Kalle Karinen

Alien: Romulus (2024)

Ohjaaja:

• Fede Alvarez

elokuva arvostelu

Fede Álvarez yhdistää Alien-sarjan kaikkien elokuvien elementtejä tehokkaaksi, joskin fan service -henkiseksi pienimuotoiseksi avaruuskauhuksi.

Uusin lisäys Alien-saagaan pyrkii ahnaasti yhdistämään kaikkien aiempien osien ideat. Aliens – paluusta (1986) mukaan on päätynyt makeaa asefetisismiä, Alien – ylösnousemuksesta (1997) ihmis-alien hybridiä, Prometheusista (2012) ja Alien: Covenantista (2017) ihmislajin evoluution ja androidien "elämän" filosofisia kelailuja. Eniten Alien: Romulus kuitenkin pyrkii olemaan kuten originaali, vuoden 1979 Alien – kahdeksas matkustaja, eli suljetun paikan selviytymistaistelu, jossa heikosti varusteltu pieni joukko kohtaa tuntemattoman uhkan.

Ohjaaja Fede "toiseksi huonoimman Evil Deadin tekijä" Álvarez soveltaa sitä mitä parhaiten osaa, eli kauhua. Avaruusterrorina Alien: Romulus onkin täysin pätevä. Etenkin lopussa tavattava uudenlainen hirviö onnistuu olemaan hyvinkin häiritsevän oloinen. Vastoin luuloja ja oletuksia olio ei ole täysin cgi:tä, vaan sitä näyttelee romanialainen 231 cm pituinen koripalloilija Robert Bobroczky, jonka erikoinen ulkonäkö maskeerauksien korostamana ehkä juurikin on se elementti, joka tuottaa kauhunväreitä enemmän kuin jo tutuiksi käyneet ksenomorfit.

Mitään erityisiä riskejä Álvarez ei ota. Estetiikka lo‑tech näyttöjä ja äänimaailmaa myöten on jo tuttua ensimmäisestä Alienista. Mother-tekoälytietokoneet sekä android— korjaus, "keinotekoiset ihmiset", ovat osa maailmaa, mutta biologisten ihmisten luottamus näihin on rajallista. Raskaat koneet ja yksinkertaiset aseet sen sijaan vetoavat jälkimmäisiin. Eräs inspiraation lähde Álvarezin mukaan oli myös Alien: Isolation videopeli (2014), josta päätyi mukaan ainakin kamera-ajoja ja pelissä tallentamiseen käytetyt avaruusaseman puhelimet, jotka elokuvassa näkyessään enteilevät käännettä pahempaan.

Yrityksiä viedä sarjaa tyylillisesti uuteen suuntaan à la Alien – ylösnousemus ei Alien: Romulusissa nähdä. Nimi Romulus viittaa elokuvan tarinassa avaruusaseman puoliskoon, eikä mytologiassa Rooman perustaneeseen Romulukseen löydy kunnon yhtymäkohtia – tai ehkä löytyykin: Romuluksen ja veljensä Remuksen kasvattivat sudet, ja Ridley Scottin tuottama ja osa‑ohjaama Raised by Wolves ‑sarja (2020–2022) tuntuu tapahtuvan Alien-elokuvauniversumissa, vaikkei sitä edelleenkään ole virallisesti vahvistettu.

Alien: Romulusin tapahtumien alkupisteen kaivosplaneetan Jackson's Star ‑yhdyskunnalla on yhtäläisyyksiä paitsi Alien³:n (1992) vankilaplaneetta Fury 161:een, myös ensimmäiseen Alieniin, jossa Nostromon miehistö on ensisijaisesti työväenluokkaa eikä mitään tutkijoita, sotilaita tai intergalaktisia seikkailijoita. Jonkinlainen trendi tässä on nähtävissä; esimerkiksi Solo: A Star Wars Storyn alussa Han Solo kumppaneineen pakenee vastaavalta vankilamalaiselta kaivosplaneetalta. Zack Snyderin Rebel Moonissa (2023–2024) pääosat nousevat maanviljelijäyhteisöstä vastustamaan galaksin johtoa. Myös The Expanse ‑sarja (2015–2022) luottaa samankaltaiseen semi-rähjäiseen estetiikkaan ja sanomaan, että raskaan duunin raatajat ovat tätä tulevaisuudessakin.

Heti alkuun katsojaa piinataan esittelemällä pääosanuoret, jotka puhuvat kuin nykyajan Lontoon roadmanit. Alien: Romulus sijoittuu 2140‑luvulle (eli jonnekin Alienin ja Aliens – paluun välille), mutta näistä protagonisteista sitä ei huomaa. Keskeistä androidihahmo Andyä nimitellään "bitchiksi". Ongelma ei ehkä ole niinkään valituissa sanoissa – sillä jo Ripley aikoinaan huusi "get away from her you bitch!", eikä Andy ole edes elokuvasarjan ensimmäinen bitchiksi nimitelty androidi, koska Winona Ryderin androidihahmo Call neljännessä Alienissa (1997) ehti ensin – vaan käyttökonteksteissa. Kun androidia kutsutaan bitchiksi huvikseen, se vain kuulostaa väärältä – anakronistiselta. Aiemmissa Alieneissa kielenkäyttö on tuntunut istuvammalta ja futuristisemmalta.

Siedettävin nuorista pääosista on Civil Warista (2024) tunnettu Cailee Spaeny, sekä hänen "veljensä", sympatiaa kalastelevasti kirjoitettu androidi Andy, joka on paitsi ohjelmoitu suojelemaan Caileenin hahmoa Rainiä, myös suoltamaan puujalkavitsejä. Jopa perinteistä action-one‑lineriä käytetään. Tähän onneksi tottuu pian. Sitten jo painostava muukalaiskauhu hiipiikin humorismin tilalle.

Lähdettyään kaivosplaneetalta tutkimaan kiertoradalla hylättynä lilluvaa avaruusasemaa nämä ärsyttävähköt teinit kokevat luonnollisesti hirvittäviä, happoa tihkuvia kuolemia ksenomorfien kynsissä. Andy yli‑inhimilliset voimat ja taidot omaavana androidina on ainoa turvallisuutta luova elementti, hahmo, jonka todellakin haluaisi puolelleen uhan alla ollessa. Hänet kuitenkin pelataan välillä pois pelistä, jolloin toivottomuus saavuttaa maksiminsa.

Eräs menehtynyt, aiemmasta Alien-elokuvasta tuttu näyttelijä on herätetty perikunnan suostumuksella AI‑avusteisen digitaalisesti henkiin uutta roolisuoritusta varten, kuten aiemmin Peter Cushing Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016). Ulkonäkö ei aivan täysin mene läpi aiemman elokuvan lukuisia kertoja nähneelle, mutta ääni on saatu feikattua uskottavasti. Eettinen keskustelu kuolleiden näyttelijöiden käyttämisestä käytiin jo Rogue Onen aikaan, mutta sittemmin on tapahtunut kovaa kehitystä deep fake ‑rintamalla, ja ongelmat ovat saavuttamassa pian aivan uudet mittasuhteet. Alien-elokuvien asimovilaiseen androidi-tematiikkaan tämä tosin tietenkin sopii hyvin.

Scifi-ideoita etenkin painottomuuteen liittyen on saatu asemoitua tarinaan näppärästi, mutta avaruusmatkailu, planeetat, etäisyydet, vetovoimat ja muu kovatieteellinen sisältö eivät kestä lähempää tarkastelua. Muutenkin osa käsikirjoituksesta on ihmeen hutaistua: esimerkiksi Rainin yrittäessä poistua kaivosplaneetalta, hänen sopimustaan onkin muokattu mielivaltaisesti vuosia pidemmäksi ilman mitään selitystä. Sopii ehkä johonkin Guardians of the Galaxy ‑tyyppiseen tarinaan, mutta Alien-kontekstissa se herättää epäluottamusta kirjoittajien järkeen. Toimintajaksoissa Alien: Romulus onnistuu paremmin, mutta face hugger ‑alienien vaarallisuus tuntuu ailahtelevan elokuvasta toiseen, joskus yksikin tarkoittaa game overia, mutta Alien: Romulusissa tuntuu välillä, että niitä lätkitään kuin kärpäsiä.

Alien: Romulus on Alien-saagalle sitä mitä aiemmin Starship Troopers 2: Hero of the Federation (2004) omalle sarjalleen – Prometheusin ja Alien: Covenantin suurien teemojen sijaan askel takaisin pienimuotoiseen sivutarinaan; kauhuelokuva, joka kuitenkin hieman rikastaa ja syventää omalta osaltaan sarjan maailmaa. Alien: Romulusissa tosin on hetkittäin ansiokastakin tieteisvisiointia, mitä ei olisi uskonut, koska elokuva on Uruguayn ylpeyden Fede Álvarezin ja hänen luottokumppaninsa Rodo Sayaguesin (Don't Breathe 1–2, 2016 & 2021) kirjoittama. Ehkä heillä onkin kapasiteettia enemmän kuin aiempi filmografiansa antaa olettaa.

Alien: Romulus on jakanut yleisöä. Syytökset fan servicestä ja liiasta lainailusta aiemmista elokuvista ovat ymmärrettäviä, mutta muuten viha tuntuu irrationaaliselta. Jopa elokuvasivistyksen lujimmassa linnakkeessa Helsingin WHS Union ‑teatterissa eräs humaltunut humanoidi piti tärkeänä tunkeilla lavalle ja huutaa yleisölle "Älkää menkö katsomaan uutta Alienia, se on ihan vitun paska". Perusteluja ei kuitenkaan kuultu. Ehkäpä Alienien fanikanta vain alkaa olemaan jo vanhaa väkeä, ja Alien: Romulusin nuoret pääosat aiheuttavat torjuntareaktion. Silti Alien-saaga jatkaa kuitenkin selvästi elinvoimaisempana kuin muut vastaavat suuruudet, kuten Terminator, Predator tai RoboCop.