Matti Erholtz

Intouchables (Koskemattomat, 2011)

Ohjaaja:

• Olivier Nakache
• Éric Toledano

elokuva arvostelu

Elitistin elämänriemuinen arvio ranskalaisesta menestyskomediasta on suunnattoman taitavasti kirjoitettu. Lauseiden aivan poikkeuksellinen kemia nostaa hymyn huulille ja tunteet pintaan. Brilliant!

"Jotain on tehty suunnattoman taitavasti. [...] Olin vaikuttunut työn laadusta. Näyttelijöiden aivan poikkeuksellinen kemia sai tunteet pintaan."
— Kalle Kinnunen arvioi Intouchablesia Suomen Kuvalehdessä (2.12.2012)

"First-rate well-made feelgood entertainment(...). [...]The foundation of the film is the brilliant humoristic ensemble playing of François Cluzet and Omar Sy as the improbable friends"
— Antti Alanen sivustollaan "Antti Alanen: Film Diary" (7.12.2012)

Tietynlaista kulttisuosiota nauttivassa elokuvassa Idiocracy (2006) syväjäädytetty päähenkilö herää 500 vuoden kuluttua idioottien hallitsemassa maailmassa. Hän menee elokuvateatteriin katsomaan kahdeksan Oscaria voittanutta elokuvaa "Ass", jossa valkokankaan täyttää paljas, piereskelevä perse. Katsojat hekottelevat tyytyväisinä. Kuten aina, tälläkin kertaa tulevaisuusvisio kertoi pikemminkin omasta ajastaan kuin tulevaisuudesta. Vain viisi vuotta Idiocracyn jälkeen "Ass" tehtiin Ranskassa nimellä Intouchables. Persposkia esittivät Omar Sy ja François Cluzet. Yleisö ja kriitikot olivat haltioissaan.

Tätä kirjoitettaessa Intouchables on IMDb:n käyttäjien mielestä maailman 33:nneksi paras elokuva. Kritiikkejä koostavan Rotten Tomatoes ‑sivuston mukaan 75% Intouchablesin 129:sta arvostelusta on positiivisia. Samaisen sivuston käyttäjien yli 25 000:sta arviosta 93% on positiivisia. Metacritic-sivuston kokoamista 31:stä arvostelusta 16 on suopeita, 3 kielteisiä ja 12 jotain siltä väliltä. Suomenkielisiltä sivuilta saa turhaan etsiä negatiivista arvostelua Intouchablesista. Tämä arvostelu on kirjoitettu ainoastaan siksi, että suomeksi löytyisi edes yksi kirjoitus, jossa lausutaan pari totuuden sanaa tästä "hymyn huulille saavasta" (Martta Kaukonen, Helsingin Sanomat 6.12.2020) gallialaisesta perseilystä.

Mielipiteiden diversiteetti on yleisesti ottaen hyvä asia. Se, että kaikilla elokuvilla on tykkääjänsä ja inhoajansa on terve asiantila. Intouchablesin kohdalla ristiriita elokuvan sisällön ja sen saaman ylistävän vastaanoton välillä on vain huutavan suuri. Erityisesti ihmetyttää ammattikriitikkojen myötäsukainen asenne teokseen, joka on niin ilmiselvällä tavalla huono. "Huono" ei itse asiassa laatusanana kuvaile Intouchablesia kovin hyvin. New Yorkerin David Denby löysi sen oikean sanan: "embarrassment". Intouchables on loputtoman nolo ja nolostuttava elokuva.

Juonessa neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen metelöivän ääliön nimeltä Driss, joka sattumoisin on mustaihoinen. Driss on irvokas karikatyyri afrikkalaistaustaisesta ihmisestä, mutta rodulliset stereotypiat eivät ole Intouchablesin varsinainen ongelma. Ongelmana on kuvottava ihmiskuva sinänsä. Elokuva omaksuu sen eltaantuneen näkökannan, että yhteiskunnan vähäosaiset ovat automaattisesti rehellisempiä, aidompia ja hyveellisempiä ihmisiä kuin turmeltunut yläluokka. Alentuvalla hyväntahtoisuudella tietysti pyritään varmistamaan, että vähäosaiset pysyvät kastissaan. Ei niinkään yllättävästi Philippe elokuvan lopussa, aikansa palvelijansa tempauksille naureskeltuaan, lähettää hänet takaisin siihen slummiin mistä on hän tullutkin, ettei villin luonnonlapsen jalo luonne vain pilaannu liian äveriäässä ympäristössä.

Yhtään aidosti hauskaa vitsiä tai koomista tilannetta ei Intouchablesissa ole. Elokuvan huumori, eli sellaiseksi tarkoitettu, koostuu kokonaisuudessaan Drissin reippaan alkuvoimaiseksi esitetystä junttimaisuudesta. Driss nauraa oopperalle, Driss nauraa runoudelle, Driss nauraa maalaustaiteelle ja Driss nauraa klassiselle musiikille. Kauheinta on, että elokuva tekee katsojistaan pieniä drissejä ja haluaa meidän nauravan näille asioille Drissin KANSSA. Minä painan pääni häpeästä.

Hauskimmaksi tarkoitetussa kohtauksessa Driss pistää soimaan Earth, Wind & Firen "Boogie Wonderlandin" ja kutsuu Philippen syntymäpäiville kokoontuneita kultturelleja vieraita tanssimaan kanssaan. Mitään näin nolostuttavaa ei liene koskaan filmattu. Miten kukaan edes hitusen arvostelukykyä omaava ihminen voi katsoa tämän kohtauksen ja sen jälkeen lausua elokuvasta yhtään mitään positiivista?

Drissin jalon villin hahmossa on myös synkeämpi puolensa. Kun Driss saa kuulla, että Philippellä on naispuolinen kirjeenvaihtoystävä, hän huolestuu välittömästi siitä, että nainen saattaisi olla ruma ja pyytää Philippeä kysymään ystävän painoa. Dunkerquesta, jossa nainen asuu, kun ei Drissin mukaan juurikaan tule missejä. Neliraajahalvaantuneen keski-ikäisen miehen kirjeenvaihtoystävän on luonnollisesti välttämätöntä olla viehättävä nuori nainen. En ole itse kummoinenkaan feministi, mutta tällaista on erittäin vaivaannuttavaa katsoa.

Driss pistää ruotuun myös Philippen teini-ikäisen adoptiotyttären, joka Drissin mielestä tarvitsee kurinpalautusta. Perustelut: tytär pukeutuu miten sattuu ja on suudellut samanikäisen poikaystävänsä kanssa julkisesti. Kun tyttären välit poikaystävään tulehtuvat, Driss käy hieman "puhuttelemassa", eli fyysisesti uhkailemassa poikaa, joka on puolta pienempi kuin hän ja pitkätukkaisena tietysti jotenkin moraalisesti arveluttava tyyppi. Näin siis juurevan miehekäs alaluokan yksilö opettaa tervettä seksuaalimoraalia velton liberaalille yläluokalle. Tämänkö pitäisi nostaa hymy huulille? Kriitikoiden rähmälläänolo tällaisen kauheuden edessä on häpeällistä.

Kulttuurinen rinnakkaisilmiö Intouchablesille on israelilainen filosofi Yuval Noah Harari, jonka lapselliset ajatukset ovat saaneet osakseen samanlaista omituista hymistelyä kuin Intouchables. Aina kun Harari ei jankuta itsestäänselvyyksiä, hän on väärässä. Hyvin samaan tapaan kuin Intouchables muuttuu iljettäväksi aina kun ei ole pelkästään nolottava. Yhteinen piirre on lisäksi täydellinen hyödyttömyys: Hararin ajatuksilla ei tee kerta kaikkiaan mitään, aivan kuten Intouchablesin kehnouskaan ei muutu missään vaiheessa viihdyttäväksi. Sitä ei voi katsoa ironisesti, huonoudesta nauttien.

Onko siinä sitten jotain väärää, jos pitää Intouchablesia aidosti hauskana ja elämänriemuisena komediana? Ei välttämättä, mutta idiotismin leviäminen yhteiskunnassa, josta Intouchablesin ja Hararin kirjojen suosio on oire, ei yleisesti ottaen ole hyvä asia. Kriitikot, jotka kehuvat näin kelvottomia teoksia eivät tee työtään.