuluu. Loppua kohti tunnelma ja tahti tiivistyy, mutta ei tästä mestariteosta saa millään. **

132- Annakin: Those Magnificent Men in Their Flying Machines (Kovo), Ylipitkä mutta kauttaaltaan hupaisa ja kepeä nostalgia- komedia lentämisen alkuvuosista ennen 1. Maaimansotaa. Lontoo- Pariisi lentokilpailusta on kysymys ja kaikenlaisia tyyppejä motiiveineen ilmaantuukin lähtöviivalle osalla tietysti jekut mielessään. Ajoittain tuotannon suurellisuudesta johtuen osa gageista on jopa vakuuttavia. Ja varhaisten lentokoneiden ilmassa näkeminen kyllä lämmittää sydäntä. Leffana ihan huttua, mutta spektaakkelina (ainakin jos ilmailu kiinnostaa) katsastamisen arvoinen. Ja onhan tässä kuitenkin mukana J-P Cassel, Gert Fröbe ja Terry-Thomas. **1/2

133- Neilson: Summer Magic (Kovo), Kepeä Hayley Mills- Disney komedia missä isätön Bostonilaisperhe joutuu rahan puutteessa muuttamaan Mainen maaseudulle. Viehkoa mutta loppupeleissä ennakoitavaa Disney- huttua tämä on. Hayley Millsin karisma toki puree, mutta sen ohella tällä ei juurikaan tarjoiltavaa ole. **

134- Marin: Colt 45 (Kovo), Keskitien Randolp Scott- western missä asekauppiaan hienot fallokset, tai siis Colt 45 pistoolit pummaavasta pikkukonnasta kasvaa mahtirikollinen. Juonen ja muunkin ohella ihan tusinakamaa, mutta kiinnostava siinä mielessä miten tässä ladataan hirmuinen symboliarvo pistooleille ja miten pääkonnan koko habitus riippuu siitä kantaako se kiiltäviä reikärautoja vaiko eikö. *1/2

135- Hathaway: The Shepherd of the Hills (Kovo), Hyvä hillbilly- köyhäily kuvaus Hathawayltä ja ihan väreissä. Bonanzaa tiputtavan suvun kirousta tässä ratkotaan tyylillä joka tuo mieleen jopa Humisevan harjun. Taakia melodraamaa ja kepeyttävää komediaa hyvässä suhteessa ja hienoissa 3-strip Technicolor väreissä. Ja John Wayneä on aina kiva nähdä ei- western rooleissa. Suositellaan. ****

72. Frozen (bd) **** Luminen animaatio toimii, musiikki on poikkeuksellisen onnistunutta ja tarinakin opettavainen. Ja hauska lumiukko-sidekick. Paremman pään animaatiota.

73. Valentine’s Day (tv) ** Tää kovasti yrittää olla ”Love, actually”, mutta epäonnistuu surkeasti. Kun ei huumori toimi niin romcom on hukassa. Kovat näyttelijät tähän on saatu, mutta ei se mitään auta kun käsikirjoitus on kuraa.

74. Pacific Rim (netflix) ***½ Aivot narikkaan ja isot tappelut käyntiin – onhan tää viihdyttävä jos unohtaa kaiken ihmisten välisen draaman. Ja Ron Pearlman on aina ilahduttavaa nähdä.

Andrei Tarkovski : Andrei Rublev (1966) ****

Mm. Jussi-patsaalla palkittu neuvostoklassikko on minun kirjoissani jonkin verran epätasainen kokonaisuus, jossa toiset jaksot toimivat erinomaisesti, toiset eivät ehkä niinkään. Tunnetun ikonimaalarin elämää kuvaava elokuva jossa parasta antia on kellonvalantajakso, ohjaus ja roolisuoritukset. Kun tätä tulee väistämättä verrattua Bergmanin elokuviin, niin mielestäni Bergmanin tietyt elokuvat ovat vielä askeleen verran Rublevia parempia.

Elia Kazan : On the Waterfront (1954) ****

Marlon Brandon esittämä mies vastaan sataman korruptoitunut ja rikollinen ammattiyhdistysliike. Klassikko tämäkin jossa Brando pääsee valloilleen, eikä hullumpi ole myöskään esimmäisessä elokuvaroolissan nähtävä Eva Maria Saint.

Antoine Fuqua : Training Day (2001) ****

Denzel Washington esittää korruptoitunutta ja L.A.:n kadut hyvin tuntevaa poliisia, joka saa parikseen uuden tulokkaan. Uudelle miehelle alkaa pikku hiljaa paljastumaan parinsa pimeä puoli ja tilanne alkaa kiristymään. Washingtonin roolisuoritus oli Oscarin arvoinen ja parasta antia elokuvassa onkin hänen ja Ethan Hawken välinen dialogi. Muutenkin vuorokauden ajalle sijoittuva tarina on hyvin rytmitetty ja voidaankin puhua modernista klassikosta.

136- Ford: The Man Who Shot Liberty Valance (Mies joka ampui Liberty Valancen) (Kovo RE-), Fordin myöhäinen mestariteos on niitä leffoja joiden habitus paranee uusintakatseluilla. Halvasta budjetista syntyvä intiimi tunnelma ja hieno käsikirjoitus ovat tässä lakia ja laillisuutta luotaavassa helmessä kantavat voimat. On helppoa jopa antaa anteeksi Fordin ja Stewartin "väärä ikä" roolihahmoihinsa nähden. *****

137- Stevens: Annie Oakley (Kovo), Ihan OK 30-l elämäkertaleffa Annie mestariampujasta. Hauska yhdistelmä äänielokuvan hurmaa ja mykkäelokuvamaista intohimodraamaa. ****

138- Miller: Captain Newman MD (Kovo), David "Lonely are the Brave" Millerin ohjaama jolttisenkin tuntematon ja yllättävän kriittinen (sellaisella huomaamattomalla tavalla) armeijamielisairaala- kuvaus missä Greg Peckin johdolla pistetään rintamatraumoja ojennukseen. Vaikealla komedia ja draaman välialueella onnistuneesti tasapainoileva leffa naurattaa ja vakuuttaa vuorovedoin. Angie Dickinson on söpö pin up- hoitsuna ja Tony Curtis tasapainoilee jossain överin rajoilla New Jerseyläisenä fixer- hahmona. ****

139- Bianchi et al: Treasure Island (Kovo), Ihan hauska mutta aika turvallinen RL Stevenson filmatisointi kiinnostaa tietysti Orson Wellesin ansiosta. Mutta eipä juuri muuten. **

140- Mann: Kidnapped (Kovo), Heikko historiallinen Skotlanti- draama missä Michael Caine pääosassa ei edes yritä. Edes aksenttia. Ennalta- arvattava juoni ja kauttaaltaan innoton meininki pudottavat tämän kyllä syvälle kurakategoriaan. *1/2

Renny Harlin: The Legend of Hercules (2014) *


Käppäelokuvaa hain ja sellaisen sain.


Umberto Lenzi: Zorro contro Maciste (1963) **


Samassa paketissa muskelimies-toimintaa ja zorroilua: kerrassaan nerokasta.


Noah Baumbach: Frances Ha (2012) **


Ei niin ärsyttävä kuin alun perusteella pelkäsin.


Karthik Subbaraj: Pizza (2012) ***


Ihan näppärä joskaan ei kovin omaperäinen moderni kauhuelokuva metatasoineen ja epäluotettavine kertojineen.


Robert Enrico: Les aventuriers (1967) **½


Alain Delon, Lino Ventura ja Joanna Shimkus seikkailevat melankolissävyisessä draamassa.


Jerry Lewis: The Ladies Man (1961) ***½


Lewis hauskimmillaan.


Moustapha Akkad: The Message (1977) **½


Idealisoitu kuvaus Islamin synnystä, jossa Muhammed on mukana vain subjektiivisena kamerana.

221. Blow Out (Brian De Palma, 1981)

Diskohile Travolta yhdessä siisteimmistä rooleistaan ikinä. Siinä vasta kuorrutus kakun päällä: De Palma tekee yhden parhaista ja ehjimmistä vaikutteidensa synteeseistä, jossa foliohattuinen paranoia ja synkeä pienen ihmisen obsessio on naitettuna erittäin hienoon kuvalliseen ja vielä hienompaan äänelliseen suunnitteluun. Onkin erittäin järkevää, että yhden ääninäytteen ympärillä pyörivä elokuva perustuu paljolti ääneen. Loppu ja sen riipaisevan nihilistinen ajattelumalli sinetöivät kokemuksen.
+ + + +

222. Blood Simple. (Joel & Ethan Coen, 1984)

Coenin veljekset täräyttivät kunnarin suoraan esikoisellaan, joka oli kerrassaan vaikuttava ja vakuuttava uusnoir. Surkuhupaisat sattumukset seuraavat toistaan, kun mustasukkaisuus muuttuu rumaksi taistelutantereeksi ja intohimorikoksesta seuraa lisää rikoksia rahan tai rakkauden polttoainetta hyödyntäen. Väärinkäsitysten suma ja siitä seuraavat surkuhupaisan hauskat mutta karmivat olettamukset ja tapahtumat ovat kerrassaan hykerryttäviä.
+ + + +

223. Winter Sleepers (Tom Tukwer, 1997)

Mainio draamatrilleri koleissa alppimaisemissa ja ruskeissa sävyissä. Kiireetön kertomus syyllisyydestä ja seurauksista muistuttaa henkisesti Spoorloosia, mutta pistää katsojan kyseenalaistamaan oiekudentajuaan ja moraalejaan ihan toisela tavalla. Pääosassa on mysteeri itse, ei sen ratkaisu. Eri henkilöiden vetämät johtopäätökset näkemiensa todisteiden valossa ovat aiak pelottava esimerkki ihmismielen subjektiivisuudesta ja erehtyväisyydestä. Lopputulos on kiehtova, karhean kaunis kuvaus.
+ + +

224. Vertigo (Alfred Hitchcock, 1958)

Uusinta. Ohjaajan omassa ketjussa kootut kehut mestariteoksesta.
+ + + + +

225. The Designated Victim (Maurizio Lucidi, 1971)

Hitchcockin Strangers on a Trainin uudelleenlämppäys on laadukasta käsityötä, ja on turha puhua mistään varsinaisesta läpiluennasta ilman omaa sisältöään tai uusia näkulmia. Perussapluuna murhien vaihtoehdotuksesta on sama, mutta giallomaisessa uudelleenkäsittelyssä miesten välinen toveruus viedään pykälää pitemmälle ilman ilmiselvää homostelua, ja mitä lopullisiin motiiveihin tulee, paketti näyttää loppumetreillä kyntensä toden teolla. Roolitus on todellinen suola. Tomas Milian dionyysisenä juonittelijana, jonka aivorustinki ei ihan riitä vaaditulle macchiavellistiselle tasolle. Pierre Clémenti rappiollisena mentaalivampyyrina, jonka piilomotiivit ovat ihan omalla tasollaan. Marisa Bartoli kylmänä, koko ajan askel edellä olevana aviovaimona, joka saa kicksinsä parisuhteen valtapelistä eikä itse parisuhteesta. Komia on.
+ + +

226. The Wrong Man (Alfred Hitchcock, 1955)

Oikein mainio. Ohjaajan omassa ketjussa pari sanaa.
+ +

227. The Gold Rush (Charles Chaplin, 1925)

Uusinta vuoden ‑52 kertojanäänin ja ääniefektein retusoidusta versioista. Hieno elokuva, ei niin mukava jälkituotantoratkaisu.Lisää ohjaajan omassa ketjussa.
+ + +

228. Beneath Hill 60 (Jeremy Sims, 2010)

Tarina australialaisista vapaaehtoisista ensimmäisen maailmansodan asemasotavaiheen tunnelikomppanian maamyyrinä oli yllättävän nyvä. Modernin sotelokuvan kliseiksi käyneistä kuvan ylihyienisoinnista ja musiikin pateettisista paisutteluista ei päsätä puusta pitkälle, mutta jo poikkeava näkökulma piristää, ja kerronnallisesti ja näyttelijöiltään tämä on laatutyötä. Pohjalla on tositarina.
+ +

229. What About Bob? (Frank Oz, 1991)

Uusinta. Tämä on omalle kohdalle jonkin asteinen guilty pleasure: periaatteessa tyhjänpäiväinen ja perintenen hyvän tuulen jenkkikomedia, joka kuitenkin toimii lähes esimerkillisesti roolien päälaelleen heittämisessä. Iso erityinen kiitos Bill Murraylle ja Richard Dreyfussille keitoksen komeasti kantamisesta maaliin asti. Edes elfmanimaiset pilipali-musiikit eivät pääse ärsyttämään.
+ +

230. Hell's Gate (Umberto Lenzi, 1989)

Yhden tähden jumbosijan kuraa niin kehnolla meiningillä, että toinen tähti rapsahtaa päälle viihdearvoista. Avuttoman juonentapaisen perässä juoksennellaan luolastossa jossa kaasuliekit ja savukone luovat muka-saatanallista hohkaa zombitemppeliherrojen kiusatessa mestoille eksynyttä tutkijajoukkoa. Hauskaa on kuin mustalaisten hautajaisissa, vain viina puuttuu.
-

John Carpenter : Big Trouble in Little China (1986) ***½

Minulle ja varmaan monelle muulle elitistille tuttu elokuva jo nuoruusvuosilta. Edelleen viihdyttävää menoa, vaikka onhan tämä kepeä, ehkä jopa hieman liian kepeä. Kurt on kyllä pääosassa hyvällä asenteella ja aasialaiset pahikset ja efektit ovat edelleen viihdyttäviä.


William Girdler : The Manitou (1978) **½

70's höpökauhua, jossa eräälle naiselle ilmestyy niskaan ikävännäköinen kasvain josta lopulta alkaa kehittymään intiaani jolla on taito kutsua kehiin intiaanien henkimaailma, joka voisi kostaa valkoisille intiaanien historiassa kokemat vääryydet. Tämä kuulostaa jo paperilla liian juustoiselta, eikä tämä oikein elokuvanakaan vakuuta. Pääosissa sentään Tony Curtis ja Susan Strasberg. Loppupuolella ohjaaja näyttää kiinnostuneen liiaksi aikalaistehosteista.


Stephen Frears : Gumshoe (1971) **½

Yökerhokoomikko, joka diggailee vanhan koulukunnan yksityisetsivämeiningistä, laittaa lehteen ilmoituksen jossa tarjoaa yksityisetsiväpalveluita. Hän saakin keissin hoitaakseen, joka osoittautuu luultua kinkkisemmäksi. Elokuvan ideana on istuttaa 40-50-lukujen tyylinen etsivä 70-luvun Liverpooliin ja pääosan esittäjälle on kirjoitettua vanhanaikaista sarjatulidialogia joka on tuttua vanhoista rikoselokuvista. Kokonaisuutena tämä Frearsin ensiohjaus jää jotenkin puolivillaiseksi, eikä oikein jaksa kiinnostaa kerronnallisesti.

231. The Black Pit of Dr. M (Fernando Méndez, 1959)

Sangen komia ja vetoava goottiryöpytys jyrkkine varjoineen, dramaattisine kuvakulmineen, melodramaattisine käänteineen ja synkeine mysteereineen. Erityisesti tyylikkyys yllätti, nyt on selvästi kameran takana ja taustajoukoissa ollut enemmän taitoa kuin Rene Cardonalla ikinä koskaan milloinkaan. Kuolleiden henget kummittelevat nurkissa määräten synkän kohtalon ennalta, kun Jumalan asettamilla elämän ja kuoleman rajoilla ruvetaan pelleilemään. Mukaan mahdutetaan sangen vaivattomasti hullua tiedettä, spritismiä ja kasvonsa menettänyttä mielipuoltakin. Visuaalinen puoli on harkittua, hienosti sommiteltua ja taitavaa, eikä tarinakaan ole yhtään hullumpi amalgaami kaikesta edellä mainitusta.
+ +

232. Watchmen (Zack Snyder, 2009)

Uusinta itse elokuvasta, mutta ensi kertaa director's cutina. Supersankarielokuvien ehdoton muotovalio se on edelleen, joka toimii yhtä lailla hatunnostona kuin parodiana. Alkuperäisteosta en ole vieläkään lukenut, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata tulkinnan laadusta ja uskollisuudesta suhteessa sarjakuvaan; minulle tämä toimii omin avuin ja omassa sarjassaan barokkimaisena ryöpytyksenä vaihtoehtohistoriaa, moraalin harmaan alueen kahlaamista (monessakin mielessä) ja melkoista visuaalista ADHD-tykitystä.
+ + + +

233. The Haunted Palace (Roger Corman, 1963)

Hieman hämäävästi leffaa mainostetaan alkutekstejä myöten "Edgar Allan Poe's The Haunted Palace":ksi, "based on a poem by Edgar Allan Poe – story by H.P. Lovecraft". Poe oli jenkkilässä 60-luvulla kovempaa valuuttaa kuin HPL. Studiolavastetäyteisellä, värikylläisellä ja tummanpuhuvalla goottilaisvaihteella mennään. Cormanin mainioita Poe-filmatisointeja tämä eniten muistuttaa, mutta myös Lovecraft nostaa päätään ullakolle lukittuine ja öisillä kujilla uhkaavasti tepastelevine muotopuolineen, kultistivihjailuineen ja sen sellaisineen – ja onhan montussa vielä cthulhulainen loppumörkökin. Alkuperäistarinalle ollaan ainakin viitteellisesti uskollisia. Vincent Price on todellinen mies paikallaan, pelkästään äijän suorituksen takiakin tän katsoi mielellään. Muitakin eväitä paketista kuitenkin ehdottomasti löytyy.
+

234. Gwendoline (Just Jaeckin, 1984)

Huttuisa ja aika hullu viidakko-aavikkosekamelska ei nostanut nännejäni pystyyn samaan malliin kuin monella kanssaelitistillä, mutta en ole silti varsinaisesti pettynyt. Ensimmäinen tunti pökkelöä näyttelyä ja kamalan kehnoja vitsejä saa rutkasti tasapainoa lopun elokuvan huuruisista taidekulissivisioista, nahkafetissikuvastosta ja wanhan ajan pulp-seikkailukuvaston nykypäivityksestä. Meno äityy vielä aika tuhmaksi ja muutamalla otoksella brutaaliksi, kuten verevän genreleffan kuuluukin. Satuttavan hirveästi näyttelevät Tawny Kitaen ja Brent Huff ovat sekä elokuvan suola että karvas kalkki.
+ / -

235. Whoever Slew Auntie Roo? (Curtis Harrington, 1972)

Reipas Hannu ja Kerttu ‑satua hyväkseen käyttävä jälki-psykoilu. Ikävuosien pyöristämä Shelley Winters on eksentrinen rouva, jonka taikurimies on lähtenyt käpälämäkeen, lapsi on "kateissa" ja palvelusväki selkäänpuukottavaa laatua. Orpoja kestitsevän tädin valmiiksi hatara mieli flippaa joulupirskeissä, minkä vuoksi täti ottaa ja kidnappaa itselleen uuden tyttären. Oliver Twististä parhaiten tunnettu Mark Lester on Oliver hieman Twisted, siepatun tytön isoveli, joka huomaa yhtläisyydet sekopään ja tunnetun Grimmin veljesten sadun välillä ja tekee kaikkensa pelastaakseen siskonsa epäillyn noitavaimon kynsistä. Hullua tätiparkaa käy loppupeleissä sääliksi enemmän kuin lapsen lailla julmuutta osoittavia orpopiruja.
+

236. The Informer (John Ford, 1935)

Melodraama IRA:n alkuajoilta. Iso ja tyhmä kapinallisten joukoista pois potkittu körmy ilmiantaa kaverinsa helpon rahan tarpeessa ja toivossa, ja tästä alkaa yksinkertaisen sielun kiirastuli teemalla "päivä kuninkaana, loppuelämä narrina". The Informer on hemmetin näyttävää katsottavaa tummasävyisine ja hyvin rytmitettyine kuvineen. Paatosta antaa suorastaan järkyttävän paljon anteeksi zeitgeistiin kuuluvana ilmiönä, toki se on myös osa leffan viehätystä. Oli kerrassaan sykähdyttävää nähdä yleensä sivuosiin päätynyt perunanenäinen örmy Victor McLaglen hyvin klaaratusa pääosassa.
+ + +

237. Lolita (Stanley Kubrick, 1962)

Yksi ikuisuusurakka saatu päätökseen kesän mittaan... kyllä kannatti. Pienoinen tunnustus: sain vuosien tauon jälkeen ahkeroitua Lolitan ensimmäistä kertaa loppuun. Viimeisin yritys kariutui joskus 90-luvulla. Ei sitä nuori mieli voi kaikkea ymmärtää ja arvostaa, etenkään kun ei ole vitusti vert ja räjähdyksiä mukana. No mutta kuitenkin... Helkkarin hyvinhän tämä toimi, huolimatta siitä että visuallisesti jouduttiin tekemään pieni taivutus normaaliin esteettiseen makuun ja palkata Lolitaksi normaalilla tavalla sievä ja kypsän näköinen (vaikkain häiritsevän nuori) nainen jonkun täysin lapsesta menevän saparopään sijaan. Huumori on hyvää ja mustaa, ja casting on ensiluokkainen ja pirun timmisti henkilöohjattu. James Mason, Shelley Winters ja Peter Sellers ovat rooleissaan suorastaan herkullisia, eikä nuori lupaus Sue Lyon pärjää ollenkaan huonosti veteraanien rinnalla. Kokonaisuutena mainio romaanisovitus isolla tatsilla Kubrickia.
+ + +

238. City Lights (Charles Chaplin, 1931)

Uusinta osastosta "Iso mies itkee". Hirvittävän hyvä. Syyt ja seuraukset Chaplinin omassa ketjussa.
+ + + + + + + +

239. King of the Zombies (Jean Yarbrough, 1941)

Kepeästi hauskaa ja äärimmäisen varovaista sotapropaganda-kauhukomediaa, jossa komedialla on reilusti kauhua isompi paino. Hiterin kätyri on niin epämääräisin viittauksin osoitettu Hitlerin kätyriksi, ettei missään vaiheessa saa päähänsä fiilistä että nyt katsottaisiin propagandaa Hitlerin zombitohtorista. Hypnotismia ja voodoota hollywoodilaisittain höperehtivä soppa viihdyttää pääasiassa mulkosilmäisen Mantan Morelandin ansiosta, jolle on tuupattu herkullisen / valitettavan 40-lukulainen värillisen avustajan rooli.
-

Nopea listaus elokuun katsotuista:


Leffassa:


Suuri kauneus

The Salvation

Monty Python Live Mostly


Voodoo Passion

Ox-Bow Incident

Minnie and moscowiz

Billy Jack

Kick Ass 2

Rakkaudesta hullaantunet kylänmiehet

Oskarin kanaongelmat

Frankenstein's Castle of Freaks

Point Blank


uusintakatseluja:

They Call me Hallelujah

Alien

Tombstone

Unholy 4

Intohimon vallassa

Ballad of Cable Hogue

Viu-hah-hahtaja

Huuliharppukostaja

Cipolla Colt


21 leffaa

240. Wandering Ginza Butterfly (Kazuhiko Yamaguchi, 1972)
+ +
241. Wandering Ginza Butterfly 2: She-Cat Gambler (Kazuhiko Yamaguchi, 1972)
+

Näppärä, joskin monelle ehkä turhan hidastempoinen Yakuza-draamakaksikko uhkapelien maailmasta. Tarkempi purku uoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien puolella.

242. Black Past (Olaf Ittenbach, 1989)

Nuoren miehen innolla otetaan videokamera karvaiseen käteen, kyhätään jonkinlainen syrjäytyneen nuoren sysimusta rakkaustarina, ympätään siihen painajaiskuvastoa lähes suoraan Evil Deadista ja toteutetaan sitten itseään, tähtäimessä luoda maksimaalisen veristä amatöörikamaa. Lopputulos on kiehtovan nolo, jossakin myötähäpeän ja vastahakoisen hyväksyvän nyökyttelyn (onhan veripalttu sentään aika näyttävän näköistä lateksisotkua ottaen huomioon olemattoman budjetin) välimaastossa. Tolkuttomalle sopalle antaa pari pistettä yrityksestä ja suht' harmittomasta hauskanpitomeiningistä läträyksen parissa, mutta kyllä tämä välillä päähän sattuu vähintään lievästi.
-

243. What's the Matter With Helen? (Curtis Harrington, 1971)

Kaksi rouvashenkilöä menettää poikansa oikeudelle näien tehdessä silmittömän verityön. Aviomiehetön rouvaspari saa tuta yhteisön vainon, mikä säikyttää heidät matkaan vaihtamaan ientitettiä ja kaupunkia. Elo pakolaisena sujuu toisella paremmin, tosiella alkaa ruukkurakoilla ja menneisyyden vainot vainota uudelleen. Paketti meinaa hajoilla ympäriinsä, jättää juonen lankoja täysin yhdistelemättä ja mennä häröilemään asiattomuuksiin, mutta Debbie Reynolds ja Shelley Winters klaaraavat hommansa ja paikkaavat paljon.
+

244. The Weird Man (Chang Cheh, 1983)

+

245. Shaolin Rescuers (Chang Cheh, 1979)

+

246. Ten Tigers of Kwangtung (Chang Cheh, 1980)

+

Kolmesta perushyvän Chang Cheh ‑spektaakkelin putkesta lisää ohjaajan omassa ketjussa.

247. Soul of the Sword (Hua Shan, 1978)

Erittäin kova yllättäjä. Lisää tuoreeltaan katsottujen aasialaisten elokuvien puolella.
+ + +

248. Loputon Gehennan liekki (Sami Kettunen, 2011)

Suomen Black Metal ‑skeneä puhuvien päiden kautta avaava dokkari on hieman ongelmallinen. Se on tarkoitettu ohjaajansa sanoin genren jo tunteville, mutta heille tämä antaa hyvin vähän mitään uutta tai oivaltavaa. Paremmin tämä kävisi vähemmän bläkkistä kahlanneille hyväksi ABC:ksi, mutta se taas ei oikein onnistu, koska puhuvien päiden taustoja tai tekemisiä ei valoteta muutoin kuin heidän omin sanoin. Keksipaikkeilla katsojaparka lunastetaan vielä täysin kassan kautta pihalle, kun saamme seurata jotain rituaalista Lugerin ohimolla pitoa hirvenkallon ääressä sen kummemmin kenellekään kertomatta, kuka, mitä tai miksi moinen rituaali on järjestetty. Kiintoisia kertomuksia ja (tahattomankin) hauskoja hetkiä kuitenkin on sen verran, että tämän parissa viihtyy ja saa pari uutta tiedon murusta haltuun.
+ / -

249. Romua, ruiskeita, rutinaa (Sami Kettunen, ????)

Loputtoman Gehennan liekin DVD:n bonariksi päätynyt lyhyt dokumenti oli pykälää kiinnostavampi kuin itse pääanti. Toteutustapa on sama, vain vielä astetta edullisemmalla tehty, ja informaatioarvo sen mukainen. Kuitenkin itselle hyvin vieras skene ja sen tapa tehdä asioita oli kiehtova, paljon "Miksi" ‑kysymyksiä herättävä (joihin ainakin osaan sai ihan omasta musiikillisesta DIY-asenteesta vastauksen vähän miettimällä). Kiehtova. Olisi tätä katsellut täysipitkänkin verran, jos vain oltaisi menty vähän syvemmälle kaiken fetissikaman ja shokeerauksen tarpeen taustoille – ilman minkään moralistipetteripsykologin vuorisaarnaa, tietty.
+

250. Sharknado (Anthony C. Ferrante, 2013)

Asylum-turhakkeista Sharknado vaikutti alkuun jopa lupaavalta: sopivissa määrin tahatonta ja tahallista paskuutta, täysälytön draivi ja meno, osasi nauraa sopivasti itselleen lipsumatta sympatiapisteiden kalasteluun. Mukana vielä Beverly Hills 90210 hasbeenejä. Mutta ei. Lopulta umpityperyys ja tahallisen huolimaton paskatoteutus vievät voiton. Loppua toivoo veitsi ranteella ja pikaisesti.
• – -

75. Wreck-it Ralph (netflix) ***½ Hienon näköinen ja tarpeeksi yllättävä ollakseen viihdyttävä, ja tokihan tässä aikuiselle katsojalle se pointti on videopelinostalgia ja tuttujen hahmojen bongaaminen. Ilman niitä varmaan puoli pistettä ainakin pois.

76. Thank you for smoking (netflix) *** Hyvä, mutta se viimeinen rutistus jäi puuttumaan, jotta olisi ollut erinomainen. Esim. lopun kongressikuulemisen piti kaiken alustuksen jälkeen olla elokuvan kliimaksi, mutta aika ohueksi kuitenkin jäi. Kuitenkin, ehdottomasti katsomisen arvoinen satiiri.

77. We are legion (netflix) ***½ Dokkari Anonymous-ryhmästä on kiinnostava, mutta eihän tämä internettiä seuraavalle yleisölle paljon uutta kerro. Mutta mielenkiintoinen ilmiö, saa nähdä millaiseksi se vielä muotoutuu ajan kuluessa.

78. Monsters (netflix) ***½ luulin tätä jonkinlaiseksi District 9 kopioksi, mutta tämähän oli yllättävänkin hyvin toimiva pienen budjetin alien-elokuva. Ei ehkä kovin jännittävä, mutta sikäli kun alien / hirviö-elokuva voi olla realistinen, tämä ainakin sellaiselta tuntui.

79. Edge of Darkness (netflix) ** Oliko tämä Melin eka leffa sekoilujen ja Hollywood-kermasta tippumisen jälkeen? No, elokuva on varsin hidastempoinen thrilleri jonka juoni varsinkin alkupuolella on niin vaikea selkoista että ei meinaa millään upota. Täysin puskista tulevat väkivaltaryöpyt pääsevät yllättämään, varsinkin yksi, jolloin meinasi lentää kahvikuppi seinille. Mutta kokonaisuutena liian vaikea, liian hidas ja liian tylsä.

80. Turbo (netflix) ** Idea supernopeasta etanasta on jopa animaatioksi aika kaukaa haettu, eikä elokuvasta löydy mitään kovin omaperäistä tai kiinnostavaa hahmoakaan, joten vähän heikoksi jää.

81. The Avengers (netflix) ** Eka kaksi kolmasosaa oli ihan yhden tähden tuubaa, mutta jotenkin viimeinen kolmannes sai hitaasti puolelleen. Eipä tää silti hyvä ole, ja pitäisiköhän nyt jo uskoa että sarjakuvafilmatisoinneilla ei ole minulle juurikaan annettavaa.

82. The American (tv-tallennus) (***) Hyvää: aika erilainen näkökulma ammattitappajan viimeiseen keikkaan, poissa on tolkuton rymistely. Huonoa: kovin hidastempoinen elokuva aukeaa hitaaaasti ja eikä ehkä lopussakaan lunasta ihan kaikkea potentiaalia, vaikka loppu vähäeleisyydessään on hieno ja sopii elokuvaan mainiosti.

83. Hobbit – the unexpected journey (netflix) **½ Hurjan pitkä eikä tässä oikein päästä alkua pidemmälle. Kun mitään ihmeempää uutta ei tuoda siihen mikä ihastutti LOTRissa, niin tuntuu vähän exploitaatiolta koko elokuva. Komean näköinen.

84. Eddie Murphy – Delirious (netflix) ***½ 22-vuotias Murphy osoittaa olevansa varsin monipuolinen esiintyjä vaikka aika on osasta juttuja pahasti ajanutkin ohi. Räävitöntä menoa jota katsoo ton reilun tunnin mielellään. Vaikka pari pidempää juttua ei ihan täysillä toimikkaan.

85. Small Apartments (netflix) *½ Jonas Åkerlundin musavideot on aina olleet komeita ja kiinnostavia, miten sen leffat on tällaista soopaa? Spun oli vielä osin hauska ja jokseenkin katselukelpoinen, mutta tämä oli vaan rasittava – ei vähiten pääosassa olevan Pikku-Britannia miehen ansiosta, joka liikkuu koko leffan ajan kalsareissaan. Kiinnostavia sivuosia olisi, mm. Dolph Lundgren jonkinlaisena itsekehitysguruna, mutta ne jotenkin hukataan ihan täysin.

141- Feist: The Big Trees (Kovo), Kveekarit vastaan Kirk Douglas- tukkijätkäleffa on vähemmän kuin osiensa summa, kyllä Douglasin meuhkaamisesta, Technicolorista ja tukkilaisuudesta tarttis jäädä jotain enemmän käteen mitä Big Trees tarjoaa. Karismaton Eve Miller kynnysmattomaisena uskisakkana ei asiaa auta. Tusinahuttua. **

142- DeMille: The Greatest Show on Earth (Kovo), DeMillen oscar- voittaja mainitaan toisinaan huonoimpana koskaan parhaan elokuvan pystin pokanneena leffana, eikä se mikään väärinymmärretty mestariteos olekaan. Todella vaatimaton juonikuvio todella vakuuttavissa kulisseissa on homman nimi. Heston vetää hyvin ekassa merkkiroolissaan, Betty Hutton trapetsikissana on todella TODELLA huono. Gloria Grahame pelastaa taustalta minkä pystyy. DeMille oli taitava ohjaaja joka usein jäi spektaakkelin vangiksi. Greatest Showssa kiehtoo näkökulma sirkuksen kulissien taakse (siinä missä heikko dramatisointi ei sitä pilaa) ja oman lisänsä tuovat hienot pienoismallisuoritukset sekä upea värikuvaus. Ilman mittakaavaa tämä olisi *, nykyisellään **1/2

143- Bennet: Brave Warrior (Kovo), Heikko tusinaluokan inkkarit vs länkkärit vs britit- (pre-) western (ajalta ennen sisällissotaa) ilman mainittavia meriittejä. Heikot näyttelijät, innoton ohjaus ja tympeä lavastus ym ym. *1/2

144- Besson: Lucy (Leffassa), Yllättävän viihdyttävä wtf- toimintasci-fi Bessonilta joka jaksaa outoudessaan kiehtoa koko siedettävän 89min keston ajan. Scarlett Johansson on ihan söpö ja karismaattinenkin nimiroolissa ja kokonaisuutenakin kaukoidän pyssyactionia ja scifiä yhdistelevä paketti toimii yllättävän hyvin. Mutta älkää pyytäkö selittämään tästä mitään. Pitkästä aikaa (?) ihan positiivinen Besson- kokemus. (Se De Niro ranskis- perseily jäi multa väliin, mutta Adele Blanc Sec oli kamala) ***1/2

145- Hawks: Air Force (Kovo), Howard Hawksin sotaponnistus onkin yllättäen oikein mainio pieni kuvaus pommikoneen miehistön pitkästä matkasta ilman unta Pearl Harborin jälkimainingeissa. Hawksmaiseen tapaan pääosassa on miesjoukon hitsautuminen yhteen mutta tällä kertaa tausta (reitti tuhotusta tukikohdasta toiseen) antaa pienelle draamalle osuvan kulissin. James Wong Howen mieletön mustavalkokuvaus auttaa paljon. Tottakai tämä on ihan suoraa propagandaa, mutta teknisesti lähes virheetön henkilöhahmoihin perustuva sotaleffa. ****

Philip Noyce: Patriot Games (1992) 6/10

Ihan mainio. Huvittavaa että Patriot Gamesia kritisoitiin räiskyvästä toiminnasta, kun nykynäkökulmasta elokuva tuntui lähinnä matelevan eteenpäin, ja lopun toiminta oli varsin jalat maassa ‑tasoista.

Christopher McQuirrie: Jack Reacher (2012) 5/10

Ihan jees, mutta myös 100 % turha toimintaelokuva. Jack Reacher on täysin persoonaton ja ympäripyöreä hahmo, jolle en soisi enää jatko-osaa.

Howard Deutch: The Great Outdoors – Terve Menoa! (1988) 6/10

James Gray: The Immigrant (2012) 6/10

20-luvun alussa New Yorkiin virtasi Ellis Islandin kautta solkenaan siirtolaisia, irlantilaiset ja saksalaiset olivat jo tulleet, ja seuraavia aaltoja olivat itäisen ja eteläisen Euroopan väestöt. New York, ja koko USA, oli myllerryksessä talouden kasvaessa hurjaa vauhtia ja jatkuvien muuttoaaltojen muuttaessa asetelmaa jatkuvasti. Samalla kun mahdollisuudet olivat loputtomat, oli tilanne myös loputtoman epämääräinen ja haettu onni jäi helposti saavuttamatta.

The Immigrant kertoo maahan toiveikkaana saapuvasta puolalaisesta Ewasta (Cotillard), joka, ennen kuin ehtii kunnolla astua maihin, huomaa olevansa olosuhteiden pakosta osa paikallisen helppoheikin Brunon prostituoitulaumaa. Pian elokuva muodostuu kolmiodraamaksi, jossa osapuolina ovat Ewa ja tähän rakastuvat Bruno ja serkkunsa Emil. The Immigrant on ok, mutta samalla hieman pettymys, sillä kolmen kaupan seuraamisessa itse kiehtova New York jää täysin sivurooliin...

Philippe Mora: Howling III – The Marsupials (1987) 3/10

Sukupuuttoon tapetun pussipirun kärsivä henki on siirtynyt Australian syrjäseudulla sijaitsevan Flow-kylän (Flow – wolF, niinku hei!) asukkaisiin ja tehnyt heistä ihmissusia, tai siis: ihmispussipiruja. Yksi heimon jäsen, nuori ja kaunis Jerboa, pakenee hyväksikäyttävää päällikköä kaupunkiin ja eksyy näyttelijättäreksi ihmissusiaiheiseen b-kauhuelokuvaan. Peräänsä hän saa kolme nunnankaapuun pukeutunutta jäljittäjää.

Kolmas Howling on lähinnä epäonnistunutta kieli poskessa tehtyä, itsetietoista ja ihmissusielokuvien maneereille silmää vinkkaavaa kauhukomediaa. Ei juurikaan huvittanut. Ei huvittanut edes eräs elokuvan kovimmista WTF-kohtauksista, jossa pääosan kaunotar synnyttää ihmispussipirun, joka sitten ryömii äitinsä vatsapussiin jatkamaan kehittymistään. 

The Marsupials etenee melko summittaisesti, lätkien hektisesti kohtausta kohtauksen perään ilman päätä tai häntää. Ensimmäisen 12 minuutin aikana ollaan ehditty vierailla Siperiassa, kahdessa eri kohteessa USA:ssa ja kahdessa eri kohteessa Australiassa; 45 minuutin jälkeen luulin että elokuvan loppukohtaus on meneillään, mutta häkellyttävästi se jatkui vielä, ja pitkään. Jos tuo ensimmäinen 45 minuuttia olisi ollut elokuvan runko paremmin rakennettuna, niin ehkä Marsupials olisi ollut ihan siedettävä.

John Hough: Howling IV – The Original Nightmare (1988) 7/10

III:n jälkeen yllättävän hyvä. "The Original Nightmare" viittaa siihen, että leffa kulkee melko samoilla linjoilla kuin ensimmäinen Howling-elokuva, ollen vielä uskollisempi pohjalla olevaa kirjaa kohtaan (en siis ole nähnyt ekaa kahta Howlingia, joten en tiedä onko kyse enemmän remakesta kuin jatko-osasta).

Päähenkilö Marie on menestyskirjailija, joka on alkanut nähdä näkyjä ja hänen hermojensa kestävyyttä epäillään. Hän lähtee poikaystävänsä kanssa lepolomalle pieneen Dragon kaupunkiin, mutta sen sijasta että hän pääsisi eroon näyistään ja stressistään, vaikuttaa siltä että näyt liittyvät lähtemättömästi tähän pikkukaupunkiin. Marie alkaa olla varma että metsissä liikkuu jokin peto, ja kaupungin asukkaatkin ovat salamyhkäisiä.

The ON käyttää maltillisesti efektejä, ja ennen aivan loppua nojataan lähinnä tunnelman rakentamiseen ja asteittaiseen mysteerin avaamiseen kun Marielle alkaa vähitellen selvitä että kaupungissa tapahtuu outoja, ja asia liittyy sen satanistiseen menneisyyteen.

Neal Sundström: Howling V – The Re-Birth (1989) 2/10

Näennäisen sattumanvaraisesti valittu ihmisryhmä, kattaen mm. vanhentuvan filimitähden, entisen rock-tähden, nörtin historianprofessorin , blondin bimbon ja naisten kaatamiseen keskittyvän machoäijän, on valittu etuoikeutetuksi joukoksi: he saavat kunnian olla ensimmäiset vierailijat yli 500 vuotta visusti suljettuna olleessa Unkarilaisessa linnassa. Lähes välittömästi sekalaisen ihmisjoukkion astuttua muurien sisään alkaa linnan salakäytävissä vaaniva peto harventamaan joukkiota.

Leffan ideana on yhdistää ihmissusiteema agathachristiemäiseen ”who-dunnit” –mysteeriin. Re-Birth koostuu lähinnä kohtauksista, joissa toisilleen entuudestaan tuntemattomat ihmiset sosialisoivat keskenään paljastaen asioita taustoistaan, ja kohtauksista, joissa ryhmän jäsenet ajautuvat (mitä naurettavimmilla tavoilla) yksinään harhailemaan linnan synkille käytäville varjoissa vaanivan pedon lahdattaviksi. Aivan hirvittävä puolitoistatuntinen todella tökeröä kauhua, jossa hahmot ovat vielä normaalia b-kauhua roimasti mitäänsanomattomampia.

Tunnustettakoon, että viides Howling on ajoittain jännittävä, mutta tämäkin seikka aiheuttaa lähinnä pettymystä: vituttaa jännittää tällaisen paskan äärellä.

Yoshua Ben Yosef (13.9.2014 10:41)

Huvittavaa että Patriot Gamesia kritisoitiin räiskyvästä toiminnasta...

Kuka kritisoi?