Antti Tohka

Top Gun: Maverick (2022)

Ohjaaja:

• Joseph Kosinski

elokuva arvostelu

Klassikkoelokuvan jatko-osa lanseeraa uudenlaisen fantasiaelokuvatyypin, missä ihmisen vanheneminen tekee heistä ylivertaisia fyysisesti ja henkisesti.

Paljon on maailma muuttunut niistä päivistä kun ensimmäinen Top Gun (1986) ‑elokuva syöksyi valkokankaalle. Päällimmäisin kysymys olikin, miksi se tekee paluun juuri nyt ja kenen asialla lennetään.

Konsepti kuusikymppisestä Tom Cruisesta lentäjäsankarina tuntuu vähintäänkin absurdilta, yleensähän tuossa iässä ollaan nautittu täyttä sotilaseläkettä jo kymmenen vuotta. Sankarin ikään liittyykin tämän elokuvan high concept: tällä kertaa tarina ei kerro traagisesta miesten välisestä rakkaudesta AIDS-hysterian aikakaudella, vaan ikääntyneiden tärkeydestä nyky-yhteiskunnassa. Julistan Top Gun: Maverickin siis uudentyyppisen boomer-eksploitaation edustajaksi, johdannaiseksi Liam Neesonin ympärille kehitetystä seniorisankarikonseptista.

Toisin kun esim. Taken-sarjassa, Top Gun: Maverickissa ollaan jalat tukevasti ilmassa matkalla ihan omaan fantasiamaailmaan, jossa vanha tekniikka on parempaa kuin uudempi ja nuoret eivät yksinkertaisesti pysty mihinkään ilman senioreiden osaamista. Samaan tapaan kuin eksploitaatiossa yleensä, Maverickissa on mukana elementtejä, jotka tuovat keski-iän ylittäneille turvallisen ja samalla mukavan fiiliksen. Vielä 80‑luvulla tämä turvallinen elementti saattoi olla esim. naisen paljaat rinnat, mutta nykymaailmassa tarvitaan jotain kekseliäämpää.

Top Gun: Maverickin boomer-eksploitaatio-gimmick on naurettava, mutta silti viihdyttävä hörppäys halpojen yleisönkosiskelutemppujen laarista. Lentäjäsankareiden ultimaattinen haaste on nimittäin tuhota roistovaltion uraanirikastamo, joka hävitetään käytännössä samalla tavalla kuin Kuolemantähti. Tehtävän kopioiminen senioreiden lapsuuden suosikkielokuva Tähtien sodasta on tuotantotiimin ajatuspajan tuloksena puhdasta rogercormania. Kaivetaan keski-ikäisten lapsuudesta se ikimuistoisin jännityshetki ja siirretään se avaruudesta nykyaikaan. Vaarojen planeetta meets Tom Cruise.

Monien mielessä saattoi ennen Maverickin ensi-iltaa olla, miten vahvasti HLBTIQ+ ‑teemat on uskallettu tuoda nykyaikana esiin. Totuus: ei mitenkään. Modernien suurten toimintaelokuvien pakkopullaa on se, että osa lentäjistä on naisia ja sankareista osa muitakin kuin valkoihoisia. Sen kummempiin myönnytyksiin ei tässä elokuvassa ole lähdetty, ja kyse on siis täysin turvallisesta ja lähes kaikille varmasti sopivasta tavarasta. Se onkin Top Gun: Maverickin ankein puoli, elokuvassa kun ei ole oikein mitään tarinallisesti kiinnostavaa tai edes leffaolmin aisteja sävähdyttävää ummehtunutta 80‑luvun katkua.

Tuotannollisesti elokuva on erinomaista jälkeä, blockbuster-standardien mukaan tarkkaan valmistettua kinkkuananaspitsaa. "Sukupolvikokemus"-slicet on mukava jakaa lasten ja lastenlasten kanssa ja lipputuloista päätellen tässä ollaan onnistuttu erinomaisesti!

Maverickin kiinnostavin elementti on Val Kilmerin esittämän Icemanin hahmo. On hankala arvioida, miten läsnä hän on kuvauksissa ollut. Kurkkusyöpä on oikeassakin elämässä vienyt näyttelijän äänen ja muutenkin aiemmin räväkkä Iceman näyttää valkokankaalla lähinnä epätodelliselta digiefektiltä. Onko kyseessä kädenojennus heikossa jamassa olevan näyttelijälegendan suuntaan vai jonkinlainen reality check siitä, että senioreita on kuitenkin moneen koneeseen. Varmaa on kuitenkin se, että Tom Cruise on niin kovassa vedossa, että hän pystyy pesemään nuorison maalla, merellä ja ilmassa vielä vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä.