Esa Meisalmi

The Wrestler (Painija, 2008)

Ohjaaja:

• Darren Aronofsky

elokuva arvostelu

Kovan luokan ammattilaispainija CM Punk oli mykistynyt The Wrestlerin totuudenmukaisuudesta. Niin hyvä se on.

Puolidokumentaarisesti kuvattu The Wrestler on painielokuva, jollaista ei välttämättä tulla enää samankaltaisella mentaliteetilla tekemään. Se on hyvin yksinkertainen draamankaareltaan, selittäen olemassaolonsa vailla tilaa erityisemmille tulkinnoille. Kyse on pohjimmiltaan iholle menevästä tarinasta, jolle tuotannollisista rajoitteista johtuva kömpelöys antaa vain lisää virtaa. Mickey Rourken hahmo Randy "The Ram" Robinson pyörii klassisen rikkauksista ryysyihin ‑tyylisen variaation pyörteissä, yrittäen kovasti tienata elantonsa painimalla vielä kauan parhaiden päiviensä jälkeenkin – painin rinnastuessa koko elämään. Samalla vokotellaan strippiluolan eukkoa (Marisa Tomei) ja koetetaan muodostaa väkinäinen suhde tyttäreen (Evan Rachel Wood).

The Wrestler näyttää toteen seikan, joka leimaa kaikkea showpainia: se on puhdasta interaktiivista huvia, jossa tarinan rakentumisessa yleisöllä on leijonanosansa. Sitä eivät totiset vapaaottelufanaatikot kykene ymmärtämään kaiken pellepainiksi solvaamisen keskellä, koska uupumaton realismihakuisuus estää viihteeseen ja/tai taiteeseen perustuvien asioiden käsittelyn. Tietoisuus mistä on kyse vaipuu usein unholaan, mikäli sitä on ehditty saavuttamaankaan. Tällaista uran jälkeistä itkuvirttä katsoessa se into tuskin ainakaan kasvaa, mutta toisaalta elokuva muistuttaa jossain määrin painimaailmaa riivaavasta "harmittomasta" vitsauksesta, kun jengi roudataan ottelemaan lähestulkoon pyörätuolikunnossa.

Ykköspromootio WWE:n pomo Vince McMahon on sanonut, että "me teemme elokuvia" – ja elokuvien voima syntyy lopulta aina yleisön kautta, on tekele tai show miten olematon, kulunut tai kliseinen tahansa. Leipää ja sirkushuveja ‑tyylinen kaavamaisuus on toiminut aikojen alusta, ja se voi saavuttaa historiallisia virstanpylväitä myös kulttuurillisesti. Usein paini lajina vetoaa vähintäänkin keinotekoisen yksilökeskeiseen menestyssapluunaan, joka ei Yhdysvaltoja lukuun ottamatta välttämättä toimi kuin ehkä Japanissa. Kenties myös luchadorien valloittamassa Meksikossa, esimerkkinä kaikkien rakastama maskisankari Santo, jonka saavutuksista voi lukea lisää Elitistin sivuilta.

Paini on parhaimmillaan kuin katsoisi elokuvaa siihen eläytyen, jos on kykenevä eläytymään fiktioon. The Wrestlerin painillisena tarkoituksena ei ole todellisuudella leikittelevien tapahtumien pelkkä tallentaminen tai todellisuuden muokkaaminen muuksi. Pointtina on ihmisten välisten kipupisteiden jäljitteleminen toisinaan kovin, jopa graafisin ottein, sekä toisinaan erilaisine kulttuurisine stereotypioineen, joilla yleisöä provosoidaan kunkin painijan tekoja puolustellen tai heitä raa'asti pilkaten. Paikalle saapuneet todella ottavat omansa tai sylkevät päälle riippuen myös ottelun bookkauksesta.

Uskottavuus nousee monesti kiistakapulaksi. Se voi käsikirjoituksellisissa kärjistyksissä tai lajityypissä nähtävissä painiliikkeissä karista, mutta vahvimmillaan amerikkalainen hapatusshow on suureellisuudessaan kevyttä hauskanpitoa, jota ei voi/pidä sisäistää rautakanki perseessä. On suositeltavaa niin sanotusti relata ja antautua sille, mikä on todellista tiettyyn pisteeseen asti. Erilaiset ammattimiesten esittämät stuntit ovat teknisesti täyttä totta ja niissä voi myös sattua. Samalla tehdään kuitenkin mielikuvituksellisin keinoin sekä katsojan tietämyksestä että vastaanottokyvystä reikäjuustoa, sillä logiikka voi olla sanalla sanoen erikoista, missä osaltaan piilee sekasortoisen lajin taika.

Draamalliset keinot voivat monesti olla halpoja ja katsojia selkeästi aliarvioivia, mutta The Wrestlerin hienous kaivautuu esiin siinä, että se on halpa samalla tapaa kuin menneiden aikojen aikojen huippu-urheilija voi olla. Kuvaustyylinä käsivara on osin pakon sanelema, mutta myös valittu tehokeino, konkretisoiden kaiken kuvatun haahuilua välttäen. Painia elokuvassa on varsin vähän kokonaisista otteluista puhumattakaan, mutta tiiviimmin elokuva herää henkiin kehään painijoiden sekaan heitetyn kuvaajan myötä. Maryse Albertilla onkin runsaasti kokemusta dokumenttien tekemisestä.

Seurantadokumenttia muistuttavassa muodossa The Wrestler kertoo valehtelematta aina sekä kulissien takaa että normaalielämästä kehien ulkopuolella. Osaltaan käydään jopa eksploittaamisen puolella, kun vastaan tulee matsi, jossa toista pyritään aidosti vahingoittamaan, joskin tällöin vastustajana toimiikin ultraväkivaltaisuudesta kuuluisan CZW‑promootion Necro Butcher. Mikä tahansa ihmisen vahingoittamiseen myös humoristisesti soveltuva väline kelpuutetaan, kuten aiemmin elokuvassa fanin ojentama jalkaproteesi. Elokuvan luotaamissa minipromootioissa muutaman kymmenen tai sadan yleisöillä operoivat promoottorit tekevät tasan sitä mitä haluavat ilman yritystäkään moralisoida asioita tai kerätä pelkästään lasten huomiota. WWE:n pg‑era taasen on toisaalla kestänyt jo vuosituhannen alkupuolelta asti tuotteen pettäessä monet kerrat.

Juoni on erittäin vilpitön: 80‑luvun buumivuosien aikana maineensa saavuttanut, Hulk Hoganin ja Randy "Macho Man" Savagen sekoitus Randy The Ram, ei kykene päästämään irti menneisyydestä. Hän elää hahmoaan kameroiden ulkopuolella aivan kuten monet muutkin (ehtoopuolen) starat eli kaukana kunniasta, vain häipyäkseen taakse jääneen yleisön mielestä. Välillä esitykset ovat vain esityksiä esitysten vuoksi, mutta toisinaan niissä on kiinni oma ylpeys ja katoavan idoliuden mukanaan tuoma stressi. Elämäntavat vaativat suuret korkonsa, eikä väkivallalle itsensä altistamista yleensä pidetä järkevän ihmisen tekona, koska se kielii pahimmillaan epäsuorasta itsetuhovietistä (The Stunt Man, 1980).

Kyllä, wrestlingissä on sen armottoman fyysisen sekä henkisen sietokyvyn päälle käyvän bisnesluonnon vuoksi sattunut ja tapahtunut enemmän kuin urheilullisempana pidetyissä lajeissa. Monella ura on hirttänyt kiinni jo varsin nuorena erinäisistä syistä. Lukuisten ammattilaispainin parissa tapahtuneiden itsemurhien surullisin esimerkki lienee kaikkien aikojen parhaimpiin kuuluvan showpainija Chris Benoitin vuonna 2007 tapahtunut laajennettu itsemurha, jossa osallisiksi joutuivat myös vaimo ja lapsi. WWE on sittemmin vaiennut täysin jopa hänen olemassaolostaan. Ruumiinavaus paljasti myöhemmin, että Benoitin aivot olivat rappeuttavan CTE:n (Chronic traumatic encephalopathy) myötä yli 80‑vuotiaan vakavaa hoitoa tarvitsevan Alzheimer-potilaan tasoa.

Indy-piireihin (eritoten teknisen painin lähettiläänä tunnettu Ring of Honor ‑promootio) keskittyvä elokuva rikkoo surutta kayfaben jo alkumetreillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ammattisalaisuudet tulevat katsojille julki esiripun takana sovittuja asioita myöten. Osittain näin käy myös kehässä. Verikään harvemmin pulppuaa itsestään, vaan bleidaamalla saadaan yleisön verenhimoisemmatkin fanit tyydytettyä. Monet painijoista ovat kuitenkin pääsääntöisesti hyvää pataa toistensa kanssa, jollei ystäviä omassa yhteisössään, jossa ketään ei syrjitä egoilemalla vaikka kuvainnollisesti takkiin tulisikin. Matsin jälkeen paiskataan kättä tai sitten kaverille kaupataan erinäisiä "vitamiineja", koska pidetään yhtä.

The Wrestler on periaatteessa elokuva elokuvan sisällä, koska se noudattaa omia kerronnallisia sääntöjään, mutta rikkoo kaikki elokuvallisetkin lainalaisuudet, joita lajiin on liittynyt jo vuosikymmeniä. Tästä on sittemmin internet-sukupolven myötä joustettu suuresti myös WWE:ssä, jota katsovilla suuri mielenkiinto keskittyy tapahtumien käsikirjoituksellisen annin analysointiin tai sen nörttimäiseen tyrmäämiseen. Vaikka herjaaminen kuuluu asiaan, niin se tehdään pientä ironiaa ja sarkasmia hyväksikäyttäen. Painijat kyllä saavat kuulla painokkaasti mikäli näiden esiintyminen ei täytä hyväksynnän merkkejä. Painipiireissä varsinkaan improvisaatio ei ole mikään este, joten sen ei anneta haitata monestikaan, koska molemminpuoliset reaktiot ovat sitä mitä osapuolet tahtovat.

Darren Aronofskyn (Black Swan, 2010) elokuva ei pyri näyttämään lajia ylentävästi tai huonolla maulla, vaan jopa kunnioittaen perinteitä kertoen eräästä ihmiskohtalosta. Elitisti suositteleekin jatkolukemiseksi No Holds Barredia (1989), joka matsimuotona tarkoittaa sitä, että kaikkea saa sovitusti tehdä – varsinkin perseillä. The Wrestlerin valmistumisen jälkeen Rourke esiintyi WWE:n lippulaivashow Wrestlemania 25:ssä pistäen johtoportaan monivuotista luottosoturi Chris Jerichoa pataan. Luonnollisesti mikään siitäkään ei ollut totta (kuten ei painissa muutenkaan), mutta nyrkkeilyäkin ammatikseen tehneen julkkiksen panos promootion show-arvolle tunnistettiin.