Jari Mustonen

Count Dracula (1977)

Ohjaaja:

• Philip Saville

elokuva arvostelu

BBC kuvasi parhaan Dracula-filmatisoinnin osittain kirjailijan ajattelemilla autenttisilla tapahtumapaikoilla.

BBC:n vuonna 1977 tuottama Count Dracula on kenties paras filmatisointi Bram Stokerin alkuperäisteoksesta, tai vähintään monisyisin ja uskollisin. Yli kaksi ja puolituntinen televisiotuotanto, jonka BBC on esittänyt sekä kokonaisuudessaan että jaettuna kaksi‑ ja kolmiosaiseksi televisiosarjaksi, sisältää kaikki keskeiset Dracula-tarinan (1897) ainekset, sekä muista versioista filmaamatta jääneitä elementtejä. Teos kuvattiin osittain viktoriaanista henkeä huokuvassa aidossa miljöössä, kuten Lontoon Highgaten hautausmaalla, joka perustettiin alkujaan vuonna 1839.

Juoni seuraa varsin uskollisesti alkuperäisen kirjan tapahtumia, joskin tarinan sujuvoittamiseksi käsikirjoitukseen tehtiin muutamia muutoksia. Elokuva kuljettaa katsojan tutun kaavan mukaan Draculan linnasta merenrantakaupunki Whitbyyn, jossa nuori Lucy Westenra joutuu Draculan uhriksi. Seuraavaksi lähistöltä löytyy lapsi, jota sittemmin haudattu Lucy on purrut kaulaan. Van Helsingin johdolla miehet löytävät Lucyn, joka on muuntunut eläväksi kuolleeksi. Lopullinen yhteenotto tapahtuu Transylvaniassa, jonne Dracula pakenee saalistettuaan Lucyn sisaren, Minan.

Vaikka Van Helsing on yhä keskeinen hahmo, korostaa filmatisointi Minan roolia, jota tällä kertaa tulkitsee erinomainen Judi Bowker. Aikakauden hengen mukaisesti hän odottaa naimisiin pääsyä rakkaansa Jonathan Harkerin kanssa. Harker on juuri se hahmo, joka tarinan alussa vierailee Draculan luona ja tahtomattaan johdattaa pahan rakastamiensa ihmisten luo. Mina ei jää kuitenkaan yksiulotteiseksi, vaan hän on itsenäinen ja opiskellut nainen, joka elättää itsensä. Hän on lisäksi se, joka päättelee Draculan pakopaikan kertomuksen loppupuolella, eikä hän epäröi käyttää asettakaan.

BBC:n tuotanto ei ole ensimmäisiä Dracula-kuvauksia, eikä se ollut viimeinen mutta yksi harvoista, joka poimii alkuperäisteoksesta muitakin elementtejä kuin eläimellisen ihmispedon sekä mieskeskeisen maailmankuvan. Stoker itse oli hyvin jyvällä aikakautensa kulttuurin monenlaisesta sykkeestä, kuten naiskuvaa uusiksi määrittäneestä New Woman ‑ideologiasta, mikä heijastuu myös tähän filmatisointiin.

Tarinan pinnan alla vaikuttaa sanoittamaton konflikti, jossa miehet ja naiset toimivat eri puolilla yhteiskuntaa mutta muutos väijyy jo taustalla. Näin myös Draculan hahmo syvenee, sillä hänestä tulee se ulkopuolinen voima, joka uhkaa paljastaa kellokoneiston tarkkuudella järjestetyn viktoriaanisen maailman heikkouden repimällä rikki nuorten rakkauden sekä selkeisiin rooleihin keskittyvän perheen harmonian. Louis Jourdanin näyttelemä kreivi ei ole ärjyvä peto, vaan ambivalentti olento, joka laskelmoi ja tuntee liiankin hyvin ihmisten luoman järjestelmän pelot.

Syvälle pelkoihin vie nuori ja kaunis Lucy, jota tulkitsee Susan Penhaligon (I miracoli accadono ancora, 1974). Ymmärtääkseen hahmon karmeutta on syytä tiedostaa viktoriaanisessa kulttuurissa pitkin 1800‑lukua tapahtunut kehitys, jossa lapsuus alettiin nähdä suojattuna ajanjaksona ihmisen elämässä. Etenkin ylempien luokkien lapset nähtiin viattomina olentoina, joita tulisi vaalia erityisellä rakkaudella ja huolenpidolla ja joiden harteille ei tulisi pinota aikuisuuden taakkoja. Tämä oli silmiinpistävä muutos ja vastakohta koko vuosisataa piinanneille lapsenmurhille, palvelijattarien hylätessä vastasyntyneitään kuolleina pitkin Lontoon katuja.

Lucy vajoaa Draculan otteessa rikkaan perheen naimaikäisestä tyttärestä mitä alhaisimmaksi lapsen surmaajaksi ja vielä siitäkin alaspäin: viettelijäksi, joka hyödyntää naisellista vetovoimaansa. Hänen seksuaalisuutensa houkuttelemina miehiä uhkaa heidän oma voimattomuutensa pitää yllä korkeita älyllisiä ihanteitaan. Mikä kauheinta, Lucy vaikuttaa nauttivan kuolleena saavuttamastaan moraalittomuudesta ikään kuin olisi kantanut sitä elävänäkin sisällään. Juuri tästä ajatuksesta myöhempi vampyyrifiktio ammensi inspiraationsa moderneihin kauhuelokuviin, kirjoihin ja roolipeleihinkin – vampyyrien pahuus oli inhimillistä. Kuin alleviivaten konfliktin kauheutta, saapuvat miehet Lucyn haudan äärelle aikomuksenaan palauttaa takaisin fantasia viktoriaanisesta sielultaan puhtaasta naisesta, mikä tapahtuu vaarnan lyömisellä pedon sydämeen.

BBC kuvasi osan teoksesta videolle ja osan filmille, eikä 70‑luvulle tyypilliseltä studiokuvaukselta voitu välttyä. Erikoistehosteita, jotka koostuvat paljolti kuvankäsittelystä esimerkiksi negatiiveiksi, on moitittu vanhentuneiksi, mutta ne puolustavat paikkaansa budjetin ollessa rajallinen ja tuovat oman taiteellisen lisänsä kokonaisuuteen. Vastapainona nähdään tekijöiden pettämätöntä tyylitajua. Mieleen jääviä kohtauksia ovat yöllinen usva ja vampyyrineitojen käsiin päätyvä imeväinen sekä Draculan uhriksi joutuneen Lucyn hampaiden tarkastaminen, kahden vampyyrihampaan paljastuessa.

Stoker loi tarinan, joka on sisällöltään huomattavasti monisyisempi kuin pelkkä juonenkaarensa. BBC tarjoaa syvemmän maailmankuvan kuvaamastaan aikakaudesta kuin suurempaa mainetta nauttivat Hammerin Draculat tai esimerkiksi vuoden 1979 Dracula, jossa kreiviä näyttelee Frank Langella. BBC:n näkemys ei myöskään vajoa Francis Ford Coppolan vuoden 1992 version siirappiin. Monet nyanssit, jotka Stoker kirjoitti monisatasivuiseen teokseensa, näkivät tässä filmatisoinnissa ensimmäistä kertaa kaikessa hienoudessaan päivänvalon.