Jari Mustonen

Slumber Party Massacre III (1990)

Ohjaaja:

• Sally Mattison

elokuva arvostelu

Verinen vuosikymmen sai kruunukseen syvälle poraavan satiirin slasher-genrestä.

Ovatko slasher-elokuvat sovinistista rahastusta, veristä kertakäyttöviihdettä vai kenties mainettaan monisyisempi genre? Yleisimmin lajityypin teokset mielletään aivot narikkaan ‑viihteeksi. Genren pinnan alla tapahtui kuitenkin paljon enemmän asioita kuin elokuvakritiikki useinkaan tahtoo myöntää.

Oma erikoisuutensa on Slumber Party Massacre ‑elokuvien sarja, jonka miesten sijasta käsikirjoittivat ja ohjasivat naiset.

"Slumber partyssa" eli suomalaisittain pyjamabileissä joukko teini-ikäisiä tyttöjä kokoontuu viettämään yön yhdessä hauskaa pitäen ja turinoiden. Itsenäistymiseen, yhdessäoloon sekä keskinäiseen turvaan pohjaava kokoontuminen tapaa mennä kauhuelokuvissa läskiksi, kun näyttämishaluiset pojat saapuvat paikalle kiusoittelemaan. Näin käy tälläkin kertaa. Rasavillit teinipojat ovat kuitenkin murheista pienin, kun nuoria aletaan silpoa.

Tekijöidensä sukupuolen takia Slumber Party Massacre ‑elokuvat saivat feministeiltä ekstrakritiikkiä, liikkuvathan niissä naiset vähissä ja toisinaan revityissä vaatteissa, eivätkä naisten kuolemat ole vähäverisiä. Elokuvasarjan kolmanteen osaan tuottaja Roger Corman pakotti mukaan myös seksuaalista väkivaltaa.

Kiihkeimmät feministit jättivät kenties tarkoituksella huomioimatta näiden naisohjaajien murtautumisen perinteisesti miehille miellettyyn genre-elokuvateollisuuteen. He eivät myöskään älynneet slashereiden laajemminkin uudistaneen elokuvakulttuuria mahdollistamalla naisille pääsyn sankarirooleihin. Tätä naisuhrien valtaannousua ei nähty vielä lajityypin lähtölaukaukseksi mainostetussa Halloweenissa (1978), mutta asetelma muuttui genren varsinaisen läpimurron toteuttaneissa kahdessa ensimmäisessä Friday the 13th ‑elokuvassa (1980 & 1981), joissa miehet sivuutetaan ratkaisijoina. Naisten sankaruudesta kehittyi lajityypin ominaispiirre ja syntyi hieman virheellinen myytti viimeisestä tytöstä.

Sally Mattisonin ohjaama Slumber Party Massacre III (1990) tekee satiiria lähes kaikesta, mikä edellisen vuosikymmenen aikana vakiintui slashereiden genrekonventioksi. Elokuvan pöhköys, laiska tekeminen tai erinomaisuus riippunee siitä, kuinka hyvin kukin katsoja kokee hänen harjoittamansa hienosyisen satiirin onnistuneen. Toki tarinasta voi nauttia myös verisenä viihteenä ilman sen suurempaa analyysia.

Tarinassa kuljetaan slashereille ominainen polku henkilöiden esittelystä heidän lahtaamiseensa sekä lopulta yhteenottoon murhaajan kanssa. Pojat ovat olevinaan machoja, mutta toiminnan alkaessa jokainen heistä katoaa kuka minnekin jättäen naiset yksin. Tytöt puolestaan ovat kauniita ja osa heistä ylikorostetun bimboja. Heidän käydessä viimeisen taistelun murhaajan kanssa, kastroituu mielikuva miehisestä voimasta sovituksen välineenä.

Murhaajakin on elämässä kaltoin kohdeltu miesressukka, joka tarvitsee avukseen valtavan poran ennen kuin uskaltaa kohdata feminiinisen sukupuolen. Elokuvakritiikissä on toisinaan tulkittu murha-aseita miehisen libidon jatkeena, mitä ajatusta vasten jokaisessa Slumber Party Massacre ‑elokuvassa nähtävän poran iso koko viittaa satiiriin.

Esimerkiksi elokuvissa, kuten The Driller Killer (1979) ja The Dorm That Dripped Blood (1982) poraa käytetään lähinnä shokkiarvon luomiseen, kun taas Brian de Palman isomman profiilin trillerissä Body Double (1984) poran on tulkittu lisäksi seksualisoivan veriteko. Slumber Party Massacre ‑elokuvissa seksuaalinen symboliikka on ilmeisen ylipaisutettua.

Mattisonin elokuvassa suuri osa hurmeesta koetaan koomisia piirteitä saavan kissa ja hiiri ‑leikin aikana, jossa viimeiset tytöt eivät kykene lopettamaan puolittain sokeaa saalistajaansa niinä hetkinä, joina saavat siihen tilaisuuden – joskin telovat häntä monin tavoin. Itse asiassa he eivät kykene edes pakenemaan ulos talosta, vaikka edessä olisi puolittain avoin ikkuna. Sen sijaan he toteuttavat naisille varatun ennakkoajatuksen kirkumalla. On kuin ohjaaja haluaisi näin tietoisesti korostaa lajityypille ominaista typerää käyttäytymistä.

Amerikkalaisissa halpaelokuvissa ihastuttaa näyttelijöiden kyky heittäytyä täysin absurdeihin tilanteisiin, silti uskottavia henkilöhahmoja luoden. Esimerkiksi Suomessa näyttelijöillä on vaikeuksia saavuttaa uskottavuutta edes a‑luokan teoksissa. Kolmannessa Slumber Partyssä heppoista tarinaa pitävät yllä muun muassa Playboy-tähti Hope Marie Carlton samoin kuin Quentin Tarantinon ihailema Maria Ford (joka myöhemmällä urallaan onnistui torppaamaan jokaisen mahdollisen murtautumisensa a‑kategoriaan – kuten sivuosaroolit Basic Instinctissä ja Casinossa). Hyvin onnistuu myös pääroolin vetävä Keely Christian, joka teki vain lyhyen uran näyttelemisen parissa.

Jos elokuvia olisi tarkoitus verrata aina niihin lajinsa parhaimpiin, ei Slumber Party Massacre III korkealle kurkota. Mutta pöhkökauhujen mutapainissa se päihittää suuren osan vertaisistaan, muovaten lajityyppinsä itsetietoisuudesta tapahtumarikkaan härdellin. Ihme kyllä, elokuvaa on pidetty sarjan vakavamielisimpänä. Kenties Mattisonin hienosyinen satiiri ei helpolla paljasta nerouttaan.