Jetro Suni

Sirāt (2025)

Ohjaaja:

• Oliver Laxe

elokuva arvostelu

Islamin uskoon liittyvästä "hiusta ohuemmasta ja veitsenterävästä" helvetin tulien yli paratiisiin johtavasta As-Sirāt-sillasta nimensä napannut Sirāt etsii kuvan ja etenkin äänen voimin ihmisyyteen liittyviä totuuksia.

Pariisilaissyntyinen espanjalaisohjaaja Óliver Laxe kertoo ahmivansa koraania kuin siitä humaltuakseen ja tunnustavansa kolmea mestaria: Bresson (mieli), Kiarostami (sydän) ja Tarkovski (sielu) ^[1]. Super 16 mm ‑filmille tallennetun Sirātin audiovisuaalisessa sisällössä on nähtävissä myös piirteitä samaan tapaan otoksia aidosta ihmisyydestä koko uransa ajan kameralla jahdanneen Werner Herzogin tuotannosta sekä Gaspar Noén Climaxista (2018), jossa siinäkin bilekulttuuri ja tanssi ovat tärkeä osa elokuvan synkkää tarinaa.

Sirāt ei ole perinteinen juonielokuva, vaikka siinä toki oma suoraviivainen tarinansa onkin (kyse ei siis myöskään ole mistään kokeellisesta). Kuten valtaosa Laxen elokuvista, myös Sirāt sijoittuu Marokkoon, jossa ohjaaja itsekin ehti asua osan elämästään, peräti 12 vuoden ajan. Valinta sijoittaa tapahtumat juuri tähän maahan oli Laxelle itsestäänselvyys ^[2], vaikka saman tarinan voisi hyvin kertoa missä tahansa muussakin lokaatiossa. Mukana kun ei edes ole sen suurempia seikkailullisia tai fantasiamaisia elementtejä, toisin kuin vaikkapa Mad Maxeissä tai Dyynissä, joissa juonenkuljetus vaatii aavikkomaisen ympäristön toimiakseen. Kivisen ja kuivan seudun hyödyntämisessä on kuitenkin omat etunsa. Etenkin suuria korkeuseroja ja kallioita sisältävissä kohtauksissa on sopivaa ihmisen pienuutta korostavaa jylhyyttä. Yksitoikkoisempia kivikkoja kuvatessa monotoniset maisemat on usein puolestaan yhdistetty taustalla kuultavaan toisteiseen teknomusiikkiin, jolloin ääni ja kuva yhdessä muodostavat omanlaisensa uuden ja kiinnostavan taideinstallaation.

Useammassakin arvostelussa Sirātia näkee verrattun joko Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkkaan (1953), William Friedkinin samasta lähdeteoksesta (Georges Arnaudin romaani Le salaire de la peur, 1950) tekemään omaan versiointiinsa Sorcerer (1977) tai törkeimmillään jopa Mad Max: Fury Roadiin (2015), mutta näillä elokuvilla ei ole Sirātin kanssa juuri muuta yhteistä kuin se, että niissä kaikissa ajetaan rekka-autolla vaikeakulkuisessa maastossa.

Paljon osuvampi, joskin vähemmän tunnettu verrokki löytyy niinkin läheltä kuin Laxen omasta tuotannosta. Vuonna 2016 valmistunut ja yhtä lailla Marokon Atlasvuorilla kuvattu suufi-westerninä markkinoitu Mimosas loppuu nimittäin melkolailla juuri niihin kuviin ja tunnelmiin, joita Sirāt on täynnä. Molemmat elokuvat myös kertovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisen aguirremaisen tarinan haasteiden täyttämästä matkasta kohti tarunhohtoista saavuttamatonta päämäärää, joka on useimmiten vain ihmismielen toiveiden ja halujen keksimä kuvitelma jostain nykyhetkeä hienommasta. Elokuvien välinen ero on lähinnä siinä, että arabiankielinen, verkkainen ja uskonnollisesti alleviivatumpi muslimi-nomadien tarina (Mimosas) ei vetoa länsimaiseen yleisöön samaan tapaan kuin räväkämpi tekno-nomadi-versio (Sirāt), jonka henkinen sanoma on piilossa syvemmällä pinnan alla.

Sirātissa omalla nimellään esiintyvät ja myös tosielämässä reivaamista harrastavat henkilöt valikoituivat pääosaan ohjaajan ex‑puolison, nykyisen yhteistyökumppani Nadia Acimin kautta (Acimi työskentelee elokuva-alalla ensisijaisesti puvustajana ja on vastuussa myös Sirātin puvustuksesta). Ainoa mukana oleva pitkän linjan näyttelijä on Sergi López (mm. Pan's Labyrinth, 2006; debyyttinä Jesús Francon Downtown Heat!). Valinta toimii, ja tuntemattomien, elämän (myös fyysisesti) kolhimien yksilöiden asettaminen kameran eteen tuo mukanaan tavoiteltua inhimillisyyttä.

Pieniä puutteita mahtuu kuitenkin myös mukaan. Vahvan aloituksen jälkeen intensiteetti jää polkemaan jossain määrin paikoilleen, eikä kierroksia nosteta muutamista säväyttävistä hetkistä huolimatta kunnolla edes lopussa. Tarina ei ole juuri synopsistaan laajempi ("isä etsii tytärtään, jonka epäilee matkanneen Marokkoon aavikkoreiveihin"), joten sen kertoisi helposti myös lyhytelokuvamuodossa kaksituntisen kokopitkän sijaan. Kestoa voi toki perustella tarpeella fiilistellä, mutta tunnelmointi ei sinänsä saa matkan varrella merkittäviä uusia muotoja eivätkä hahmot ihmeemmin syvyyttä. Hahmokehityksen osalta ohjaaja tosin mainitsee asian olevan täysin tarkoituksellista ja kokee ihmisyyden haurauden tallentamisen kameralla riittäväksi sellaisenaan.^[1]

Taustalla jyskyttävistä ja välillä ambientimmin jylläävistä musiikeista vastaa Berliinissä asuva taiteilijanimellä Kangding Ray tunnettu ranskalaismuusikko David Letellier. Sirāt onkin elokuvateatterissa asiaan kuuluvalla volyymilla koettuna oiva maistiainen teknoklubien tunnelmasta – etenkin, jos katsojalla ei ole ennalta kokemusta minkälaista meininki vaikkapa Berghainissa tai Tresor-klubilla on.

Elokuva voitti Cannesissa useammankin eri palkinnon, joista merkittävimpänä tuomariston palkinto (muut mm. paras soundtrack ja parhaat koirat). Se on myös valittu Espanjan ehdokkaaksi parhaan kansainvälisen elokuvan Oscariin.

Alaviitteet

1. ^ "With my first film, I learned the best way to approach a human being is by shooting his silence and his gestures. That's why I don't need to develop my characters. What more can we develop beyond capturing, with the image, fragility? Is there any more to express from a human being? (pfft) I think not." ^[3] — Óliver Laxe

Lähdeluettelo

1. ^ Film Comment – Interview: Oliver Laxe on Sirât (23.5.2025) (linkki )
2. ^ Screen Global Production – Producer Oriol Mavmo on filming Oliver Laxe's 'Sirat' in the searing desert heat (13.5.2025) (linkki )
3. ^ BOMB Magazine – Interview: Oliver Laxe by Elissa Suh (14.11.2025) (linkki )