Matti Erholtz

Suspiria (2018)

Ohjaaja:

• Luca Guadagnino

elokuva arvostelu

Äitien talossa kaikki kerrokset ovat pimeitä.

Suspiria alkaa kohtauksella, jossa sekavasti käyttäytyvä nuori nainen saapuu iäkkään psykiatrin Klempererin vastaanotolle ja kertoo että tanssikoulu, jossa hän on opiskelemassa, on pahansuopien noitien johtama. Noin puolen tunnin kohdalla elokuvassa katsojille näytetään myös, että tytön puheet ovat täyttä totta. Argenton elokuvan loppuyllätys paljastetaan Guadagninon Suspiriassa siis heti kättelyssä. Kun tanssikoulun kaamean salaisuuden hidas paljastuminen ei voi toimia uuden Suspirian juonen päämotiivina, sen tilalle on keksittävä jotain muuta. Ongelmaksi muodostuu nyt se, että käsikirjoittaja Kajganich on läysin lahjaton tunari, joka ei osaa mitään, eikä varsinkaan kirjoittaa uusiksi klassikkoelokuvaa.

Guadagninon ja Kajganichin ensimmäinen yhteistyöelokuva A Bigger Splash oli sekin uudelleenfilmatisointi, tällä kertaa Jacques Derayn La piscinestä (The Swimming Pool) vuodelta 1969. A Bigger Splashissäkään ei pyritty tarkkaan kopioon alkuperäisteoksesta, mutta siinä sentään säilytettiin alkuperäisen juonen draamallinen runko, joten Kajganich ei päässyt pilaamaan elokuvaa omilla keksinnöillään.

Ennen A Bigger Splashia David Kajganichin käsikirjoituksista oli tehty kolme elokuvaa, jotka kaikki saivat huonoja kritiikkejä. Kajganichin ensimmäisen myydyksi saaman käsikirjoituksen ohjasi Joel Schumacher elokuvaksi vuonna 2008 nimellä Blood Creek. Siinä natsiokkultisti saapuu vuonna 1936 Amerikan maaseudulle etsimään viikinkien sinne jättämiä riimukiviä. Riimukivestä voimaa imevä natsi muuttuu täysin selittämättömästi tuoretta ihmisverta elääkseen tarvitsevaksi hirviöksi, joka pystyy pysäyttämään ajan kulun (!) ja herättämään eläimiä kuolleista. Elokuvassa on kohtaus, jossa zombiehevonen työntää päänsä maatalon ikkunasta sisään ja nappaa isoilla hampaillaan mukaansa ikkunan edessä seisseen ihmisparan kuin mikäkin tappajahai. Täysi mysteeri on miksi laatuohjaajana nimeä saanut Guadagnino halusi tehdä yhteistyötä tällaista materiaalia tuottaneen Kajganichin kanssa. Mutta sitä saa mitä tilaa: Suspirian käsikirjoitus on katastrofaalisen huono.

Yksi Kajganichin käsikirjoituksille tyypillinen piirre on non sequiturien runsas käyttö. Non sequitur tarkoittaa tässä jotain juonenkäännettä tai yksityiskohtaa, joka ilmestyy elokuvaan ihan puun takaa ja jonka merkitys jää katsojalle täysin epäselväksi. Esimerkkinä vaikkapa Tilda Swintonin esittämän Madame Blancin viehtymys ranskan kieleen. "Jos haluat tulla tanssijaksi, sinun on opeteltava ranskaa" sanoo Madame Blanc Dakota Johnsonin esittämälle Susanna Bannionille. Myöhemmässä kohtauksessa Blancin ja Bannionin telepaattinen dialogi (älä kysy) vaihtuu yllättäen ranskankieliseksi. Sen enempää emme saakaan tietää ranskankielen merkityksestä tanssitaiteelle tai noituudelle. Vastaavanlaisia non sequitureja on uudessa Suspiriassa suunnilleen joka toisessa kohtauksessa. Elokuvan edetessä hiipuu myös katsojan usko siihen, että jotain kokoavaa yleisnäkemystä näille hajanaisille aineksille olisi tulossa.

Joku voisi nyt väittää, että myös Argenton Suspiriassa oli selittämättömiä, absurdejakin yksityiskohtia (kuten metallilangalla täytetty huone). Totta, mutta Argenton kohdalla epäloogisuudet toimivat uhkaavan irrationaalisen tunnelman luojina, eli niillä on tietty elokuvallinen funktio, toisin kuin Kajganichilla, jonka päättömyydet pelkästään ärsyttävät ja naurattavat.

Klempererin hahmo pohjautuu ilmeisesti Argenton Suspirian loppupuolen lyhyessä kohtauksessa esiintyvään professori Miliukseen, joka tarjoilee Jessica Harperin esittämälle päähenkilölle tieteellistä näkökulmaa noituuteen. Psykoanalyysi ja noituus olisikin yksi mahdollinen teema, jota uusintaversiossa olisi voitu kehitellä edelleen, mutta koska Kajganich on Kajganich, aiheen käsittely jää siihen, että näytetään Klempererin pöydällä olevaa Jungin kirjoittamaa kirjaa. Yhtä köpelösti käy kaikille muillekin elokuvan noituusteemaan punotuille sivujuonteille, kuten terrorismille ja Saksan natsimenneisyydelle. Kajganich on haastattelussa sanonut, että Suspiriassa uutislähetysten kautta jatkuvasti esilläolevan 1970‑luvun vasemmistoterrorismin tarkoituksena on heijastella noitien välistä valtataistelua. Koska emme ikinä saa tietää mistä jälkimmäisessä valtataistelussa oikein on kyse, rinnastus jää täysin ontoksi.

Argenton elokuvassa rationaalista selitystä noituudelle tarjottiin juuri ennen kuin hulluuden portit avattiin selkoselälleen loppukohtauksessa. Guadagninon Suspiria huipentuu tai pikemminkin romahtaa vastaavanlaiseen kohtaukseen, jossa ei suinkaan siirrytä rationaalisuuden alueelta hulluuden puolelle, vaan perseily vain viedään ihan uudelle tasolle.

Taideopiskelijoiden performanssia jostain 1980‑luvulta muistuttavassa "rituaalissa" alastomat naiset tanssivat taiteellisesti, Thom Yorke kimittää ääniraidalla, digiveri roiskuu ja punaiset valot välkkyvät. Spektaakkelia jostain syystä todistamaan raahattu alaston Klemperer voihkii tuskissaan. Hyllyvien lihapoimujen peitossa oleva ja mustia laseja käyttävä arkkinoita Helena Markos raakkuu: "This is not ART", eli on käsikirjoituksessa sentään neljä järjen sanaa. Dakota Johnsonin näyttelijäsuoritus tuo erityisesti tässä kohtauksessa mieleen "I have no idea what I'm doing" ‑meemit, sen verran epävarma hän tuntuu olevan siitä minkälainen ilme pitäisi naamalle ottaa.

Terävämmät ulkomaan kriitikot, kuten New York Timesin Manohla Dargis, havaitsivat Suspirian kehnouden heti tuoreeltaan. Suomessa Guadagninon fiasko on kerännyt pelkästään ylistäviä arvioita, mikä kertoo jotain suomalaisen elokuvakritiikin tasosta. Uuden Suspirian ainut ansio on, että se tarjoaa varteenotettavan vastustajan ranskalaiselle Intouchablesille kilpailtaessa 2000‑luvun paskimman elokuvan tittelistä.